.

.

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Juoksuhommia

Mullahan oli tää maratonprojekti, tai siis on toki vieläkin. Oikea jalkahan pamahti paskaksi aika lailla heti sen puolikkaan jälkeen, eli about pari kuukautta sitten. Pisin totaallinen juoksutauko oli kolme viikkoa, sillä jalka oli suoraan sanottuna niin helvetin kipeä, ettei sille kyennyt varaamaan kunnolla painoa edes kävellessä. Pikkuhiljaa kivun hellittäessä uskaltauduin lenkille. Ekan lenkin jälkeen jalka oli taas saakelin kipeä kolme päivää ja käveleminenkin oli aika tuskaista. Siitä sitten alkoi kulkea paremmin, vaikka tauko lenkkien välissä oli aina about viikon mittainen. Tilalle tuli kuitenkin tiukka salitreeni sekä spinning, jolla saan pidettyä aerobista kondista yllä. Pekkiksen mukaan tiukka punttikin on alkanut tuottaa tulosta, vaikka musta nää jenkkakahvat ei ole pienentyneet nimeksikään. Taitaa olla siis kusetusta koko homma?

Juokseminen kuitenkin on alkanut sujumaan koko ajan paremmin, parhaimmillaan kävin lenkillä kolmen päivän palautuksella, joka oli musta jo aamenen arvoinen suoritus. On tuskasta kun tietää kondiksen olevan kohdillaan ja menohaluja olisi vaikka millä mitalla, mutta oma kroppa ei pysy perässä. Viime viikolla kävin kuitenkin juoksemassa edes jollain mittakaavalla pidemmän lenkin, kun mittariin pärähti aika huomaamatta 15 kilsaa! Kilsoja olisi saanut mittariin puolikkaan verran, mutta päätin säästää jalkaa kuitenkin edes jonkin verran, jotten vahingossakaan päästä sitä taas lähtökuntoon. Neljän päivän palautuksella kävin taas eilen vetäsemässä reilu 12 kilsaa, jonka päälle jalka tosin oli aika raatona, näin ollen loppumatka meni hitaasti hipsutellen, eli kävellen. En osaa sanoa maratonin kohtalosta vielä juuta enkä jaata, kovaa tässä treenataan juoksun lisänä muuta, josko siitä vähän vetoapua saisi, vaikka eihän muu treeni koskaan juoksua tässä valmistautumisessa korvaa. Sen verran yllytyshullu olen, että kisaan lähden jos vähääkään on sellanen tunne että on mahdollisuus toi 42 kilsaa juosta. Jos taas jalka vaivaa lähempänä lähtöä yhtään, niin jättäydyn suosiolla sivuun ja siirrän osallistumisen ensi vuodelle. Hullu nimittäin olen, mutten tyhmä. Vaikka kaipa nekin jollain mittarilla on aika sama homma.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Siirtyminen nykyaikaan

Olen vihdoin siirtynyt nykyaikaan, eli liittynyt Instagramiin. Pitkään dumasin kaikenlaiset some-hömpötykset turhina, enkä nyt tiedä onko tää järin fiksua vieläkään. Kun pitkän veivaamisen jälkeen päätin vihdoin liittyä sinne saakelin Instaan (käytän jo "slangisanoja", huomaatteko), niin tajusin ettei mun Lumiaan löytynyt sille sovellusta. Koska alkoi korpeamaan kun pientä oravaa, niin päätin alkaa suunnittelemaan vaihtoa takaisin Omppulandian pariin. En ehtinyt edes alkaa tuumasta toimeen, kunnes Enska tuli ja hoiti asian mun puolesta. Tyyppi löysi nimittäin mun nyt jo puhelinten taivaaseen siirtyneen Lumian ja imeskeli sitä salakavalasti just siitä laturinpiuhan kohdalta niin antaumuksella, että se oli sen Lumian loppu. Luuri ehti juuri saavuttaa kunnioitettavan kahden vuoden iän, eikä sitä olisi ton vahingon jälkeen kannattanut mihinkään huoltoon kiikuttaakaan.






Koska uuden puhelimen hankinnassa ei myöskään kannattanut pitää sen suurempaa hoppua, suuntasin puoltoista viikkoa Lumian hautaamisen jälkein viimein omppuostoksille. Ja kyllä, olen onnellinen! Ja vähän (tai aika paljon) materialisti, koska onhan toi uusi 5s aivan IHANA! Sillä hetkellä kun napautin luurin päälle, tajusin mitä olin kaksi vuotta kaivannut. iPhonea nimittäin! Nyt meikäläinen pääsi liittymään viimein sinne Instaankin, joten varokaa, aion spämmätä koko saakelin somen täyteen kaikkea päräyttävää matskua. Tai niin no, todellisuushan on usein tarua ihmeellisempää.



tiistai 22. heinäkuuta 2014

Mustavalkoinen Porvoo

Ihana miniloma Pekkiksen kanssa Porvoossa kahdestaan takana. Rakastan - Porvoota - yli - kaiken. Kesää parhaimmillaan, tuntuu kun olis ollut poissa pidempäänkin kun vain yhden yön. Porvoo ansaitsee kuvansa mustavalkoisina, elämää taas parhaimmillaan!

























torstai 10. heinäkuuta 2014

Lintseilyä

Kesä jatkuu, otetaan tästä kaikki irti. Lintseiltiin eilen, oli paljon porukkaa, sairaan kuuma, hikoilutti, Enskaa raivostutti kun se ei saanut kävellä pitkin lintsiä ja kiipeillä pitkin jokaista porrasta, Meuska huiteli pitkin poikin eikä totellut mitään, kinusi jätskiä (ja lopulta sai), mummin jalkaan tuli kengistä rakko ja mulla oli syömisenä (tai teknisesti juomisena) ainoastaan prodejauhetta johon en saanut edes vessasta vettä, vaan mun piti ostaa 2,80 euroa maksava vesipullo sitä varten. Samalla meillä oli superhauskaa, lapset nautti, höntyili ja höpsötteli, me naurettiin, syötettiin muksuille jädeä, fiilisteltiin Lintsin tuoksuja ja omia lapsuusmuistoja, nautittiin lasten ilosta ja pyörittiin kahvikupeissa niin lujaa, että tuntui kun olisin ollut kahden promillen humalassa! Kotiin suuntasi kasa iloisia ja väsyneitä lapsia sekä lopenuupuneita vanhempia. Tätä lisää!





Mummille oli paljon asiaa myös muillakin reissun lapsilla. 



Enska pysyi hetken aisoissa, kun se ei päässyt aidasta yli!




Onni ovat ystävät! 





tiistai 8. heinäkuuta 2014

Kesähommia

Se saapui vihdoin, kesä! Olin jo aikalailla haudannut toiveet mekoista, t-paidoista ja shortseista ja olin alistunut siihen, että kuljen koko kesän kaulahuivi kaulassa aamuisin alle kymmenen asteen lämpötilassa duuniin. Joten ai ai, kun tätä mammaa helli kun lämpöaalto saapui. Koska Suomen kesä on tunnetusti lyhyt ja vähäluminen, niin siitä otetaan nyt sitten kaikki irti mitä saadaan!

Koska Pekkis on nyt sitten taas kaikki viikonloput töissä, niin me suunnattiin pimujen kanssa viettämään aurinkoista sunnuntai-iltapäivää ystävien kera läheiseen Tullisaaren puistoon. Toi mesta on ihan kärkikahinoissa Helsingin ihanimpien mestojen listassa, joten mikäs tuolla ollessa. Meri vieressä, temmellystilaa enemmän kun riittävästi ja pieni leikkipuistokin lapsille. Eväät oli maistuvia, aurinko kutitteli varpaita, seura oli mahtavaa ja kotiin oli hyvä suunnata masu pullollaan ja hymy kasvoilla. 





















maanantai 7. heinäkuuta 2014

Onnellinen valinta

Havahduin tänään siihen, että olen nykyisin tosi usein tosi onnellinen. En osaa eritellä mistä se johtuu, syitä on varmaan triljoona, mutta niitä syitä tärkeämpää on se seuraus, eli se onnellisuus. Välillä tuntuu etten kykene handlaamaan tätä tunnetta ollenkaan, vaan se tihkuu musta läpi vaikka kuinka yrittäisin joskus olla rennomminkin. Tuntuu että aamusin voisin jo kliseisesti halata koko maailmaa, tervehtiä jokaista vastaantulijaa ja juosta laulaen töihin. Vaikka näin en tee, niin huomaan silti liikkuvani tuolla kevyt hymy kasvoillani aamusta lähtien.

Vaikka kuinka rakastan olla lasteni kanssa kotona, niin yksi suuri syy tohon mun onnellisuuteen on ollut paluu töihin. Vaikka sillon aikanaan sitä kovin nyyhkin ja surin menetettyjä aamuja, niin se tunne on väistynyt kokonaan. Edelleen tietenkin joskus haikeana aamulla katselen tuhisevaa Pekkistä ja meidän väliin änkenyttä Meuskaa, kuinka ne vielä mun lähtiessä nukkuu rauhallisesti, Pekkis aina mahallaan ja Meuska selällään kädet pään päälle nostettuina. Siltikin se haikeus siitä että joudun lähtemään on sellasta onnellista ja sydäntä puristavaa onnea; vitsi mä olen onnekas ja kuinka hyvällä mielellä mä joka aamu sinne duuniin voin lähteä. Siellä mä saan olla erilailla tarpeellinen, tehokas ja hetken muuta kun äiti. Oon tasavertainen työkaveri, ystävä ja työntekijä. Olen hetken itsenäinen ja tarpeellinen muilla tavoin kun kotona, se on rentouttavaa ja vapauttavaa.

Vaikka meidän lauantain suunnitelmat meni mönkään viikonloppuna, niin päätettiin silti viedä tytöt sovitusti anoppilaan ensimmäistä kertaa yökylään. Onni asusti myös siellä, tuntui samalla haikealta ja voittajalta kun noi kaksi luonnonvoimaa jäi puuhailemaan mummin ja vaarin kanssa mun sulkiessa ulko-oven ja suunnatessa kotiin ilman niitä. Istuin teemukin kera meidän pihakeinussa syöden jädeä, juoden teetä ja kuunnellen musiikkia. Hemmetti että mä olin onnellinen! Olin onnellinen kun me voitiin puolen yön aikaan juoda Pekkiksen kanssa vähän viiniä, kattoa jalkapalloa ja kävellä ulkona samalla kännykästä vikoja rankkareita seuraten. Olin onnellinen että sain aamulla nukkua niin pitkään kun huvitti. Mutta sitten mä vasta olinkin onnellinen, kun tytöt ryntäsi yhdentoista jälkeen ovesta sisään ja suoraan mun syliin. Sain kasapäin suukkoja, haleja ja rutistuksia. Kuinka kivaa niillä olikaan ollut, mutta samalla kuinka kivaa niistä olikin tulla kotiin.

Oon huomannut, että onnellisuus tarttuu. Se vetää puoleensa ihmisiä ja ehkä muuttaa niissäkin jotain. Oon kiinnittänyt huomiota myös siihen, että hyväntuulisuus tarttuu, se leviää kuin nauru pikkuuhiljaa muihin ihmisiin siinä ympärillä. Vaikka ei elämä aina mitään ruusuilla tanssimista ole ja huonoilla päivillä on se osuutensa meilläkin, niin onhan tääkin jollain lailla semmonen valinnan paikka. Mä päätän tänään olla onnellinen, tänään mun on hyvä olla. Tänään mä olen taas onnellinen.



torstai 3. heinäkuuta 2014

Friends for life

Näin eilen (liian) pitkän tauon jälkeen ihania äitiystäviäni. Työt, perhe-elämä ja Pekkiksen tällä viikolla loppunut kuuden viikon isyyslomapätkä on syönyt jollain tasolla mun sosiaalista elämää. Asiahan muuten alkoi jurppimaan kun pientä sikaa. Niinpä eilen pyyhälsin tuulen lailla töistä hakemaan tyttöjä ja kurvattiin talla pohjassa Selloilemaan. Ja kuinka ikävä mulla ja Meuskalla oli ystäviä ollutkaan! Tuntui että mun sydän meni ihan sykkyrälle, kun Meuska leikki onnesta soikeana kovin kaipaamansa ystävän kanssa ja mä sain nähdä omia sydänkäpyjäni, syödä salaa vähän tummaa suklaata ja höpötellä ummet ja lammet kaikesta mikä mieleen sattui tulemaan. Mieleen muistui jälleen kerran ystävyyden uskomattoman vahva ja elämässä kantava voima, loppujen lopuksi aika vähällä asioita olisi merkitystä jos menettäisi ystävänsä.

On ihanaa katsoa omien pimujen kasvua, kehittymistä ja semmosta sosiaalisen elämän heräämistä. Aika pian ihan minivauvakin alkaa huomiomaan muita ihmisiä ympärillään ja reagoimaan muihin tyyppeihin. Sanonta "kyllä lapsi lapsen tunnistaa" pitää myös täysin paikkaansa (ton takia kaikki muksut yleensä diggaa meikäläisestä), jo pieni vauva yleensä rauhoittuu toisen lapsen seurassa. Jo Enskan ekoina elinkuukausina se aina reagoi vahviten Meuskaan, heti tissin jälkeen tietty. Sisko on edelleen lähes parasta mitä Enska tietää. Vaikka Enska tykkää puuhailla jo muiden lasten kanssa, niin semmonen sosiaalinen leikki on vielä hyvin hakusessa. Meuska sen sijaan on jo sen verran iso likka, että sillä alkaa olla paljonkin kavereita joiden kanssa se tykkää leikkiä, riehua ja remuta. Kavereiden perään kysellään usein ja treffit saavat aina aikaan aikamoisen riemumetakan.




Nyt kun velimiehelle syntyi vähän Enskan jälkeen pieni tyttövauva, niin meillä on kasassa aikamoinen kolmikko. Jumaloin pientä veljentyttöäni enemmän kuin mitään ja olen päättänyt hemmotella pikkupimun täysin piloille. Meuska myös rakastaa omaa serkkuaan yli kaiken, serkkutyttö pääsee mukaan leikkeihin, hänen mukaansa nimetään nuket joita hoidetaan, työnnetään rattaissa ja joille syötetään jädeä. On hellyyttävää seurata elinikäisen ystävyyden kasvua ensimmäisistä elinkuukausista lähtien. Kaiholla jo ajattelen näiden ensimmäisiä yhteisiä kaverisynttäreitä, virpomisia, lintsireissuja, ulkomaanmatkoja ja yökyläilyjä. Mitä sitten kun ne kasvaakin niin paljon, että lähtevät yhdessä kemuttamaan, siinä sitten me vanhemmat varmaan istutaan nelistään pikkurillin kynsiä syöden ja kytätään kelloa.

Ystävät, nuo elämän sokeri ja suola! Enska, Meuska ja Ansku, friends for life! Mitä kaikkea teillä vielä edessä onkaan, pitäkää toisianne kädestä kiinni niinä hetkinä ja hypätkää rohkeasti elämään. Meidän tytöt, voi mahdoton!