.

.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Kyllä sielu lepää

Joskus on ihana lähteä pakoon kiirettä ja hektisyyttä mökille. Päätettiin myös tyttöjen kanssa antaa Pekkikselle rauhallinen viikonloppu, raasu kun on töissä ja joutuu tänään juhlistamaan poikien kera varpajaisia. On se rankkaa. Toisaalta oma viime viikkoinen kankkunen on se verran tuoreessa muistissa, etten oikeesti ole edes kade.

Myönnettäköön että tässä mökkielämässä on myös erittäin paljon mahtavan hyviä puolia. Typykät saa viettää aikaa mummin ja papan kanssa (eli mä pääsen helpommalla), Meuska saa nauttia mummin tekemistä herkuista (eli mun ei tartte kokata), samoin sitä jotenkin saa samalla ladata omiakin akkujaan täällä keskellä hiljaisuutta. Mä en tosin uskalla enää iltasin poistua ovesta ulos, sillä tuolla on niin pilkkopimeetä, että ei näkisi senttiäkään eteenpäin jos joku sammuttais mökistä valot. Tässä kohtaa kiitetään valmista sisävessaa, muuten joutuisin ehkä pissimään pulloon tai ämpäriin.

Toivottavasti just sulla on ollut mahtavan hyvä viikonloppu. Mä meen nauttimaan nyt puolet tosta äsken uunista tulleesta mudcakesta, juon kupposen teetä ja taidan painua ajoissa pehkuihin. Jotta voidaan siis Enskan kanssa taas valvoa ens yönä.












torstai 28. marraskuuta 2013

On se kova

Sitä useasti kuvittelee olevansa jotenkin vahva ja kova mimmi, ihan vaan sen takia että on aikuinen. Että noi lapset on pieniä ja heikkoja. Joo, oonhan mä tietenkin fyysisesti niitä vahvempi, mutta hemmetti, asenteessa ja monessa muussa jutussa mulla on kyllä aika paljon kirittävää. Asia tuli tänään mieleen, koska meillä on Meuska ekaa kertaa ihan oikeesti kipeä. On sillä joskus pari kertaa nenä vähän vuotanut ja vesirokkokin sairastettiin vuosi sitten. Vesirokon sairastaminen oli kidutusta lähinnä ainoastaan mulle, sillä kauheinta siinä koko taudissa oli se, että jouduttiin eristäytymään lähestulkoon kokonaan kotiin, ettei vaan tartutettais ketään muuta. Tyyppi oli niin hemmetin täynnä virtaa, että meinas tokana päivänä karata jo postilaatikosta pihalle. Mä olin sen neljän päivän jälkeen niin puhki, että olisin kaivannut viikon lepolomaa Tahitilla, Meuska puolestaan ihmetteli vaan lähinnä sitä et miksi mutsi on vähän väsynyt..

No kuitenkin, Meuska on tosiaan siis nyt ekaa kertaa oikeesti kipee, koska kuume hipoo lähellä 40 astetta. Silti toi pikkupimu jaksaa olla iloinen, reipas ja yhtä urvelo kun yleensä. Kun kuume nousee tosi korkeelle, niin sitten alkaa vauhti vähän hiipumaan, mutta muuten toi vetelee täällä lähes samallalailla kun muulloinkin. Jos mä olisin tommosessa kuumeessa, niin mulla ei ehkä ekana tulis mieleen roudata kaikkia mun kamoja olkkariin ja alkaa rakentaa legotaloille junarataa. Noh, jokainen tyylillään.. Kaiken lisäksi mä oon niin hölmistynyt, etten osaa oikein tehdä muuta kun yrittää tuputtaa toiselle juotavaa ja syötävää sekä antaa tyypin kattoa piirrettyjä niin paljon kun haluaa. Oliskin helpompaa jos toi jaksais kerrankin maata tossa telkun edessä pidempään kun vartin, mutta koska toi telkkari on sen jälkeen jo so last season, niin täytyy kato aina lähtee ettii jotain uutta puuhaa. Sain mä edes napattua potilaasta yhden heikkohetki-kuvan, jollon oli hautautunut sohvan nurkkaan..



Koska toi pikkuakka on sen verran sissi, että jaksaa täällä tommosessa kuumeessa leikittää myös pikkusiskoa, niin mietiskelin samalla että olis muuten monella aikuisella opin paikka myös muissakin jutuissa. Vai ootteko seurannut esimerkiksi leikkiviä muksuja ulkona? Kaverit vetää kenoon kun keilat täyskaadossa konsanaan, jaksaa vieräyttää muutaman kyyneleen ja sen jälkeen painelevat menemään jo kohti uusia mestoja. Auki saattaa olla polvet, kädet, pää tai persaus, ei sen väliä, meno sen kun jatkuu. Jos ite kävis kyntämässä (huom! selvinpäin) monttua tohon malliin, niin kyllä mä olisin varmaan niin ressukka että Pekkis saisi hoivata täällä mua koko rahan edestä. Muistan joskus ite nappulana jättäneeni kerran jalan aika napsakasti kahden kiven väliin. Olihan se jalka nyt vähän kipee, mutta vasta aamulla kun heräsin ja jalka petti alta, niin tajusin että se taisikin olla vähän kipee. No olihan se vähän, kun jalkapöydässä oli murtuma. Hups! No sattuuhan noita muillekin.

Toinen juttu missä sitä aikuiset sais ottaa muksuista mallia, on ehdottomasti suorapuheisuus. Jo pienet muksut kyllä näyttää jos niitä ottaa kuuppaan jonkun naama. Jos Aino-Elmeri tulee nappaamaan Ella-Akselilta lelun, niin useimmiten Aino-Elmeri kyllä saattaa motasta Ella-Akselia kuokkaan. En siis mitenkään kannata väkivaltaa ja sitä opetan myös omille lapsilleni, mutta onhan se nyt jollain lailla niin hemmetin hienoa, että muksut nahistelee sen mitä on nahisteltavaa ja on sen jälkeen bestiksiä. Aikuiset taas jaksaa jauhaa kaikenmaailman skeidaa jossain selän takana ja sitten kasvokkain hakea sitä maireeta hymyä. Ja kyllä, oon mäkin tehnyt niin, turha tässä on itse yrittää jeesustella. Toi on kuitenkin se mistä mä yritän ottaa lapsilta oppia. Jos joku asia ottaa aivoon, niin sanon siitä heti, ei tartte sitten jälkikäteen yksinään mouhota. Sitä on oppinut vanhemmiten myös sen, ettei kannata kantaa sitä sontaa mukanaan, siitä tulee vaan ummetusta!


keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Ai sunko kanssa mä oon naikkarissa?

Kun sitä jossain vaiheessa tulee pissittyä siihen tikkuun ne kaksi punaista viivaa, niin moni asia alkaa muuttua heti. Yksi suurimmista asioista joka muutoksen kouriin joutuu, on tietenkin parisuhde. Ennen oltiin "ainoastaan" minä ja sinä, me. Ehkä aviomies ja -vaimo, ehkä avopuolisoita. Vapaa-ajan suunnitelmat koskivat yleensä vain teitä kahta, mitä tehdään lomalla, entä lauantaina? Miten juhlittaisiin vuosipäivää, mennäänkö vetämään jurrit kaverin pikkujouluihin? Kumpikin oli periaatteessa vapaa tekemään duunien jälkeen mitä vaan, ei ollut oikeastaan väliä jos koko ilta tuli istuttua työkavereiden kanssa afterworkilla tai sunnuntai vietettyä pienessä kankkustärinässä sohvalla maaten ja pizzaa syöden. Rauhalliseksi koti-illaksi kolme viikkoa sitten päätetty lauantai muuttui myös hyvin usein kaaosmaiseksi stadiin rynnimiseksi huikkapullon ja tekstareita pommittavan kännykän kera.

Kun sitä elämä alkaa väistämättömästi muuttua raskausaikana, niin sitä tulee monesti jo tossa vaiheessa kaiholla mietittyä sitä entistä elämää. Oksentaminen on sinä aikana jokapäiväistä, entisessä elämässä sitä tartti harrastaa vaan satunnaisesti jossain kuppilan vessassa liian monen fisushotin jälkeen. Yhtäkkiä sitä huomaa jäävänsä jo useammin kotiin, hyllyvän ulkomuodon kera baariin lähteminen kun ei useimpia tuppaa hotsittamaan. Kun teistä pikkuhiljaa alkaa muodostumaan äippä ja iskä, niin ei ihme että parisuhde joutuu koetukselle! Mies useimmin saa jo raskausaikana tuntea nahoissaan tuon yhden illan iloittelun julman tuloksen, kun tuleva mutsi saa hormonikilareita tai jäätäviä itkukohtauksia.

Kun muksu sitten paukahtaa maailmaan, niin yhtäkkiä mukula onkin etusijalla. Tietty näin pitääkin olla, mutta kyllähän se nyt kieltämättä joskus alkaa nyppimäänkin, kun tuntuu että on liikkuva maitobaari. Kakara roikkuu tississä kiinni yhtä tiukasti kun meidän mummin hieman lihavahko koira pullapalassa. Entinen vapaus on hiipuva kuiskaus vain ja yhdessä leffaan lähteminenkin vaatii melkoisen ennakkovalmistelun. Liian usein sitä alkaa taantumaan siihen mutsimoodiin, ainakin mulla kävi niin. Toi taantuminen taitaa tapahtua aika usein just ensimmäisen lapsen kohdalla, siinä vaiheessa kai pitäisi jo hälytyskellojen soida, kun ollaan päästy siihen pisteeseen, että toiselle puhutaan jo "hei iskä, tuotko kaapista maitoa"- tyylisesti ja skeidalla käydään ovi auki. Jos tähän pelkkään vanhemmusmoodiin vaipuu liian pitkäksi aikaa, niin voisin kuvitella että siitä on varmaan aika vaikea päästä enää pois. Mitä sitten kun ne ihanat pikkupallerot alkaakin olla isompia, kun eivät tarttekaan äiskää ja iskää enää joka kakkaa pyyhkimään? Tai kun ne alkavat juosta tuolla kavereilla, yökylässä, koulun diskoissa ja ekoissa kotibileissä? Eikö siinä vaiheessa olisi jo vaikeeta elvyttää semmosta parisuhdetta, joka on perustunut pelkkiin lapsiin viimeset about 10 vuotta? Jos on totaallisesti unohtanut olevansa myös nainen, vaimo ja kumppani pelkän äidin sijaan, niin mistäs sitä enää osaisi sen iskän kanssa sitten enää puhua, siis muusta kuin niistä pikkupalleroista?

Koska meillä tää nuorempi tapaus on "hiukan" haastavampi tapaus, niin tosiaan meidänkin parisuhde on joskus ollut aika koetuksella Pekkiksen kanssa. Kun saat ensin Enskan tunnin mouhoomisen jälkeen nukkumaan ja Meuskakin on tainnutettu omaan petiin, niin se on melko varma, että kolmen minuutin päästä alkaa meuhkaaminen uudelleen. Huomaan että illat menee yleensä Enskan kanssa ja kun vihdoin ja viimein saadaan noin tunnin kestävä rauha, niin sitä on vaan aikamoisen poikki ja rojahtaa sohvalle tuijottamaan jotain, about ihan mitä vaan, mitä telkusta sillä hetkellä nyt tulee. Yhdessä lähteminen yhtään mihinkään on myös tällä hetkellä niin hemmetin hankalaa, koska Enska on päättänyt vetää päälle aivan uudenmoisen ilta- ja yöshow-vaihteen, joten en jollain lailla halua edes rasittaa ketään pyytämällä hoitamaan kitisevää ja karjuvaa naperoa.

Se mikä tässä kaikessa on kuitenkin se nasta juttu, niin mä tiedän ettei tää kestä ikuisesti. Kohta meidän illat alkaa rauhottua, Enskakin varmaan jo neljän vuoden kuluttua nukkuu öisin ihan hyvin. Jos ei nuku, niin aina on se diapamvaihtoehto, kyllä se puolikkaalla rauhottavalla aamuun saakka koisii. Ja mä en luovuta, mä aion pakottaa itseni olemaan muutakin kun se maitobaari ja kotimutsi. On mahtavaa myös ymmärtää, ettei se oikeesti edes vaadi juurikaan paljoa. Pieniä eleitä, sanoja ja suukkoja arjen keskellä. Juttuja, jotka on teidän KAHDEN, ei meidän  perheen. Ne kantaa niinä aikoina, kun tuntuu ettei toisen kanssa ole viikon aikana ehtinyt puhumaan kolmea järjellistä aikuisten välistä sanaa. Ja eilen kun mä ängin mun pienen 178 senttisen ruhon Pekkiksen kainaloon, niin Pekkis totesi enemmän kun juuri naulankantaan: "halitaan nyt taas viikon kiintiö täyteen", eihän siinä voinut muuta kuin yrittää sillä hirnumisen määrällä olla herättämällä mukuloita. Ei se ihme että pikkulapsiajan sanotaan olevan parisuhteen haastavin aika, voin kyllä allekirjoittaa. Mutta niin kauan kuin sitä muistaa että se sun toinen puolisko on muutakin kun se äiti tai isä, niin hyvin se menee, meillä ainakin menee. Ja niin saa mennäkin! Ja muuten, mä kyllä sanoin Pekkikselle, että meillä ei koskaan tulla toisillemme puhumaan "hei äiti"- tyyliin. Pekkiksellä on vaan yksi äiti, enkä se ole minä, aaaamen!

tiistai 26. marraskuuta 2013

Jännän äärellä

Nyt ihan tosiaan ollaan jänään äärellä. Tai siis teknisesti reilun kolmen kuukauden päästä, kun mä meen töihin 11 kuukauden ajaksi! Suunnitelmissa ei ihan tosiaan ollut vielä töihinpaluu, mutta mun entinen pomo soitti ja pyysi hommiin. Tässä vaiheessa toki ensimmäisenä taputin itseäni selkään (notkea kun olen) ja annoin kehut siitä, että oon vissiin aikanaan hoitanut hommat edes jotenkin mallikkaasti, koska ihan perään soiteltiin. Pekkiksen kanssa sitten asiaa ihan tosiaan harkittiin ja päädyttiin siihen, että eiköhän me saada hommat fiksaantumaan, vaikka mä hetken töissä piipahdankin. Nastaa tietty on se, että teen ainoastaan neljäpäiväistä viikkoa, joten saan nautiskella pitkistä viikonlopuista flikkojen kanssa. Ja hyvällä mielellä töihinpaluun suhteen oon senkin takia, että ah!- niin ihana kotiäitiys jatkuu tuon vajaan vuoden pestin jälkeen vielä ainakin 8 kuukautta. Tytöt ei myöskään joudu päiväkotiin, vaan saadaan hoidettua hoitohommat omin voimin, kerrankin Pekkiksen vuorotyö on tosi nasta homma. Oon myös mietiskellyt kaikenlaisia hyviä puolia, joita toi työelämä tuo tullessan. Päädyin ainakiin seuraaviin kohtiin, jotka oikeesti on aika nastoja:

- Kukaan ei mun työpäivän aikana kilju, huuda kitapurjeet punaisena, vingu, mouhoa, kitise, vängy, roiku lahkeessa, roiku housujen kauluksessa, roiku paidassa, roiku kengässä tai muuten vaan aja mua mielipuolisuuden partaalle.
- Vessarauha on taattu, kukaan ei hakkaa ovea tai rynkytä oven kahvaa, valojen rämppäämisestä puhumattakaan.
- Päivittäin työpäivään kuuluu lounasTAUKO, oi tuota autuutta. Näin ollen mun ei tartte ahmia puoliksi seisten jo kylmennyttä ruokaa, samalla kun yritän lapata Enskan kitusiin herkullista bataattikukkakaalisosetta ja tsekata että Meuska saa makaronilaatikosta enemmän suuhunsa kuin keittiön matolle. Plussaa tulee myös siitä, ettei tartte joka safkan jälkeen pyyhkiä jonkun kaatuneita maitoja (vinkvink, ne on aina Meuskan) pöydältä, tuolilta ja lattialta.
- En joudu vaihtamaan kenellekään vaippaa, jokainen aikuinen osaa onneksi mun työpaikalla käydä jo itse vessassa. Kaikki osaavat myös jo pyyhkiä itse, tästä plussaa!
- Päivittäin saan käyttää aivojani myös muuhun, kuin sen miettimiseen, kuinka selvitään suurinpiirtein hengissä tästäkin päivästä.
- Oikeat aikuiskontaktit on taattu jokaiselle päivälle. Näin ollen opin toivottavasti töiden alkamisen jälkeen puhumaan jälleen muutakin kuin pelkkää "vauvaa" tai "taaperoa".
- Saan tehdystä työstä ihan oikeeta palkkaa! Tai saahan sitä hoitovapaalla ollessaan tota jäätävän suurta kotihoidontukea, sen kannustamana voisin oikeestaan tehdä vielä kuutisen mukulaa.

No näitä pohdiskellessa piipahdin tänään jokaviikkoisen hengenpelastuspilatekseni jälkeen töissä tsekkailemassa uusia ohjelmia ja muita. Pekkis oli tietty pimujen kanssa himassa päivän. Ennen kun päästiin illansuussa kotiin, niin Pekkis kohteliaana varoitteli siitä, että kotona on "vähän sotkua". Joten tässä teille kaikki ihanaiset lukijani, "vähän sotkua"..








sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Tuntee olleensa

Kun aamulla avasin silmät ensimmäisen kerran, toivoin salamana että voisin pitää ne kiinni huomisaamuun saakka. Pienikin valonsäde häikäisi, pää tuntui siltä kun joku hakkaisi moukarilla sisältäpäin, päässä heitti vaikka makasin paikallani ja olin melko varma että joku oli käynyt yön aikana pissimässä mun suuhun. Mulla oli siis krapula, rehellinen krapula. Viime kerrasta on luojan kiitos melko pitkä aika. En juurikaan koskaan ole (ainakaan vielä) krapulasta kärsinyt, harvoin itteäni oon mihinkään kaatokuntoon juonutkaan. Nyt jostain syystä eilen meni sen verran viihteen puolelle, että siitä vähän joutui tänä aamuna maksamaan. Pekkiksellä oli vielä tänään työpäivä, joten täyttä vanhemmuusvapautusta en tästä päivästä saanut. Onneksi Meuska oli mummilla ja vaarilla nauttimassa jakamatonta huomiota, olisi voinut olla äidin viihdytykset tänään melko laimeita.

Vaikka aamulla olo oli melko karsea, niin nyt alkaa olla jo elämä voitolla. Silti eilinen ilta oli kyllä jokaisen kivuliaan sekunnin arvoinen. Illasta jäi käteen kipeät naurulihakset, osittain menetetty ääni, muutama mustelma, hiukan pöhöttyneet kasvot, järkyttävän hyvä fiilis, kasa ihania ja mielettömiä naisia, uusia tuttavuuksia ja solmittuja ystävyyksiä, vähän ystävyysavautumista, kestohymy, elämään jääviä lausahduksia, iso kasa käsittämättömän hyviä fotoja ja ihania muistoja! Kohta voi hyvillä mielin siirtyä tuhoamaan eiliseltä jääneitä suklaavarastoja, voisipa tuota muutaman glögikupposenkin lämmittää. Pitihän tuo aamulla napata muutama kuva myös kekkereiden jälkimainingeista, voin kertoa että krapulaisena toi eilisten paukkujen poiskaato ei oo mitenkään hehkeintä hommaa.









lauantai 23. marraskuuta 2013

Mulla on tunne et tänään lähtee!





Mitä saadaan kun lisätään ensin about vuoden selvinpäin oleminen, 25 mammaa, kasa viinaa, jäätävä kemutusvarpaan vipatus ja kohtuu hyvät musavehkeet? No meidän tämän päiväset pikkujoulut tietty! Näitä on hehkutettu nyt kesäkuusta saakka, hekumointi on kasvanut eeppisiin mittasuhteisiin parin viime viikon aikana. Nyt on kämppä puunattu vikaa nurkkaa myöden, sillä en hermostukseltani kyennyt istumaan alas vaan kävelin höyrypäissäni ympäri kämppää rätti kädessä laskien minuutteja siihen koska saainlähteä hakemaan kauppaseuralaisia avuksi roudaamaan jotain pöperöä tälle illansuussa saapuvalle akkalaumalle. Erinin sanoin:

"On korkkarii
on leggarii
on glitterii
tekoripsii
irtohiuksii
juo kuoharii
ota kuvii
on niin siistii olla aikuisii"

Mitä tästä illasta tulee, en tosiaan tiedä. Sen mä kuitenkin tiedän, että siitä tulee jotain hemmetin siistiä ja semmosta, minkä jokainen muistaa vielä joskus pitkänkin ajan päästä. Jotenkin mulla on myös semmonen kutina, että huomenna voi olla muutamalla mamuskalla vähän kuuppa kipee. ;) Ja hemmetti, mä koristelin jopa meidän olkkarin taulutkin, näistä on paree tulla kelpo kekkerit!


torstai 21. marraskuuta 2013

Mitäs sitten?

Jokainen varmasti myöntää miettivänsä tulevaisuutta, mitä siltä haluaa, mitä siltä toivoo ja mitä siellä voisi olla pelättävää. Itse myönnän ennen olleeni pahemmanlaatuinen "sitku"- tyyppi, harrastin tota sitkuilua varsinkin nuorempana liikaa ja liian usein. Aloin painamaan hommia jo ysiluokan jälkeen melkosella vimmalla, sama draivi jatkui lukiossa, duunissa oltiin iltasin ja viikonloppusin, lomista puhumattakaan. Lukion jälken sentään tuli höllättyä vähän, tosin sillonkin duunia painettiin, mutta onnistuin jopa reissaamaan vähän. Mietin silti liian usein, että "sitku oon tehnyt vähän lisää duunia, sitku oon suorittanut nää kurssit, sitku tää talvi on ohi, sitkusitkusitku". Onnistuin oikeastaan irrottamaan itseni tosta sitku-oravanpyörästä kun aloin odottamaan Meuskaa. Oli vapauttavaa tajuta ettei elämä pyörikään pelkästään duunien ympärillä, että mä en ollutkaan korvaamaton! Siellä duunissa pärjättiinkin ihan hyvin ilman mua. Vaihdossa sitten tulikin himaan semmonen minityyppi, jolle mä olinkin korvaamaton! Kun yhtäkkiä elämä aikatauluttui 3,5 kiloa painavan, nälkänsä palosireenin lailla ilmoittavan ja lentokakkoja harrastavan olion mukaan, niin ei paljon passannut enää sitkutella.

Koska mä en kuitenkaan osaa elää täysin huolettomana vailla ajatustakaan huomisesta, niin oon miettinyt mitä kirjoittaisin itselleni kirjeeseen, jonka lukisin viiden vuoden päästä tästä päivästä? Mitä toivoisin tänään, siis semmoisia asioita jotka olisin tehnyt tai jotka olisi tapahtuneet viiden vuoden päästä? Mun kirje menis ehkä jotenkin näin:

Ciao Kikiseni,

Miten sujuu? Onks tytöt isoja jo? Tai onhan ne, toivottavasti Meuska ei ole vielä ekalla luokalla kuitenkaan saavuttanut tätä mun 178 sentin pituutta. Jonkun legendan mukaanhan nimittäin ihminen on kaksivuotiaana puolet pituudestaan, Meuska oli sillon 95 senttinen, joten laske ite miten pitkä siitä pitäis tulla, typy hätyyttelee kohta isänsä mittoja.

Oothan jatkanut opintoja yliopistoon? Muistan että opiskelun palo oli ihan jäätävä, liian paljon vaihtoehtoja, liian vähän aikaa. Liikaa sinkoilevia ajatuksia ja liian vähän mielenlujuutta lassota niitä. Mutta toivon että jatkoit, että olisit ulkona sieltä yliopistostakin jo. Mieli on kuitenkin sun suurin "lihas", se laiskistuu jos sitä ei käytä, kyllähän sä sen tiedät. Ajatus pysyy kirkkaana kun sitä joskus rasittaa. Ja vaikka se opiskelu joskus tuppaa ottaa kuulaan, niin onhan se sen arvosta.

Juoksithan muuten edes sen yhden maratoonin? Oot aina ollut kova pitämään kunnostas huolta, mutta juoksu ei tosiaan ole koskaan ollut sun vahvin laji. Kuitenkin ajatus siitä tunteesta, kun pääsee ylittämään sen maaliviivan on liian houkutteleva, joten uskon että kävit kokeilemassa. Menestys ei varmaan ollut päätä huimaava, sillä ei kuitenkaan oo mitään väliä, ei se aika vaan se fiilis!

Jos kerrot nyt mulle että ette oo matkustellut, niin tulee köniin. Kävittehän ainakin kahdessa eri maanosassa? Jos ette ole vielä jenkkeihin päässyt, niin onhan matka suunnitteilla jo? Toteutittehan myös velipojan perheen ja vanhempien kesken suunnitellun reissun? Kävitteköhän jo autoreissulla Euroopassa, iskän kanssa siitä just juteltiin kuinka nastaa se olis! Ja hei, vähänkö se olis!

Toivottavasti teit himassa sitä sun toivomaa remppaa ja sait sen uuden vaaleen lattian sekä uudet harmaat laatat eteiseen ja keittiöön! Entä tuliko kylppäriin sitä mosaiikkilaattaa? Ja kaadoitteko Meuskan huoneen ja vaatehuoneen välisen seinän? Muistithan myös kesäsin istuttaa pihalle salaattia, tomaattia ja kesäkurpitsaa? Toivottavasti laitoit myös yrttejä ja jotain muutakin namia.

Aika lailla kaikkea sitä toivon nyt, toivottavasti nää on totta kun tän kirjeen avaat viiden vuoden päästä. Toivottavasti muistit kuitenkin lopettaa kokonaan sen sitkuttamisen, se oli ihan pimeen raivostuttavaa. Ja älä sano enää ikinä"ihansama" mihinkään, Pekkis on muuten varmaan murhannut sut jo, toisaalta sillon sä et edes lue tätä kirjotte, joten kai se on sit ihansama mitä tähän rustaa.

-Kiki

(Kuva avoin.aalto.fi)

(Kuva kalevatravel.fi)

(Kuva lily.fi)

(Kuva netrauta.fi)





keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Niin ne muuttuu, ajat ja tavat

Mukuloiden saamisessa on se nasta juttu, että sitä oppii aikalailla kaikenlaista uutta. Sanavarasto kasvaa ihan uusiin sfääreihin, sitä huomaa pian käyttävänsä suvereenisti puheessa semmoisia sanoja kuin välikausihaalari (mikä hemmetti edes oikeesti on välikausi?), riisipaperi, sappisaippua, maidonkerääjä, plu-kangas ja aio-vaippa. Samoin sitä oppii itsestään ja siitä toisesta puoliskosta jänniä juttuja, esimerkiksi sen että se pinna voi venyä ja venyä ja venyä, ilman että se kuitenkaa katkeaa lopullisesti. Lapsen ja lasten myötä tapahtuu myös semmoisia asioita, joita ei olisi koskaan uskonut..

- Sitä huomaa puoliskonsa kanssa hississä ollessa laulavansa jotain kipaletta samaan aikaan. Ei siinä mitään, tapahtuuhan tota useinkin. Mutta se vähän tässä nyt pysäyttää, että biisi sattuu olemaan Pikkukakkosen Vekarat- sarjan tunnari.. "Sasu, Torsti, Sohvi ja Sanna aina kun mahdollista mellastaa...". Joopa joo, hiljaiseksi vetää. Samoin huomaat osaavasi kaikki "Tero"- sarjan jaksot ulkoa, se kun sattuu olemaan naperon lemppari. Se jopa oikeesti on ihan hyvä! Walking dead on historiaa, meillä tsekataan Teroa!


(Kuva: yle.fi)

- Sitä huomaa kinaavansa siitä, kumpi SAA siivota. Siis semmosia pikkujuttuja, kuten kumpi saa pestä vessan. Mä oon aina vihannut vessanpesua, nyt teen sitä ilomielin. Myös imuroinnista saattaa tulla lähes tappelu. Tosin mä voitan sen aina, koska oon parempi imuroimaan, Pekkis vähän hutiloi.

- Vessassakäynti on omaa aikaa. Varsinkin jos muistat laittaa oven lukkoon. Se on myös ainoa paikka, jossa saa lukea rauhassa lehteä tai selata kännykästä facebookia. Näin ollen vessatauot tuppaa aina venymään kohtuuttomasti. Ja muuten, jos ovi unohtuu lukita, niin vessaseura on taattu!

(Kuva: maku.fi)


- Laatuaika saa kumppanin kanssa aivan uuden merkityksen. Ennen lapsia laatuaika tarkoitti hyvää sapuskaa ravintolassa, pulloa kuplivaa ja hotelliyötä. Toki tommonen olisi sitä edelleen, mutta tällä hetkellä laatuajan mittari on se, että mukulat nukahtaa ajoissa ja ehtii kattoa rauhassa leffaa ainakin puoleen väliin ennen kun jompikumpi nukahtaa. Myös vanhan irtokarkkipussin jämät, kylmä pizza ja vähän kulahtanut Pepsi pääsee tähän kategoriaan.

- Roskienvienti on omaa aikaa. Ihanaa!!! Sääli ettei meillä tuu enempää roskia.

- Olet iloinen siitä, että joku paskantaa. Sitä onnistuu myös kehittämään aikamoisen tuuletusarsenaalin sille, että mukulalla tulee iso kakka! Sitä tulee myös melko taitavaksi kehittelemään outoja omia lauluja, kaikkiin niihin jollain lailla sisältyy "kakka". Myös kakanpesu, oksentaminen tai sun päälle pissaaminen ei juurikaan enää hetkauta (ja sitten joku ihmettelee kun sitä lasten kanssa on kotona oikeesti skidisti huonommissa kuteissa).

- Siivoaminen ei koskaan lopu. Jostain mystisestä syystä joudut aina aloittamaan kierroksen alusta, kun saat sen loppuun. Toisaalta lasten myötä siinä siivoamisessa tulee niin järjettömän tehokkaaksi, että ehdin saada meidän vajaan 80 neliön kämpän täydestä kaaoksesta edustuskuntoon puolessa tunnissa.



- Viikonloppuun mökillä tarttee mukaan ison farmariauton verran kamaa. Tavaraa on niin paljon, ettei taustapeilistä edes tartte haaveilla näkevänsä yhtään mitään. Silti sitä huomaa unohtaneensa jotain oleellista. Jos muistaa ottaa mukaan molemmat lapset, niin se on kuitenkin hyvä alku!


maanantai 18. marraskuuta 2013

FC Reilukerho

Kun taloon muuttaa mukula jos toinenkin, niin tavaran määrä lisääntyy melko eksponentiaalisesti. Tavaran ja mukulan myötä lisääntyy myös sotku. Kun vauva on vielä ihan pieni, niin tyyppi ei tietenkään osaa sotkea muuten kuin puklaamalla ja viemällä mamin ajan. Onnekkaita ovat ne, joiden lapset nukkuvat hyvin ja paljon, sillon sitä voi tulla toisinaan jopa tylsää. Tai siis näin mä kuvittelisin! Oon kuullut myös semmosta legendaa, mullahan ei koskaan ole tommosta ongelmaa ollut.

Mutta siis, kun muksu kasvaa ja hoksaa vihdoin sen, että pääsee liikkumaan itse, niin siitä alkavat ne riemukkaat vuodet. Ensin vaarassa ovat vain alalaatikot, ajan ja lapsen kasvavan reviirin myötä tuhoa alkaa ilmestymään jo laajemmalle alueelle. Kun ehdit siivota kolmatta kertaa aamupäivän aikana levitetyt muovikulhot takaisin kaappiin, voit jatkaa hommaa nostelemalla eteisen lipastosta puretut pipot ja hanskat takaisin laatikkoon. Tällä välillä voi käydä pyyhkimässä keittiönpöydälle kaatuneet maidot, luututa jauhelihakastikkeen jämät keittiön tuolista ja matosta sekä pyyhkiä kuolaiset kädenjäljet eteisen peilistä. Ennen kuin pääset imuroimaan ulkovaatteiden mukanaan tuomaa hiekkakiloa eteisestä, joudut käydä noukkimassa nuo ihanaiset muovikulhot neljännen kerran takaisin laatikkoon.

Koska tiedän ja myönnän olevani äideistä ovelin, niin oon aloittanut Meuskan kanssa siivousharjotukset jo ihan pienestä pitäen. Tavoite on tietenkin se, että Meuska (ja aikanaan Enska) siivoavat innoissaan kotona, jollon mä voin vaan istua sohvalla, lukea Maku-lehteä ja siemailla vaikka mojitoa. Ja tietenkin ihailla sitä kuinka fiksu olenkaan ollut!

Tänään saatiin Meuskan kanssa siivottua ihan mukavasti ja tehtyä kotihommiakin, katsokaa ja ihailkaa:

Ensin päädyttiin järjestelmään eteisen vaatekaappi, siis kengät. Kaappi oli totaallisen räjähtänyt jo siihen malliin, ettei ovi mennyt kiinni. Meuska apurina purki kaikki kengät kaapista, mun tehtäväksi jäi vaan niiden takaisin laitto jotenkin järjevässä järjestyksessä. Mtös Enska oli päässyt mukaan hommaan, kuten taustalla näkyy. Sitä tosin kiinnosti enemmän noi omat lelut kun kenkien järkkäys, ihme tyyppi.

Sitten tyhjennettiin astianpesukone. Tää on ylivoimaisesti Meuskan lempihommaa. Mun homma on siis seisoa vieressä ja nostella astiat niihin kaappeihin mihin Meuska ei yllä. Miettikää miten kätevää jos olis vaikka selkävammanen!

Sitten me ripusteltiin vähän pyykkiä..

.. jota riitti muutaman koneellisen verran.


No oikeestihan noi hommat on Meuskan mielestä kivaa puuhaa, nastaa on myös imurilla sohiminen ympäriinsä sekä pölyrätillä pöytien ja tv-tason hinkkaaminen. On nastaa seurata kuinka toi imee musta kaiken mitä teen, eleitä ja hyminöitä myöden. Ja toisaalta, faktahan on se että noi hommat on jonkun tehtävä, niin miksen ottais muksuja mukaan? Oppivat toivottavasti joskus tekemään noita juttuja isompana ihan itse. Tai siis niinhän mä tosiaan toivon, se mielikuva Maku-lehdestä ja mojitosta on liian syöpynyt mun mieleen!


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Ei passaa valittaa

Viikonloppu oli harvinaisen hyvä. Hyvät vibat lähti jo viime postauksessa kirjoitetusta ihanasta papasta. Kaiken kruunasi hyvä puntti (hyvä kun kykenee käsiä liikuttamaan), ihanat ystävät, ravintolapäivässä syödyt herkut, lasi skumppaa, Meuskan suukot, Enskan hymyt, avocadopasta, kuuma glögi, Meuskan huoneeseen viritetyt jouluvalot, olohuoneen uusi joulutähti, Lindtin Caramelsuklaa, Kolmen kaveruksen mustikka-kardemummajäde, ystävän tyttären 1-vuotiskemut, rauhallinen ilta Pekkiksen kanssa, pihan talon mummojen järjestestämät lettukestit, pimeät illat, pilateskurssi, paksu kaulaliina, uudet ponnarit, joulukorttien askartelu, uusi pitsipaita, Meuskan innostus ja onni uusista synttärilahjaduploista, ajaminen pimeällä moottoritiellä, haaveilu Välimerenristeilystä, ensi kesän suunnittelu, hyvä leffa, tulevat pikkujoulut ja muutama kolmen tunnin yhteinäinen unipätkä. Näillä eväillä uuteen viikkoon, kyllä lähtee!








perjantai 15. marraskuuta 2013

Jos haluu saada niin on pakko antaa

Haa, tiedän heti mitä sun mieleen tuli, kun luit ton otsikon, myönnä pois vaan! Ja ei, postaus ei käsittele SITÄ asiaa mitä ensimmäisenä mietit. Ja kyllä, tämä postaus on ällöttävän siirappinen, joten muista että sua on varoitettu!

Tiettekö sen fiiliksen, kun noustessa on jo metrin mittainen sarvi otsassa, otsalohkoa kiristää niin lujaa että sillä paineella keittäis kananmunan ja leukaluut on turtana hampaiden kiristelystä? Joo, niin mäkin. Mulla oli tänään nimittäin just semmonen aamu. Enskan mielestä nukkuminen oli viime yönä vähän yliarvostettua hommaa, joten mä olin hiukkasen kireenä kun aamu koitti. Tai siis teknisestihän meidän aamu koitti joidenkin tuntien unien jälkeen kello kuusi, mutta ylös noustiin lopullisesti vähän ennen seiskaa. Mä olin heräämisestä saakka niin kiukkunen, että vedin samantien ulkokamat päälle, nakkasin Enskan Pekkikselle ja lähdin ulos. Pekkis sympatiseerasi sen verran että huusi mennessään "oo vaikka kolme tuntia". Raivoisasti Laajasalon omakotitaloalueen katuja sauvakävellessä mun perässä varmaan leijui savuvana kun samalla manasin Enskaa Timbuktuun ja mietin keinoja tainnuttaa se edes yhdeksi yöksi nukkumaan jollain lailla kunnolla. Näin jo kauempaa kun mua vastaan käveli vanha pappa, kaverilla oli semmonen työnnettävä rollaattori ja liian isot keltaiset huomioliivit. Pappa näki varmaan jo kilsan päästä mun naaman, joka oli kun norsunhanuri. Mun kohdalle päästessään pappa katsoi mua suoraan silmiin, väläytti koko kasvot valaisevan hymyn ja kajautti kovaan ääneen "HYVÄÄ HUOMENTA!". Hämmennyin tästä kovin epäsuomalaisesta käytöksestä sekunniksi, kunnes tajusin väläyttää suloisimman hymyni ja tervehtiä takaisin. Tapahtumasta jäi jotenkin niin älyttömän hyvä fiilis, että huomasin puolestani tervehtiväni seuraavaa vastaantulevaa vanhaa rouvaa leveän hymyn kera.

Kun jatkoin matkaani kotiin päin, niin kaikki aamuinen kiukku ja ärsytys oli kadonnut, himaan tulikin aivan eri mutsi! Pekkiskin totesi saman. Mietin itsekseni kuinka pieni ele pelasti koko aamuni, kiitos sinä ihana pappa keltaisessa huomioliivissä! Samalla aloin pohtimaan pieniä tekoja, joita meistä jokainen voi tehdä omassa arjessaan ja kuinka niistä oikeasti voi tulla jollekin tosi hyvä mieli. Tai kuinka ne parhaassa tapauksessa pelastavat jonkun päivän kokonaan. Tuntuu että monilla on unohtuneet käytöstavat kiireessä, samalla varsinkin talven lähestyessä vedetään kädet taskuun, hartiat korviin ja suunnataan katse tiukasti niihin omiin kengänkärkiin. Ja kyllä, mä teen niin liian usein itsekin! Muistan kuinka olin Meuskasta viimeisilläni raskaana, masu oli jo aika jäätävä ja muistutin keinahtelevine askeleineni erehdyttävästi kuningaspingviiniä. Oltiin menossa Pekkiksen kanssa neuvolaan heti aamusta ja hypättiin ruuhkabussiin meidän pysäkiltä. Vaikka mun vatsaa ei voinut olla noteeraamatta ja sitä monet tuijottivatkin, niin yksikään ei noussut ja paikkaansa tarjonnut. Lopulta Pekkiksellä paloi pinna ja se kajautti keskellä ruuhkadösää: "on se nyt jumankauta ihme ettei kukaan täällä anna viimeisillään raskaana olevalle naiselle paikkaa". Mä lehahdin varmaan yhtä punaiseksi kun hehkein punaviini, mutta samalla hetkellä mulle tarjosi paikkaa viisi eri henkilöä. Vaikka toi pieni ele vaatikin vähän Pekkikseltä herättelyä, niin silti otin paikan kiitollisena vastaan.

Noi pienet eleet ei vaadi keneltäkään meiltä paljoa, mutta ne antaa varsinkin antajalleen paljon enemmän kuin ottaa. Bussissa tai metrossa annetaan mesta sille räjähtämispisteessä olevalle mimmille tai ajan kumarruttamalle mummolle, avataan ovi sitä tarvitsevalle. Muistetaan sanoa ihmisille hei, kiitos ja anteeksi. Muistettais myös joskus katsoa sitä kaupantätiä silmiin. Ja vaihtaa muutama sananen sen mummon kanssa, joka jää höpöttämään sille mukulalle joka kulkee siellä rattaissa sun mukana, ne sun sanat voi olla sen mummon ainoa ihmiskontakti sinä päivänä. Harvoin mulla ainakaan näin äippälomalaisena on niin kiire, etten ehdi uhrata muutamaa minuuttia "kallisarvoista" aikaani piristääkseni jonkun yksinäisen ihmisen arkea. Mä lupaan tänään itselleni, että tästä lähin mä hymyilen kolmelle tuntemattomalle joka päivä. Jos ollaan vaan kotona, niin kävelen sitten vaikka peilin eteen ja hymyilen itelleni. Pitäköön muut mua sekopäänä, ihan sama. Mutta jos sillä voin saada edes yhdelle ihmiselle semmosen fiiliksen mitä se pappa sai mulle tänään, niin se on sen arvoista!

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Paskamutsi täällä moi!

Kun aikanaan tein Meuskasta plussatestin, niin mielessä risteili kaikenlaisia ihania ajatuksia siitä, millainen äiti musta tulee. Mietin tarkasti mitä teen, mitä joskus voidaan tehdä ja mitä en todellakaan koskaan tule tekemään. Ja tietenkin ajattelin miten meidän lapset tullaan kasvattamaan, kuinka niille opetetaan säännöt ja rajat kotona, ettei ne koskaan tee tuhmuuksia tai heittäydy kesken kauppareissun kirkumaan täyttä päätä keskelle Prisman hevi-osastoa. Ja tosiaan mietin ehdottoman tarkasti juuri sitä, millainen äiti haluan olla. Reilun kahden vuoden jälkeen voin todeta tyytyväisenä, että taidan olla oikeesti ihan hyvä äiti. Ainakin joskus. Joskus osaan olla vittupää. Siis ihan kauhea V-I-T-T-U-P-Ä-Ä. Mitä sitten aikanaan mietin ja päätin? No ainakin seuraavaa:

En huuda lapsilleni, vaan kotona opetellaan setvimään asiat järjevästi, rauhallisesti ja puhumalla. Kuinka kävi? No joo.. Kyllä, joskus huudan, tosin harvemmin. Useammin silti korotan ääntä, joskus aivan turhaan ja ennakkoon ennen kuin edes aihetta olisi. Joskus ärjäisen, puhisen, taannun Meuskan tasolle ja olen yhtä typerä kuin sekin. Sillä erotuksella että Meuska on kaksi. Mä olen 29. Niin, aikamoista sanoisin. Sanon joskus turhista asioista, kiukuttelen myös. Siis Meuskalle ja Enskalle. Ja oikeesti, toi mun 5,5 kuukauden ikäinen nuorimmaiseni varmaan ymmärtää mutsin keskenkasvuisesta kiukuttelusta yhtään mitään!

Mun lapsi oppii käytöstavat ja käyttäytyy sillai suht ihmisenlailla kylässä. Joo, siis kyllä Meuskalle on opetettu oikeesti hyviä käytöstapoja. Ruoan jälkeen kiitetään, muistetaan pestä kädet kun tullaan sisälle, yritetään odottaa omaa vuoroa, ei oteta mitään kenenkään kädestä... Ja usein tää toimiikin ainakin osan aikaa. Niin no.. Meuska kuitenkin kaupassa räpeltää jokaisen asian, kotona heittelee tavaroita, vierailla ollessa hakee pöydästä ruokaa ilman lupaa, jättää vierailla puoliksi syödyn leivän keskelle antiikkimattoa (tietenkin voipuoli alaspäin), tönii joskus pienempiään, ei kuuntele kieltoja ja juoksisi sille päälle sattuessaan suoraan auton alle.

Meidän lapset syö fiksusti ja terveellisesti. Yleisimmin kyllä. Edelleenkään Meuska ei ole saanut koskaan karkkia, herkut on melko harvassa mutta siitäkin lipsutaan varsinkin kylässä enemmän ja enemmän. Mutta silti huomaan joskus syöttäväni lapselleni pelkästään keitettyä makaroonia ja paistettua kananmunaa lounaaksi, koska meillä nyt ei muuta sattunut olemaan. Tai mä itse en jaksanut muuta tehdä! Ja kyllä, meillä napostellaan. Meuska on maailman suurin napostelun maailmanmestari heti mutsinsa jälkeen. Me ollaan todellinen napostelukaksikko! Turha se kai sitten on joskus ihmetellä kun mukulalle ei päivällinen kelpaa, kun just on puputettu puolikas karjalanpiirakka, muutama pala juustoa, vähän kauramuroja ja hapankorppu. Ja kyllä, Mealla on paha tapa ottaa ruokaa mukaan olohuoneeseen kun mä en sitä huomaa, sitten se syö sohvalla. Näin ei pitänyt koskaan käydä, koska tarkoitus oli, että meidän perhe syö yhdessä ruokapöydässä! No, keneltähän on ottanut oppia? Ja sen verran on pakko lisätä, että ihan kunnon sapuskat kyllä syödään pöydässä, mutta usein lähtee voikkari tai muu mukaan olkkariin.

Mietin myös usein, että sitten kun olen lasten kanssa, niin oon niiden kanssa sitten 100%, keksin kaikkea kivaa ja kehittävää tekemistä. Usein joo näin tehdäänkin, me käydään paljon kavereilla kylässä, ne käy meillä, me ulkoillaan lähes päivittäin, leikitään, piirretään ja hassutellaan. Mutta joo, muutaman kerran päivässä mä istun koneella tai räplään kännykkää ja hätistän Meuskan leikkimään itekseen tai innostan sen hauskuuttamaan Enskaa. Sitten mä sivusilmällä seuraan ja joskus kommentoin kun ne hassuttelee tossa mun jaloissa, enkä vaan jaksa osallistua. En vaan jaksa.

Kaiken tän lisäksi mun lapset joutuu joskus odottamaan vaipanvaihtoa, koska äidillä on teen juonti tai meikin laitto kesken, joskus lähdetään ulos likaisissa vaatteissa, joskus on naamassa aamupuurot jäljellä, joskus on jalassa tennari, josta vetskari rikki. Joskus katson muualle jos Meuska tekee jotain semipahojaan, koska en jaksa sanoa asiasta. Joskus mulla on puistossa niin hyvät jutut menossa muiden mutsien kanssa, etten tiedä missä mun lapsi vipeltää. Joskus mua vituttaa, kun noi herää päikkäreiltä, koska olisin halunnut tehdä jotain itsekseni, enkä jaksaisi puuhailla naperoiden kanssa yhtään mitään! Lähden hyvällä mielellä viettämään omaa aikaa, vaikka Meuska jäisi vähän perään surkuttelemaan. Nykyään tosin tuntuu enemmän siltä, että sekin on ihan hyvillään kun ei tartte katella mun naamaa ihan joka ikinen minuutti.

Joten kyllä, mä olen joskus paska mutsi, isolla P:llä. Joskus koen esimerkiksi äänen korottamisesta huonoa omaatuntoa, tottakai. Tajuan itsekin, että käyttäydyn tyhmästi ja annan sitä parasta esimerkkiä, miten ei pitäisi käyttäytyä. Silti siitä huolimatta teen joskus niin uudelleen. Kuitenkin tiedän sen, että mä ole ainoa, taitaa jokaikinen lapsia omaava olla paskamutsi, ainakin joskus. Parasta on se, että on ihan ok olla joskus paska mutsi. Turhaa siitä itseä on liikaa ruoskia, kun parhaansa tässä kuitenkin tekee joka päivä. Tärkeintähän se on kuitenkin, että lapsi saa kotona rakkautta ja syliä kun sitä tarvitsee. Vaikka paskamutsi joskus olenkin, niin kyllä mä olen joskus helvetin hyväkin mutsi. Siitä mä kirjotan joskus toiste.


tiistai 12. marraskuuta 2013

Kiitollisuuspäiväkirja

Huonojen ja olemattomien unien aiheuttamana tulee aika usein valitettua enemmästä kuin olisi oikeesti edes mitään syytä. Jotenkin kaikki asiat vaan tuppaa väsyneenä kärjistymään, tulee mäkätettyä mukuloille turhista asioista liian usein, osansa saa joskus Pekkiskin. Ja turhaan. Samoin tosta turhasta mouhoomisesta tulee itelle tyhmä ja huono fiilis jälkeenpäin. Onko sillä nyt oikeesti mitään väliä, jos Meuska levittää kaikki värikynät ja Duplot pitkin olohuoneen lattiaa, kun kuitenkin osaa niitä itse vähän siivota poiskin? Tai onko se nyt maailman suurin juttu, jos Pekkis jemmaa joka ilta likaiset sukkansa olohuoneen pöydän alle? Tai haittaako se nyt oikeesti, jos aamupäiväulkoilu jäi välistä kun mä olin poissa kotoo? Ei, se ei oikeesti haittaa, hyvinhän tuo elämä näyttää jatkuvan noista asioista huolimatta. Ja kiltistihän mä olen jo ne Pekkiksen likaiset sukat siivonnut sieltä olohuoneen pöydän alta joka ilta viimeiset 11 vuotta. Kai tässä nyt vielä seuraavat 50 vuotta jaksaa samaa hommaa tehdä.

Tänään matkalla viikottaiselle Pilatestunnille mietiskelin just tätä asiaa. En edes tiedä mistä toi putkahti päähän. Veikkaan että ajatus lähti siitä, kun näin supersöden parin suukottelevan Kampin rullaportaissa aamuruuhkan aikaan. Napsahti mieleen, että vitsi, kyllä sitä saa omasta elämästä olla aika kiitollinen. Oon myös lukenut juttuja ihan ns. kiitollisuuspäiväkirjan kirjoittamisesta. Tekisi muuten hyvää melko monelle, ehkä sitä jotenkin havahtuisi ymmärtämään mitä kaikkea ihanaa omassa elämässä onkaan. Tarkoitus kai vissiin olisi kirjoittaa päivittäin viisi juttua, mistä tuli kiitollinen olo. Koska mua on viime aikoina tosiaan jurppinut vähän liikaa, niin taidanpa ottaa ton kiitollisuushomman projektikseni tänään. Ja tarkoitus ei vissiin ole kirjoittaa joka päivä: "olen kiitollinen kahdesta terveestä lapsesta", vaan ajatus on etsiä ihan pieniä kiitollisuuden aiheita just tästä päivästä. (Ja siis kyllä, olen joka päivä TODELLA kiitollinen kahdesta terveestä lapsestani, Pekkiksestä ja muusta, you know).

1) Tänään pilatestunnilla huomasin, että yksi melko vaikea vatsalihasliike sujui helpommin kun aiemmin. Samoin jokainen joka hieman mua tuntee, niin tietää että oon notkea kuin näkkäri! Jos liikaa yrittää taivuttaa, niin kuuluu vaan naps. No kuitenkin huomasin, että venytykset ovat alkaneet tehota ja kykenin istumaan suoremmassa asennossa kuin ennen, myös maailman ihanin pilatesohjaajani mainitsi asiasta!

(Kuva: thepshysiocompany.com)

2) Sain nukkua aamulla tunnin normaalia pidempään, noustiin Enskan kanssa vasta 8.10. Tää oli mahtavaa siksi, että Enskalla oli taas hulinayö, eikä juuri nukuttu mitään pätkiä ennen kello 3-4 yöllä. Kuitenkin tohon loppuyöhön/aamuun saatiin yksi pidempi unipätkä, äiti kiittää!




3) Bussi lähti ensimmäistä kertaa ajoissa neljään viikkoon. Meillä tapahtuu siis tiistaisin Pekkiksen kanssa ns. läpsystä vaihto, kun mä juoksen pilateksesta himaan ja Pekkis lähtee töihin. Tähän mennessä se saatanan 84 on lähtenyt joka viikko pari minsaa myöhässä. Siis joka viikko. Ja normisti toi ei niin haittaa (tai siis mua kyllä ärsyttää joka kerta), mutta kun tosiaan Pekkis joutuu lähtemään juoksien duunia kohti, niin se parikin minsaa on iso aika että kerkeää ajoissa töihin.

(Kuva: yle.fi)


4) Eilen korkkasin joulumusakauden. Pohdin ja pohdin, kunnes avasin Spotifyn. Ja kyllä, se Michael Bublen joululevy kuulosti just yhtä hyvältä kun joka joulu sitä ennen. Olen uudelleen rakastunut!

    
(Kuva: warnerbrosrecords.com)


5) Löysin ihanaakin ihanammat Pentikin tyynynpääliset meidän olohuoneeseen. Olin metsästänyt niitä monesta liikkeestä, mutta vihdoin mä löysin. Ja vielä kaksin kappalein. Tosin molemmat eri liikkeistä, mutta löysin!!

(Täydelliset!! Kuva: pentik.fi)


Nyt tuli jo viisi kohtaa, olisin helposti voinut tältä istumalta kirjoittaa 15 kohtaa lisää. Ehkä tätä prokkista voisikin jatkaa joku toinen päivä.

Mietipä itse, mistä sulla on ollut tänään aihetta olla kiitollinen?