.

.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Miksei aina voi olla lauantai?

Onhan ollut taas viikonloppu, harvinaisen hyvä sellanen! Kun on aina pitkä viikoloppu, niin oikeesti siinä ehtii jo tehdäkin vaikka mitä! Perjantaina oltiin riehumassa Espoon änkkäripuistossa, tais saada mutsit yhtä paljon liikuntaa kun muksutkin. Vaikka ihanaa olikin, niin ihan ilman haavereita ei selvitty, saldoksi jäi onneksi ainoastaan yksi mustunut korva, olisi voinut käydä hassumminkin! Nää isot puistot on jotenkin niin mahtavia, tonne saa upotettua kevyesti pari kolme tuntia!




Lauantaina käytiin nautiskelemassa aurinkoisesta keskustasta, hyvästä ruoasta ja tehtiin vähän shoppailuja. Enska pupelsi aivan onnessaan leipäpalaa, ihanaa kun nykyään se osaa jo vähän itse syödäkin, joten paikallaan istuminen sujuu jostain syystä melko paljon jouhevammin, kun on tekemistä!

Mun namisalde...




.. ja 5 minsaa myöhemmin lopputulos oli tämä:






Lauantain kruunasi ehdottomasti vapaailta. Vähän punkkua, hyvää musiikkia, joraamista ja armotonta kälätystä. Siitä on mahtava ilta tehty! Ja mä haluun kans kotiin ainakin oman sitruunapuun!






Vaikka sunnuntaipäivä kului vähän väsyneissä merkeissä, niin kävin kuitenkin illalla vielä tekemässä happihyppelyn. Juoksemisesta ei pienessä darranpoikasessa kannattanut edes haaveilla, mutta reipas kävely merenrannassa karkotti kyllä viimesetkin olot. Tullisaari on ehkä yksi mun lempipaikoista Helsingissä. Meren yli näkee suoraan kaupunkiin, varsinkin kesäaamuina auringon noustessa toi on aivan huikee mesta.. Kännykänkamera ei todella tee oikeutta tolle mestalle.




Kaiken kaikkiaan siis aivan erinomainen viikonloppu! Tän voimilla jaksaa taas painaa duuniviikon.


keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Valkosta, harmaata, eiku mustaa tai punasta..

Meidän tuleva remppa on jälleen askeleen lähempänä alkua. Mä oon vaan intopiukeena alottamassa, en mä oikeastaan ole kauheesti edes miettinyt miten me tää arkihomma pyöritetään duunien, kahden pienen muksun ja auki revityn asunnon kanssa. Noooh, kaipa noikin handlaantuu, kun tehdään yksi asia kerrallaan. Vaikka silleen koko kämppä yhdellä kertaa, eiks se ole kuitenkin yksi asia kerrallaan? Aivan, sitähän minäkin..

Mutta nyt kun on päästy jo suunnitteluvaiheesta siihen vaiheeseen, että pitäisi alkaa valitsemaan matskuja, niin tää onkin niin hemmetin paljon vaikeempaa mitä mä muistin! Rempattiin aikanaan meidän ensimmäinen yhteinen omistuskoti lattiasta kattoon täysin uusiksi. Sillon oli jo tajuttoman vaikea valita kivoja matskuja seiniin ja lattiaan. Luojan kiitos meidän sisustusmaku on muuttunut noista asiosta melko reilusti, nimim. meille-ei-enää-ikinä-tule-pähkinäpuista-keittiötä.

Käytiin vähän aikaa sitten siis kiertelemässä jo ekoja kauppoja. Fiksuna likkana nappasin mukaan kameran, jotta saatoin tallentaa kaikkia kivoja juttuja.. En kyllä yhtään muuten tajua kuka on ottanut kuvia siis kankaista ja lastenhuoneen matoistakin. Tässähän oltiin nyt katsomassa ainoastaan noita lattioita ja semmosia, eiku... Nyt mulla onkin sitten polla niin sekasin, etten todella enää tiedä mitä haluan ja minne. Olis simppelimpää kun olisi kolme vaihtoehtoa mistä valita, salettiin inhois niistä yhtä joten jäis vaan kaksi vaihtoehtoa. Nyt noita saakelin laminaattejakin on joku miljardi erilaista ja toinen toista kivempia. Parempi olis vaan kai jättää koko remppa tekemättä!
 





No niin, ensin ajattelin että haluan ehdottomasti keittiöön ja eteiseen yhtenäisen harmaan laatan ja muualle vaalean laminaatin. Nyt sitten aloinkin miettimään, että haluisinko sittenkin vaaleeta laattaa keittiöön ja eteiseen, muualle voiskin tulla vaaleanharmahtava laminaatti? Ja entäs sitten eteinen, millanen kaappi? Kokonaan peiliä vai osaksi? Minkä kokonen kaappi? Kaadetaanko vähän seinää, vai eikö kaadeta ollenkaan? Hävitetäänkö vaatehuone vai jätetäänkö? Entäs sitten seinät? Pitäiskö maalata uudelleen? Makkari ainakin? Ja entäs sitten kylppäri ja vessa, mistä hemmetistä sinne nyt sitten pierasee semmosen laatan josta tykkää vielä kymmenen vuoden päästä? No eihän me nyt enää tässä varmaan edes asuta kymmenen vuoden päästä. Shit.. En mä tiedä. Mä oon kyl ihan sekasin jo tästä. Taidan palkkaa sistustussuunnittelijan, oliskohan Marko Paananen vapaana?












tiistai 25. maaliskuuta 2014

HCR!

Nappasin sitten tänään tosissaan härkää sarvista ja lopetin empimisen ja jahkailun. Soudin ja huopasin vielä viimeseen saakka, kunnes painoin vihdoin nappia "Ilmoittaudu" ja vetäsin käden niin nopeesti hiireltä pois, ihan kun olisin saattanut vielä muka ilmoittautumiseni peruuttaa. Mietin pitkään etten kenellekään edes asiasta sano, mutta jos teen tästä jollain tasolla julkista, niin ehkä mulla on sitten isompi tsemppi päällä!


Helsinki City Run - Kiitos ilmoittautumisesta
Juoksijan nimi Hinta Eur
Krista Eklund  HCR Naiset yleinen
Yhteensä  76 Eur
Puh. (09) 3481 2405
Y-tunnus: 0202318-5
ALV 0%, ei ALV rek.
E-mail: maraton@sul.fi
Internet: www.helsinkicityrun.fi
Huom. osallistumismaksuja ei palauteta.

Juoksijoiden nimet ilmestyvät internetin osallistujalistalle 24t kuluessa: http://www.helsinkicityrun.fi. Juoksunumerot päivittyvät lähempänä tapahtumaa.
Epäselvissä tilanteissa voit ottaa yhteyttä toimistoomme:
E-mail: maraton@sul.fi
Puh:09 3481 2405


Ilmoittauduin siis Helsinki City Runille, eli about seitsemän viikon päästä pitäisi 10.5 solmia lenkkarit sitten siihen malliin, että jaksaa loikkia 21 kilsaa ja rapiat päälle. Mitenkään kauheen harvinaistahan tää puolikkaan juoksu ei ole, kertoohan siitä nyt jo sekin, että tonne on ilmoittautunut nyt jo yli 14 000 juoksijaa. Mulle tää on kuitenkin ensimmäinen kerta kun osallistun mihinkään tämmöseen, joten mulle tosta lauantaista tulee varmaan ihan juhlahetki! Mietin ensin että josko olisin laittanut tavotteen jonnekin loppukesän hujakoille, mutta toi HCR tapahtumana vei nyt voiton. Voin kuvitella mikä fiilis tollasessa isossa häppeningissä on. Tiedän jo etukäteen että mun perhe tulee kannustamaan ihan uunona matkan varrelle ja varmaan vetelee jotain sambaliikkeitä jos (ja kun) pääsen maaliin. Toisaalta jos matka pitää taittua alle kolmeen tuntiin, niin laskeskelin nopeesti että mä kävelen jo semmosen 18 kilsaa kolmeen tuntiin. Kai mä nyt sen verran saan raahustettua, että alle ton ajan edes raahaudun maaliin?!

Tsemppi on siis nyt kova, tavote asetettu ja ensi viikolla kävelen kauppaan ostamaan uudet lenkkarit. Jännittää jo nyt, vähän pelottaakin? Pohdiskelin äidille tänään että en mä ehkä ilmoittaudu, jos en jaksakaan juosta koko matkaa. Äiti totesi omaan ihanaan tyyliinsä, että yrittämään lähteminen on jo hieno saavutus, joten sen innoittamana painoin nappia! Kiitos äiskä, muistakin tulla kannustamaan!



sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Syrämmiä ja pinkkia serpentiiniä

Vaikka lasten kanssa oleminen on joskus oikeesti ihan sairaan raivostuttavaa, ärsyttävää, väsyttävää ja raskastakin, niin kääntöpuolena on sitten se auvoinen elo ja oleminen. Ne on niitä päiviä, kun tää vanhemmuus antaa ehdottomasti sitä parastaan, ne on niitä päiviä joiden avulla jaksaa tahkota ne huonommat päivät ja hetket läpi. Meillä oli tällänen päivä perjantaina, ehdottomasti paras päivä pitkään aikaan.

Meidän päivää sulostuttamaan saapui muutama ihana äitiystävä lastensa kanssa. Lapset sai reuhata sydämensä kyllyydestä, me keskityttiin mamien kesken herkuttelemaan avocadopastalla ja muutamalla lasillisella kuohuvaa. Tohon muuten kiteytyy se äitiysloma (tai enhän mä enää ole äippiksellä, mut anyway) parhaimmillaan! Istut mahtavien ihmisten kanssa juoruten ja rupatellen, kuohuvaa nauttien ja lasten touhuja seuraten. Kun meidän seura lähti viiden hujakoilla kotia kohti, niin Meuskan löysi melko pian sohvalta "kattomassa" pikku kakkosta:




Mun isä on hyvä toteuttamaan telkkarin katsomista tohon samaan tyyliin (vaikkakaan mun isä ei kyllä pikkukakkosta katso), joten Meuska on oppinut parhaalta. Meuskan torkkujen ajan me saatiin pöheltää Enskan  kanssa kahdestaan pitkästä aikaa. Höpsöteltiin reilu puolisen tuntia ja meno oli tämmöstä:



Kun saatiin vihdoin kiskottua isosisko ylös uniltaan, meillä oli paras ja kivoin ilta pitkään aikaan. Kaikki sujui oikeesti kun tanssi, kumpikaan ei kiukutellut, Meuskan uhmakiukkua ei ollut mailla eikä halmeilla, vaan meillä asusti oikeesti kaksi maailman ihaninta pikkutyttöä. Äitiä hemmoteltiin ylenpalttisella määrällä suukkoja, halauksia ja naurua, kaiken kruunasi meidän perjantaidisco radio Loopin tahtiin. Enska nukahti pitkästä aikaa ilman mitään mouhottamista ja me saatiin puolestaan Meuskan kanssa Enskan nukahdettua höpsöttää kahdestaan hetki. Kikateltiin, luettiin kirjoja ja vedettiin vielä illan vikat hitaat keittiössä poski poskea vasten. Kun kippasin väsyneen pikkuneidin sänkyyn ja laulettiin kymmenen kertaa hämähämähäkki, niin mun sydän oikeesti meinasi pakahtua siihen paikkaan. Että miten hemmetissä noi voi olla noin täydellisiä? Ja ne on vielä minun! Koska tiedän että kohta Meuskaa ei enää kauheesti kiinnosta äidin kanssa hämähämähäkin laulaminen ja Enska pussailee jotain muuta mielummin kun äitiä ja iskää, niin se tekee tästä ajanjaksosta jotenkin vielä spesiaalimpaa. Aion ottaa näistä hetkistä irti kaiken mitä saan, talletan ne jonnekin tosi syvälle ja muistelen niitä sitten kun noi on ovia paiskovia teinejä. Onneks siihen menee vielä hetki, joten ehdin pakahduttaa sydäntäni vielä hetken aikaa.



lauantai 22. maaliskuuta 2014

Liikaa tekemistä, liian vähän aikaa

Mulla on oikeesti varmaan joku perustavaa laatua oleva ohjelmointivamma mun päässä. Se on ollut mulla niin kauan kun muistan melko nuoresta alkaen. Mä en nimittäin oikeesti osaa vaan olla! Mun on uskomattoman vaikea vaan maata sohvalla, räkiä kattoon ja tehdä ei- mitään. Mä niin miljoona kertaa oon miettinyt, että sitten kun muksut menee päikkäreille niin mäkin meen. Loppujen lopuksi kun noi menee nukkumaan, niin mä pyörin ensimmäiset 25 minsaa kun pieru saharassa keksien jotain tekemistä. Vois siivota keittiön kaappeja, jynssätä ehkä kuitenkin kylppärin? Tai jos siivois vaatekaapin tai järjestelis sukkalaatikot ja heittäis kaikki skeidat sieltä menee? Tai jos kuitenkin kävis läpi tyttöjen taas pieniksi jääneitä vaatteita ja laittais osan eteenpäin? Tai ehkä vois leipoa jotain tai lukea vaikka kirjaa? Tai tehdä koulujuttuja? Tai jos vaan sittenkin yrittäis nukkua, vaikka ei nyt just kauheesti nukutakaan? Tai jos vaan makais sohvalla ja kattois Greyn anatomiaa? Onneksi oon oppinut sen, että jos meen nukkumaan, niin joko alkaa kauhee naapuripauke tai jompikumpi herää, joten se on yleensä aika poissa kuvioista. Niinpä vaihtoehtoja jää vaan noi loput tossa listassa. Loppujen lopuksi haahuilen edelleen pierun lailla tehden vähän tota ja tätä kunnes noi herää, jollon mietin että taaskaan en saanut tehtyä mitään järkevää (muka).

Toi sama pätee mulla oikeestaan kaikkeen muuhunkin. Kun sain yhden koulun loppuun, mietin jo kuumeisesti seuraavaa. Kahlasin läpi nettiä, mietin vaihtoehtoja. Tuntuu että mulla oikeesti hajoaa pää, koska mulla olis niin paljon opiskeltavaa ja niin vähän aikaa. Haluisin opiskella lähes kaikkea ja lähes kaikilta aloilta, jostain syystä aika ei vaan riitä siihen. Haluisin myös nähdä, kokea, tehdä, mennä, tulla, olla kotoa ja reissata samaan aikaan. Mulla oikeesti joskus on pää niin täynnä ajatuksia, että tuntuu etten ihan pysy edes niiden mukana. En kuitenkaan koskaan jostain syystä koe stressiä ton asian suhteen, ei musta juurikaan tunnu että jäisin kuitenkaan kauheesti paitsi mistään asiasta, vaikka tiedänkin etten ehdi opiskella viittä eri yliopistotutkintoa, reissata kuutta kertaa maailman ympäri, käydä duunissa, viettää kaikkea aikaani perheeni kanssa ja osallistua hyväntekeväisyyshommiin samaan aikaan. Treenaaminen on samaa sarjaa noiden kanssa. Haluisin harrastaa paljon ja ihan kaikkea. Juosta, kävellä, spinnata, nostaa punttia, kahvakuulata, uida, käydä pilateksessa, ratsastamassa ja joogassa. Mieluiten montaa kertaa viikossa.

Onneksi Pekkis varsinkin on jo kovin tottunut tohon mun suhaamiseen, eikä se juurikaan jaksa ottaa siitä stressiä. Joskus mun ystävät yrittää saada mua istuutumaan hetkeksi alas, mulla kun on tapana höösätä jotain koko ajan. Kyllä nekin vielä oppii elämään näiden mun virtapiikkien kanssa. Mut kun elämä on vaan niin kivaa, niin eihän sitä ehdi nyt makoilemaan!





perjantai 21. maaliskuuta 2014

Avautuminen

Seuraa jälleen avautumispostaus. Jos tuntuu heti alkuun ettei jaksa lukea mouhoomista, niin kandee skipata!

Asia johon oon viime aikoina kiinnittänyt jotenkin älyttömän paljon huomiota on mun mielestä autoilijoiden löysentynyt liikennekäyttäytyminen. Kun ite tulee liikuttua liikenteen seassa lähes joka päivä, niin tollaseen alkaa aika nopeesti kiinnittämään huomiota. En todellakaan väitä olevani mikään mallikuski itsekään aina, joskus ajan himpun liian lujaa ja keskityn liikenteen sijaan hetkellisesti johonkin muuhun, eli karjuviin lapsiin.

Kun aamuisin meen duuniin, niin toi liikenne"kuri"jotenkin korostuu vielä reilummin. Porukka vetelee surutta tosi törkeesti punasia päin, jalankulkijan on turha odottaakaan saavansa tietä.  Tässä on malliesimerkki risteyksestä, jossa kyttien ollessa kytiksellä räsähtäis pikavoittoa ainakin joka kymmenennelle kuskille:


Joo mä ymmärrän vielä jos ajat keltasia päin, mutta sitten kun painetaan surutta menemään oikeesti kunnolla punasia päin, niin siinä vaiheessa mua alkaa suoraan sanoen v*tuttaa. Kenellä meistä on oikeesti sen verran kiire aamulla sinne duuniin, että pystyy hyvällä omallatunnolla kantamaan sen mahdollisen kolarin uhrien aiheuttaman syyllisyyden? Mulla ei todellakaan ole, joten sillon pysähdytään kun edessä palaa punanen. Suruksi toi ei todellakaan ole ainoa risteys, jossa vedellään urakalla päin punasia. Ne risteykset on nykyään vissiin vähän joka risteyksiä, sillä porukan näkee tekevän sitä kaikkialla. Mulla on ollut kortti kohta 12 vuotta, jonka aikana oon ajanut autoa ainakin viikottain. Nää punasiapäin ajavat sankarit on kuitenkin jotenkin iskeneet silmään vasta viimesen vuoden aikana. Aika surullista.

Toinen asia joka ottaa kuuppaan urakalla on se, ettei tässä maassa kenellekään tuu vahingossakaan mieleen antaa jalankulkijalle tietä. Yhtenä aamuna seisoin tossa suojatien edessä odottamassa...



... ja mun edestä ajoi 22 autoa, eikä yksikään pysähtynyt. Huomaamattomuuden piikkiin mua ei voi laittaa, sillä mulla oli päällä kirkuvan oranssi toppatakki, joten mä en ihan heti sulaudu tohon asvalttiinkaan. Kismitti muuten kun pientä oravaa!

Mut hei sinä joka vetelet punasia päin, ajat miten sattuu ja luulet olevasi liikenteessä kuolematon. Muistathan että muut ei ehkä ollakaan kuolemattomia. Mä ainakin pitäisin mieluiten henkeni ja muut siihen liittyvät asiat kondiksessa jatkossakin.


keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Äitiyden hehku...

...onks siellä näkynyt? Hyvä jos on, täällä nimittäin ei ole. Jokainen on varmasti kuullut sen, kuinka naiset raskaana ollessaan HEHKUU! Mä en muuten todellakaan hehkunut. Tai jos naaman hormonikukkiminen lasketaan hehkuksi, niin kai mä hehkuin sittenkin. Siis joo, raskaana oikeesti oli ihan ihanaa, onhan se osa sitä äidiksi kasvamisen pitkää prosessia. Mulla toisaalta ei juurikaan ollut suurempia fyysisiä vaivoja jäätäviä nivustyriä lukuunottamatta, joten sekin osalta saattoi edesauttaa sitä raskauden helppoutta. Mutta vaikka mulla helpot raskaudet olikin, niin oli niistä kuitenkin hehku kaukana! Kivaa aikaa tosin oli tää ihan loppu, kun tiesi että tää homma on ihan just ohi!




Ensin turvottaa, silleen jäätävästi. Näytät pöhöttyneeltä, turvonneelta ja keräät kolme kiloa pelkkää nestettä kahdessa päivässä. Housuissa napit kiristää ja oloa ei millään muotoa voi kuvailla kauheen hehkeäksi. Tissejä särkee siis aivan sairaasti, ilman rintsikoita oleminen aiheuttaa hampaiden kiristelyä ja kosketus nostaa tuskankyyneleet silmiin. Suihkukin sattuu, joten sitä on suihkussa silleen kädet hassusti tissien suojana. Sen lisäksi etoo, yrjöttää, väsyttää ja tekee mieli suklaavanukasta. Tosi hehkeetä.

Kun alkuturvotuksista päästään, niin alkaa kasvaa maha. Alussa näytät vaan tosi paljon lihoneelta, eikä kukaan oikein viitti edes kysyä suoraan että ollaanko sitä pieniin päin, vai onko Fazun sininen vaan maistunut liikaa. Tissit on kasvaneet kolme kuppikokoa, joka ei yleensä jostain syystä haittaa miehiä ollenkaan. Miksköhän? Sitten ummettaa jatkuvasti joka turvottaa oloa entisestään. Ihan kun ei olis muutenkin tarpeeks pinkee olo!

Sitten osa kuuluu niihin onnekkaisiin hormonien uhreihin, niinkun minä. Iho oli ollut koko elämän oikeesti hyvä, ilman meikkiä kehtasi helposti lähteä ovesta ulos. Ei enää. Näytät yhtäkkiä palanneen aikakoneessa ajassa liikaa taaksepäin ja ihanaan esiteini-ikään. Naama kukkii, hiukset rasvottuu päivässä ja tuntuu että hikoilee kun pieni porsas. Ainoa hyvä puoli on se, että hiukset paksunee silmissä, vaikka niitä alituiseen saakin olla pesemässä.

Sitten tulee arpia. Ei kaikille, minä olin yksi onnekkaista, jolle ei tullut yhtäkään. Monille silti tulee, ja tiedä miten kova vaikka se monille on. Mikään "kanna raitasi ylpeydellä, olethan äiti"- kommentti ei siinä apean mielen syövereissä ikävä kyllä auta. Jos kommentoija sattuu omaamaan jonkun arpia poistavan laserin, niin se toimisi tota kommenttia paremmin. Mä sain arpien sijaan nivustyrien takia suonikohjuja. Niinkun jalat täyteen. Joku ihme ne lähes poisti mun jaloista synnyksien jälkeen, vaikka pienet jäljet niistä kuitenkin jäi. Kuitenkin sen verran pienet, että ehkä kehtaa vielä hameen päälleen.

Niin, siinähän sitä raskaushehkua kerrakseen. Ja tiettekö mikä on muuten tosi kivaa? Se kun  ne kaikki ihanasti raskauden aikana paksuuntuneet hiukset lähtee irti ja tilalle alkaa kasvaa uutta vauvatukkaa. Sitten näyttää tältä:



Otsalla sojottaa oikeesti pystyssä kasa lyhyitä jämähiuksia, jotka ei pysy millään lakalla tai vahalla mitenkään. On turha uneksiakaan tiukasta ponnarista pariin kuukauteen. Huoh. On tää hehku niin ihanaa..



sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Linja-autossa on tunnelmaa..

Tai siis meidän farmariautossa on tunnelmaa. In my ass. On oikeesti kivaa kun on mökki jonne voi halutessaan mennä. Mökissä on vaan yksi huonompi homma: sinne täytyy oikeesti mennäkin jollain kulkuneuvolla. Voishan sitä toki kävelläkin, mutta matka-aika saattais olla yhtiä Teutonioita ja yhtiä matkarattaita työnten kohtuuttoman pitkä. Bussi kestää myös ikuisuuden, eikä näin ollen ole kovin houkutteleva vaihtoehto yhden ympäriinsä juoksevan ja toisen sylissä rimpuilevan lapsen kanssa. Koska meillä ei ole vielä omaa helikopteria, niin ollaan päädytty auton olevan kuitenkin paras ja jokseenkin ainoa vaihtoehto. Niinpä me pakataan aina mukaan kaksi lasta ja järjettömän suuri määrä tavaraa! Mä en oikeesti edes ymmärrä miten me voidaan tarvita niin järkyttävä määrä tavaraa mukaan yhden viikonlopun ajaksi? Mun ystävä tänään istui meidän mökin sohvalla ja tsekkasi kun mä pakkasin kamoja autoon. Siis 48 tunnin viikonloppureissu, tartteeko sinne oikeesti ison farkun takakontin verran tavaraa? Vissiin... Jotenkin hauskinta on se, että kaksi kassia, kolme isoa muovipussia, yksi matkasänky, rattaat, vaunukoppa ja muu arsenaali sisältää 99 %:sti tavaroita yhdelle 99 senttiselle ja yhdelle 75 senttiselle ihmiselle. Vaikka mulla on pituutta enemmän kun noilla kahdella yhteensä, niin siltikin mun kamat mahtuis yhteen muovipussiin.




Minkä takia lapsen kanssa kotoolta liikkuminen muistuttaa aina muuttoa? Siis oikeesti me näytetään avoimeen päiväkotiinkin mennessä siltä, että mä olisin pakannut mukaan puolet lastenhuoneesta! Onneksi mä oon huomannut sen, ettei me tosiaan olla ainoita. Ei todellakaan ole urbaani legenda, että äideiltä yleensä löytyy aina mukaalta mitä oudoimpia asioita ompeluneulasta kumihanskoihin. Joten ehkä se on joku äitien juttu? Että sitä pakkaa mukaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman, koska aina on mahdollista että tartteekin jotain juttua, jolla ei ole ollut käyttöä kolmeen vuoteen? Saatan esimerkiksi tarvita mökillä rakkolaastareita, sillä villasukat saattaa hiertää? Myös kynsilakan poistoaineella voi olla käyttöä, vaikka kynsissä ei ole jäämiäkään lakasta. Mutta onhan se kuitenkin nyt hyvä että on varautunut kaikkeen. Siltikin sitä muistaa motarin alussa jälleen unohtaneensa jotain hemmetin tärkeetä, kuten vaikka lapset!



lauantai 15. maaliskuuta 2014

Bränikkä bastu

Eilen suunnattiin tyttöjen kanssa jälleen mökille. Aurinko paistoi ja kevät tuntui olevan ihan hyppysissä. Aamulla kun heräsin, niin en todellakaan ollut tilannut tätä:




Koska jotenkin oli ehtinyt jo viikon aikana ehtinyt asennoitua kevääseen, niin toi lumi tuntui jotenkin märältä rätiltä kasvoja vasten. Nyt saa taas pukea tytöt toppakamoihin ja muihin, järjettömän iso buu! Olin ehtinyt just käyttää meidän Mazdankin pesulla, huomenna se on taas ihan skeidanen, autoparka.

Onneksi yksi asia lämmitti tänään erityisen paljon tosta hanurista olevasta ilmasta huolimatta. Meidän mökillä iskä oli saanut ylämökin saunan valmiiksi. Meillä on siis rannassa pieni puusauna, mutta isompaan mökkiin saatiin viimein valmiiksi myös oma bastu. Mikäs oli siis sen mukavampaa, kun sukeltaa pehmoisiin löylyihin ja tuijotella tota räntäsohjoluntamitälie ikkunasta. Pimutkin pääsi mukaan, Enska oli innoissaan, Meuskasta nastempaa oli istua ammeessa pesuhuoneen puolella ja harrastaa tsunamin kaltaista vedenroiskimista.

Joten kiitos isi löylyistä! Onneksi näistä saadaan nauttia monen monta kertaa ja vielä monta kertaa niiden päällekin!









keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Kamalan ihana oma sisarus.



Ennen kun meillä oli edes Meuskaa, niin oltiin Pekkiksen kanssa ajateltu meidän perheeseen ainakin kahta lasta. Jos muuten nyt kysytään, niin varsinkin Pekkiksen mielestä kaksi lasta on juuri passeli perhekoko, eikä noita pieniä hinaajamasiinoita tartte muuttaa meille enää yhtään. Hän kuulemma ei ehkä kestäisi enää yhtään pientä tyttölasta talossa, vaikka mun mielestä Pekkis on oikeestaan luotu tyttölasten isiksi. Kyllä se handlais kiveksellisenkin version, vaikka en osaa sellasta meille kuvitellakaan, nehän pissiikin miten sattuu! Tytöt lorottelee siististi suoraan alleen ilman erinäistä roiskimista, helppoa kun heinänteko elokuussa!

Ellei mene taas jaaritteluksi, niin palataan tohon kahteen lapseen. Me siis tosiaan toivottiin että saataisiin joskus se kaksi lasta. Ollaan onnellisia, että saatiin. Myös melko pieni ikäero oli toiveissa, toteutui sekin. Olihan se alku nyt kieltämättä ihan sairaan rankkaa! Enska karjui aikalailla melkein ensimmäiset puoli vuotta, yöunista (tai siis mistään unista) oli turha haaveillakaan ja ensimmäiset täydet yöunet on meillä nukuttu vasta ihan vähän aikaa sitten. Nyt kun se pikkupirulainen on oppinut seisomaan, niin yöunet ovat jälleen historiaa. Mutta vaikka Meuska olisi ollut Enskan syntymän aikaan vanhempi, niin en mä tiedä olisiko se loppujen lopuksi tehnyt Enskan alkutaipaileista yhtään helpompia? Yhtä vähän me oltais nukuttu sillonkin, enkä mä usko muiden arjen askareiden olleen yhtään sen vähemmän aikaa vieviä.

Vaikka alku oli rankka, niin nyt tää homma alkaa palkitsemaan. Siitä saakka kun Enska on hiffannut että maailmassa on oikeesti jotain älyllistä elämää ja muutakin kuin pelkkä tissi ja huutamiseen ja nukkumiseen tarkoitettu syli, niin Meuska on ollut sen idoli numero yksi! Meuska sai ensimmäiset kunnon kikatusnaurut, Meuska saa aamulla suurimmat hymyt ja kuolaisimmat suukot. Meuskan jutut saa aina karjumisen loppumaan ja keinussa Meuska antaa parhaimmat vauhdit. Enska puolestaan on ollut alusta saakka Meuskan silmäterä numero yksi. Enska saa suukot, ohimennen halit, paijaukset ja parhaat lelut. Enskaa myös yritetään jeesata nopeammin liikkeelle (miten niin se ei osaa VIELÄKÄÄN kiivetä sänkyyn) ja Enskalle puetaan aina ykköset niskaan (miten niin tää koon 56 body ei mahdu enää). On uskomatonta seurata nyt jo vierestä tuota sisarussuhdetta. Tiedän että siihen tulee mahtumaan julmetun suuri määrä rakkautta, mutta myös raivoa, vihaa, riitoja, itkua ja lentäviä leluja. Oma sisarus on maailman rakkain, mutta joskus myös maailman ärsyttävin. On hellyyttävää kun noi makoilee peiton alla vierekkäin, kun Enska yrittää pakittaa hanuriaan naurusta ulvovan Meuskan syliin tai kun Meuska ohi kävellessään antaa Enskalle pikaisen suukon.




Toivoisin että noista kahdesta pöljästä kasvaisi toisilleen tuki ja turva, parhaat bilefrendit, salaisuuden jakajat, virpomiskaverit, urpouksien syyllisyystoverit ja elinikäiset ystävät. Jos saisin toivoa, niin toivoisin että noille muodostuisi samanlainen suhde kun mulle ja velimiehelle. Senhän näyttää ainoastaan aika, mutta alku on ainakin lupaava! Näin vanhempana mun tehtävä on olla absoluuttisen tasapuolinen molemmille, vahvistaa noiden suhdetta ja opettaa molemmat kunnioittamaan toisiaan. Helppoa kun heinänteko, eiks je?





sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Ei oma, mutta siltikin minun

Äitinä tiedostaa jotenkin paljon vahvemmin sen, että maailmassa on oikeesti tosi paljon pahaa, surua ja kauheita asioita. Vaikka sen tietää vallan hyvin ennen lapsiakin, niin lapset tosiaan vie sen tietoisuuden aivan uudelle levelille, eikä se todellakaan aina ole kivaa. Vaikka suurimmilta osin mun elämänasenne on iloinen, avoin ja vähän "mennään eikä meinata", niin silti joskus mun mieleen iskee täysin absurdi pelko siitä, että mun lapsille tapahtuisi jotain. Niinkuin sanoin, pelko on täysin absurdi, enkä osaa oikein edes sanoa mistä se tulee. Viimeksi sen laukaisi Hesarin juttu perheestä, jolla kuoli kaksi vauvaa kohtuun hetkeä ennen laskettua aikaa. Suurin virhe oli lukea juttu duunissa pinaattikeittoa kauhoessa, kurkkua kuristi ja kyyneleet valuivat. Onneksi kenelläkään ei sattunut juuri sillon olemaan mulle mitään asiaa, nimittäin olis mun pandalook saattanut aiheuttaa kyselyä. Seuraavan kerran kateltiin Pekkiksen kanssa (yllättäen) Sons of Anarchya, jossa päähenkilön 9 kuukauden ikäinen poika kidnapataan. Vaikka tiedän vallan hyvin että kyseessä on jonkun käsikirjottajan mielikuvituksen tuote, niin silti eläydyin siihen vanhemman tuskaan jotenkin 1500 %:sti. Mitä tekisin jos joku veisi MINUN lapseni tai tekisi mun omalle lapselle jotain. Mä sekoisin varmaan totaallisesti. Äitinä sitä olisi valmis äärimmäisiin tekoihin oman lapsen puolesta. Vaikka noi ikävätkin tunteet ja ajatukset kuuluu elämään, niin onneksi en mä niitä oikeesti usein mieti. Varmaan keskiverrosti ihan yhtä paljon kun kaikki muutkin vanhemmat. En usko olevankaan sellaista vanhempaa, joka kykenisi elämään ilman pelkoa, huolta tai surua koko elämänsä. Onneksi tosiaan suurin osa siitä perus perhe-elämästä on sitä kivaa, ihanaa ja täynnä naurua. Tai no siis, se loppuaika mikä jää komentamisen, jankuttamisen, kieltämisen ja kakaroiden paimentamisen jälkeen, kyllä te tiedätte.

Vaikka meillä lapset on meille ehdottomasti numero yksi, niin paljon on suruksi niitä lapsia, jotka eivät perheessään olekaan niitä ykkösiä. Eivät edes kakkosia, kolmosia tai edes top kympissä. Liian usein saa lukea juuri niistä lapsista, jotka jätettiin alle kouluikäisinä päiviksi kotiin, kun vanhempien kauppareissu sattuikin vähän venähtämään. Tai joiden vanhemmat sammui sohvalle, tai jotka saivat jälleen selkään omilta vanhemmiltaan. Riipaisee lukea lehdestä, kuinka joku löysi Meuskan ikäisen vaeltelemasta pakkaskelissä pelkät ohuet sisävaatteet päällään. Tai kuinka jonkun pienen lapsen äiti ei enää jaksanutkaan, jolloin lopputulos oli lopullisen surullinen niin äidille kuin lapsellekin. Niinä hetkinä olo on turta, ei oikein löydä edes sanoja. Surullista on myös se, että noita lapsia on niin paljon, pienistä vauvoista teini-ikäisiin. Vaikka huonot kotiolot eivät koskaan ole yhdestä asiasta johtuvia, eivätkä todellakaan mitenkään yksinkertaisia asioita, niin siltikin toivoisi että jokainen lapsi saisi olla siellä omassa kotonaan se numero yksi, jolloin ei tarvitsisi lasta viedä pois omien vanhempiensa luota. Onneksi tässä maassa on niitä ihmisiä, jotka ovat avanneet oman kotinsa niille lapsille, jotka on syystä tai toisesta jouduttu viemään pois omasta kodistaan. Joskus aika on päiviä, joskus se kestää lapsen koko lapsuuden. En voi kuvitella kuinka vaikeaa on yrittää sopeuttaa normaaliin arkeen angstinen ja ahdistunut teini tai sulkeutunut kolmevuotias. Kuinka niitä lapsen lukkoja kykenee avaamaan, kuinka näyttää ja opettaa surullisille lapsille, että elämä oikeasti onkin kivaa, että elämä on parhaimmillaan juuri siinä arjessa kun syödään yhdessä, käydään puistossa, tehdään läksyjä ja lauantaisin mennään uimahalliin. Että kerran viikossa on karkkipäivä ja torstaisin tehdään pannaria. Ettei halausta tarvitsekaan pelätä ja iltasadun ja suukon jälkeen käydään nukkumaan.

Onneksi tästä maasta tosiaan löytyy niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita kaikkeen tuohon. Äitinä annan heille syvimmän kunnioitukseni. Kiitos! Kiitos sinä, joka toimit sijaisäitinä ja -isänä niille lapsille, jotka juuri sinua tarvitsevat! Kiitos sinä isä, joka olet tatuoinut kaikki lapsesi rintakehääsi, osa heistä on biologisia ja osa sijoitettuja. Mutta kaikki sinun lapsiasi. Ehkä joskus meidänkin perheessä asustaa muitakin lapsia kuin Meuska ja Enska. Ja yhtälailla minun lapsiani.


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Akkainpäivää!

Hei naiset, leidit, pimut, akat, tsirbulat, mimmit, daamit, tytsyt ja neidit. Hyvää naistenpäivää! Oliko muille hyvä? Mulle harvinaisen, mä nimittäin vietin päiväni ihanien naisten ympäröimänä, ainoastaan Pekkis tuli sotkemaan illalla kuviota. Myös kevät tuntui olevan tänään ihan nurkan takana, aurinko paistoi ja tiet olivat kuivia. Harvinaista herkkua siis! Mun päivään kuului tänään seuraavaa:

Laatuaikaa velimiehen ihanan vauvan kanssa..

.. Kampaamodeitit ja uudet hiukset...

... Juoksulenkki kuivilla teillä...

... Sauna, hyvää ruoaa ja Sons Of Anarchya...

.. koska noi kertoi kaiken siitä miten hyvä päivä mulla oli, niin mä meen nyt juhlistamaan loppuun tän ihanan naisten päivän Charlie Hunnamin..
 


.. itseni ja Pekkiksen tekemän smoothien kanssa. Vois olla pöllömpääkin! Nauttikee!


torstai 6. maaliskuuta 2014

Isi hoitaa!

Kolmas työviikko takanapäin. Duunista altaa tulla alkusekoilun jälkeen jo enemmän rutiinia, enkä oo ihan pallo hukassa koko ajan. Päivät menee ihan käsittämätöntä vauhtia, oikeesti tuntuu että kävis töissä vaan juomassa muutaman kupin teetä ja syömässä lounaan. Onneks oon sen verran tehokas, että ehdin kahdeksan tunnin työpäivän aikana tehdä muutakin. Esimerkiksi syödä aamupalan ja välipalankin. Ikävä kotiin on vähän helpottanut, eikä ajatukset enää pyöri jatkuvasti siinä kuinka Pekkis ja pimut täällä pärjää. Myös tytöt on alun jälkeen jo ihan sujut tän systeemin kanssa, toki Meuska ei ollut mun enemmästä poissaolosta moksiskaan. Enska sen sijaan oli parin ekan viikon jälkeen iltasin kun pieni iilimato, joka ei suostunut edes irroittamaan katsettaan musta. Nyt sekin on varmaan hiffannut, että äiti on jo kotona kun herätään päikkäreiltä, joten arki on alkanut rullaamaan oikein sujuvasti ja tää järjestely tuntuu oikeesti tosi nastalta. Tuntuu että oon iltasin täynnä virtaa noiden kahden kanssa rymyämiseen ja pitkä viikonloppu joka viikko tasottaa tätä työn ja kodin tasapainoa mahtavasti.

Vaikka etukäteen tiesin että kyllä se Pekkis hoitaa, niin kyllä se on hoitanutkin tän oikeesti kunnialla himaan. Muutaman kerran se on ollut aikamoinen sarvi otsassa mun kotiuduttua, jollon se onkin painunut samalla oven avauksella suoraan puntille manaamaan kahta tyttölastaan Timbuktuun. Useimpina päivinä himassa on kuitenkin odottelemassa hyväntuulinen iskä ja flikat. Aloin ihan tosiaan miettimään miten meidän kotonaoleminen eroaa toisistaan. Aikalailla rutiinit on tietty samat, syödään, nukutaan ja semmosta. Aikalailla myös samallalailla ulkoillaankin. Mutta yksi suuri ero meissä kyllä on, se on semmonen mistä oon tainnut kirjottaa joskus aiemminkin. Eli kun Pekkis on tyttöjen kanssa kotona, niin se ei kykene samaanaikaan hoitamaan sekä lapsia että himaa. Näin ollen meidän kämppä näyttää JOKA päivä about siltä kun siellä olis räjähtänyt atomipommi. Oikeestaan aamuisella lähtötasolla ei ole mitään väliä, sillä lopputulos on muutaman prosentin heitolla sama joka päivä kun tuun kotiin. En kuitenkaan jaksa edes stressata asiasta, vaan me tehdään joka päivä semmonen yhteinen pikasiivous kun tuun himaan. Oon oikeestaan kääntänyt asian niin, että Pekkis oikeesti keskittyy varmaan sitten niin täysillä noiden kahden pallopään kanssa hengailuun, ettei siis yksinkertaisesti vaan ehdi siivota! On nimittäin paljon kätevämpää esim.:

- Jättää kaikkien ulkovaatteet eteisen lattialle. Näin ollen niitä ei tarvitse hakea kaapista uudelleen iltapäiväulkoilun tai kauppareissun osuessa kohdalle.

- Sirotella jokainen asunnosta löytyvä lelu pitkin meidän ruhtinaallista vajaata 80 neliötä. Näin ollen niitä ei tartte hakea kauheen kaukaa leikkimoodin iskiessä päälle.

- Jättää puoliksi syödyt voileivät olohuoneen lasipöydälle väärin päin. Jos leikin kesken yllättää nälkä, niin apu on lähellä. Myös voijämät on nastaa nuolla olohuoneen pöydästä.

- Kasata kaikki mahdollinen tuleva tiski pitkin keittiötä, sillä on kätevämpää täyttää astianpesukone kerralla. Ruaonjämät kannattaa myös kasata yhdelle lautaselle, jottei joka kerta tartte avata turhaan roskista muutaman lusikallisen tai tomaatinpalan takia. Myös likaiset vaatteet on hyvä jättää pitkin lattioita, sillä mä tarviin muutenkin pakaratreeniä jota saan niitä kerätessä.

Mutta joo. Muuten siis noilla on mennyt ihan mahdottoman kivasti. Oon myös ilonen että Pekkis pääsee osallistumaan vielä vähän enemmän tähän normaaliarkeen noiden kahden kanssa, se kuitenkin on aina erilaista kun kotona on kaksi aikuista. Meillä tää tuntuu toimivan nyt hyvin näin, siis ainakin mun mielestä. Pitäisköhän sitä kysyä Pekkikseltäkin? :D



maanantai 3. maaliskuuta 2014

Ota koppi!

Yksi vanhemmuuden ehdottommasti vaikeimmista asioista on hyväksyä se, että omaa lasta joskus sattuu. Kipu on varsinkin alussa lähinnä fyysistä, kun ikää tulee lisää niin niitä kolhuja tulee myöskin henkisiä. Sitä haluaisi suojella tuota pallopäätä ensimmäisestä päivästä lähtien oikeesti kaikelta ikävältä, alussa jo miettii voisko vauvan kääriä suuta, nenää ja silmiä lukuunottamatta vaikka kuplamuoviin, jottei vaan sattuisi mitään. Varsinkin ensimmäisen lapsen vanhemmat on helppo kohde kaikenlaiselle turhan krääsän kauppaamiselle. Erilaisiin suosituksiin ja pelottelukeinoihin vedoten saadaan tapettua melko nopeasti se terve maalaisjärki ja sen jälkeen uunituoreet vanhemmat ovatkin helppoa kauraa. Siis oikeesti tietenkin monet arjenhelpottajat ja -pelastajat ovat tarpeellisia, mutta kuka rehellisesti tarvitsee tuttipillonsteriloijaa tai vauvasosekonetta? Veikkaan että jokainen saa keiteltyä niistä pulloista tappavat pöpöt pois ihan kattilassakin, ja soseet saa surautettua tukehtusvaarattomiksi kätsysti vaikka blenderillä.

Semmonen äidinvaisto rääpäleen suojelemiseksi herää jo raskausaikana. Sitä alkaa suosiolla jättää väliin mahaplätsit uimahallissa eikä enää ensimmäisenä tule mieleen hypätä sen tallin sekopäisimmän hevosen selkään. Vauva-aika on sinänsä helppoa, että vauvan hengissä pitämisessä ei tartte vielä kiinnittää huomiota juurikaan muuhun, kun säännölliseen syömiseen ja muihin perustarpeiden täyttämiseen. Tietenkään ei oo kauheen fiksua tiputella vauvaa esim. hoitopöydältä lattialle tai muuta vastavaa. Noita pikku tapaturmia nyt kuitenkin sattuu, eikä niissä onneksi kauhean usein mitään vakavampaa satu. Vauvat on melko kestävää tekoa, ei tartte kun miettiä esimerkiksi sitä reittiä mistä noi pusertaa itsensä maailmaan, niin eihän noi nyt ihan pienestä mene rikki. Enska ei esim. oo moksiskaan jos sitä joku vähän pamauttelee kirjalla päähän (lue: Meuska pamauttelee) tai sen päältä ryömitään tai muuta. Tyyppi vaan tsekkaa haavi auki hetken ja jatkaa hommiaan. Meuskaa taas suojeltiin kaikelta pieniltäkin kolhuilta niin tehokkaasti, että se oli oikea dramaqueen pienempänä. Jonkun ei tarvinnut kun katsoa vähän väärällä tavalla, niin johan meidän neiti vetäs vuosisadan loukkaantumiskarjumiset kehiin.

Mutta liikkeellelähteminen on semmonen, joka edelleen vähän aiheuttaa mulla sydämentykytyksiä. Enska on siis nyt kuukauden rundannut ryömien ympäri kämppää. Se oli vielä ihan jees. Sitten kun se oppi nousemaan istumaan, niin ensimmäiset minisydärit tuli koettua melko nopeesti. Vaikka kuinka yritän jankuttaa itelleni että sen lapsen pitää saada opetella, tutkia ja tehdä, niin silti huomaan liian usein edelleen sanovani "VARO sitä kynnystä/seinää/pöytää/tuolia/ihanmitävaan..". Kaikesta varoittelusta ja muusta huolimatta joskus sattuu vahinkoja. Enska esim. eilen päätti kokeilla istuma-asennosta naamalleen kaatumista suorin vartaloin. Ja ilman käsiä. Ei kannattanut ei, totesi Enska jälkikäteen. Meuska myös esim. kokeili nuorempana kaakelilattialle kaatumista kertalaakista. Ei kannattanut sekään. Pahinta on se, että vanhempana sä et vaan koskaan tule kerkeämään joka kerta ottamaan koppia, joten on pakko hyväksyä se, että noi menee naamalleen, päälleen, selälleen, hanurilleen ja mahalleen minne sattuu. Tulee mustelmia, kuhmuja, haavoja, murtumia ja haljenneita huulia. Vaikeaa on myös hyväksyä se, että kaikki ne kolhut ja ruhjeet kuuluu elämään, eikä niitä kaikkia pidäkään estää. Kolhut ja muut kuuluu siihen lapsuuteen ja varsinkin siihen, että noi oppii elämässä kaikenlaisia uusia ja tarvittavia taitoja. Kyllähän nyt jokaisen täytyy muutaman kerran pannuttaa fillarilla, pudota puusta ja murtaa muutama luu.

Uskon että vanhempana helpompaa on kuitenkin vielä nämä ulkoiset pipit, jotka voi halimalla, puhaltamalla ja Nalle Puh- laastarilla korjata. Mitä sitten kun ne joskus kasvaakin isoiksi, teineiksi ja murtaa sydämensä? Miten semmosen voi vanhempana korjata? Kuinka voimaton olo siinä varmaan tuleekaan? Ehkä siihenkin kasvaa lasten mukana ja oppii hyväksymään senkin, ettei sitä lasta isompanakaan enää voi suojella kaikelta, vaan niiden täytyy antaa mennä ja tehdä omat mokansa, ihan niinkun meidänkin annettiin aikanaan. Enska nousi muuten tänään ekaa kertaa itse seisomaan, meno oli myös sen näköstäkin. Josko mä kuitenkin harkitsisin vielä sitä kuplamuovia?