Miksi aikuiset eivät osaa enää iloita elämän hyvistä ja joskus pienistäkin jutuista niinkuin lapset? Siis jotenkin iloitseminen koetaan vähän nolona ja hölmönä. Sanonnan mukaanhan onni tosiaan pitäisi kätkeä, mut en oikein hiffaa et miksi? Siis jos sulla oikeesti on tosi hyvä fiilis ja meno korkeella, niin miksi sitä pitäisi himmailla tai jotenkin häpeillä? Toisaalta tää samahan pätee sitten muuten tasan myös kaikkeen materiaan. Jos naapuri ostaa uuden auton, niin sitä voi sitten pällistellä ja spekuloida ihan yhtiökokouksessa saakka. Siis ensinnäkin: miten jollain voi olla varaa uuteen autoon? Naapurin kundi siis myy kamaa tai se mimmi vähintäänkin harrastaa seuralaisbisnestä, ei muuten täällä kenelläkään oo varaa tommoseen luksukseen. Ja hei c'mon, jos nyt uuden auton ostaa, niin eikai nyt sentään ainakaan AUDIA!? Eiks Volkkari nyt olis ollut ihan passeli vaihtoehto, se on kuitenkin yksi Suomen myydyimmistä merkeistä eikä sen puolesta ehkä ihan niin paljon hyökkää uudenkarheana parkkikselta silmille kun esimerkiksi valkoinen Audi A5 Sportsback. Ja ei, se ei missään nimessä ole se auto minkä tahtoisin, kuka sanoi niin? Meidän Mazda on ihan hyvä, eikä kukaan oikeesti halua valkosta autoa tänne loskaskeidan sekaan. Eihän?
Onneksi lapset ei himmaile eikä häpeile. Meuska on hyvälle päälle sattuesaan (eli oikeesti melkein aina) aika valloittava tapaus. Tyyppi antaa myös onnensä näkyä ja varsinkin kuulua. Toi onneksi pätee myös yleisesti ottaen kaikkiin muihinkin lapsiin, ei tartte kovin pitkään lasten puuhailuja seurata, kun jo alkaa räiskyä. Riittää oikeestaan kun kävelee tohon ulos loskan keskelle ja kattelee hetken lapsia vielä laskukunnossa olevassa pulkkamäessä, niin kyllä kuuluu riemunkiljahdukset muutaman talon yli meille saakka. Samoin uudet lelut on lapsipiireissä ehdottomasti leveilyn paikka, kukaan lapsi ei mene kavereiden tullen piilottamaan sitä uutta maailman supersiisteintä ja yybercooleinta my little ponyaan jonnekin kaapin taakse, vaan sillä kerätään ihastelupisteitä ja varsinkin kateus- ja kuolamittaria punaselle niin pitkään kun keretään. Toisin sanoen siis siihen saakka, kunnes naapurin Oiva-Eveliina saa uuden Barbien.
Mut joo, kauheeta papatusta tää ja eilinen postaus ollut pullollaan. Mutta miks se ilon ja onnen näyttäminen nyt on niin kauheeta? Jos joku hymyilee metrossa itsekseen, niin se on joko aineissa tai avohoitopotilas. Joo, ehkä jotkut on, mutta ei kaikki. Tai olin mä sunnuntaina spinningistä tullessani edelleen niin endorfiinipöllyissä käsittämättömän hyvän tunnin jälkeen, että se varmaan lasketaan jo aineiden vaikutuksenalaisena olevaksi. Mutta tosiaan, jos kaikki jakais sitä omaa hyvää mieltään vaikka 5 prosenttia enemmän ympärilleen, niin se moninkertaistuis aika nopeesti ihan uudenlaisiin mittoihin. Kokeillaanko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti