.

.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Hifiä totes mummo!

Tähänkö nyt on tultu? Tsekatkaa nyt:
 



Pakkohan se on todeta, että näin on tainnut käydä. Löysin itseni tänään duunipäivän jälkeen roudaamassa Meuskan kokosta Fitnesstukun pahvilaatikkoa himaan. Pelottavaa, tää treenaaminen taitaa mennä vähän enemmän hifistelyksi nähtävästi. Mutta ei siinä mitään, täytyyhän ihmisella tavoitteita olla. Kun tuijottaa itseään peilistä ilman kuteita, niin siinä on meikäläiselle tavotetta kerrakseen. Niinkun aikasemmin joskus kirjotin, niin mähän oon tämmönen kenialainen pitkänmatkanjuoksija vartalotyypiltäni: pitkä ja rimpula. Kädet ja jalat on mun iskän mukaan riukukepit. Viehättävää sanoisin. Jos ja kun kroppaan tulee ylimäärästä, niin se kaikki kerääntyy johon jenkkakahvojen seudulle, voin sanoa että aika skidin ärsyttävää! Ja nyt kun alko taas ärsyttää tarpeeksi, niin vetäsin tän treenin uudelle levelille. Herkut on oikeesti muuten jäänyt pois lähes kokonaan, en oikein tiedä mikä ihme mua vaivaa? Kulutan kuitenkin sen verta reilusti, ettei oikeestaan tää proggis kaatuis edes pieneen herkutteluun. Mut kun ei tee mieli!! En mä sitten viitti vaan huvikseen syödä, sehän on täysin urpoa. Panostan siis sitten niihin päiviin, kun oikeesti tekee mieli jotain namiskaa. Joku herkkupäivä kerta viikkoonhan olis nyt aivan mahtavan hienoa, toisaalta en halua enkä oikeestaan edes jaksa alkaa kieltämään itseltäni mitään. Eihän tää mun treeni kuitenkaan mikään Jutan puolen vuoden superdieetti ole, vaan treenaan sen neljä kertaa viikossa ja syön reilusti protskua, vihanneksia ja kasviksia. Tai oikeestaan reilusti kaikkea. Viime viikolla mun työkaveri tuli oikeesti ihmettelemään mun lohisalaatin kokoa. Mun mielestä sellanen reilu parin litran kulho on oikeen passeli lounasmäärä, sen jälkeen jaksaa tehdä taas pari tuntia duunia, jollon alkaa taas vähän hiukomaan, sillon voi jo luontevasti siirtyä välipalan pariin. Sitten kun pääsee kotiin, niin onkin jo taas safka-aika, iltapalaa ei myöskään sovi unohtaa! Niinpä musta oikeesti tuntuu että mä syön koko ajan. Ja en mitään tomaatinkokosia annoksia, joskus ihmettelen miten mun vatsaan edes mahtuu noin paljon ruokaa! Toisaalta mä oon aina ollut "hyvävatsainen", sinne mahtuu lähes mitä vaan. Lohdutan myös itseäni sillä, että jos haluan joskus saada noihin riukukeppihauiksiin edes pienen mantelin kokoisen lihaksen, niin mun on pakko oikeesti alkaa mättämään tota sapuskaa vähän tavotteellisemmin. Onhan tää nyt aika nastaa, tää syöminen on oikeesti tässä ehkä paras juttu, kun kerrankin joutuu oikeen miettimään että nyt pitäis taas syödä. Ehkä mä en koskaan saa isoja lihaksia, mutta saanpa ainakin syyä!





Ei kommentteja: