.

.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Päikkäriin vai himaan vai molempia

Kimpaannun nykyään aika herkästi tälleen kahden lapsen äitinä. Siis en siitä tietenkään että mulla on kaksi lasta (vaikka siis joinain hetkinä huomaan toivovani ettei niitä olisi sitä yhtäkään), vaan siitä että edelleen ihmiset on tosi kärkkäitä arvostelemaan muiden ÄITIEN ratkaisuja ja valintoja. Aihe on vapaavalintainen, mutta tykistötuli on vapaa kun kohteena on ÄITI-ihminen ja kaikki tämän ihmisen lapsiin liittyvät sekä niistä jollain lailla riippuvaiset ja niistä johtuvat asiat. Tota julkista raatelua voi seurata aitiopaikalta jokaisella vauvasivuston nettiforumilla, nimimerkin takaa kun on helppo huudella mitä vaan. 

Viimeksi mieltä alkoi kiristämään keskustelu päivähoidosta. Toisen mielestä lapsi kuuluu kotiin, toisen mielestä yksivuotias tarvitsee ehdottomasti ikäistään seuraa ja jatkuvia virikkeitä. Allekirjoitan osittain molemmat, sillä absoluuttista totuutta ei tossakaan asiassa ikävä kyllä löydy. Kun luin kyseistä keskustelua, alkoi mua loppujen lopuksi ottaa kupoliin sen verta paljon, että kommentoin hakevani popparit, koska keskustelu alkoi saamaan sen verta kireitä mittasuhteita ja arvostelua puolin ja toisin alkoi lentelemään isommalla kädellä.

Ja vakavasti. Nää on isoja asioita. Silleen pieniä, mutta perheelle isoja asioita. Niin kauan kun itse en omaa täydellisen äidin- titteliä, en ole kukaan arvostelemaan muidenkaan valintoja. Itse ihailen äitejä, joka ovat hoitaneet lapsiaan kotona vaikka viimeiset 6 vuotta. Musta ei olis ollut siihen koskaan, eikä koskaan olisikaan. Toki meilläkin Mea on jo 4- vuotias kun vuoden päästä tarhaan menee, Enska on sillon vajaa 2,5-vuotias, oikein passelia mun mielestä. Ilman Enskaa Mea olisi ollut tarhassa jo pidemmän aikaa. Australiassa monet vauvat menevät hoitoon 6-VIIKKOISINA, asiat on täällä kuitenkin verrattain hyvin kun muksut saavat olla kotona ainakin sen about 10 kk. Ihailen myös niitä äitejä, jotka kykenevät rakentamaan upean uran ja olemaan lapsilleen äitejä siinä samassa, siihenkään ei joka mamma pysty. Toiset lapset on ujompia kuin toiset, toiset haluaa elää laiffia vähän rajummin kuin toiset. Mä diggaan treenaa enemmän kun toiset, tykkään olla muutakin kuin vain äiti enemmän kuin toiset. Rakastan lapsiani yli kaiken, hyppäisin kalliolta niiden kahden pölvästin takia koska vaan. Mutta siltikään en kykene olemaan niille läsnä 24/7 jatkuvasti. Ja kun en olekaan, niin silloin olen satunnaisesti aika lähellä sitä täydellisen äidin- titteliä. Toiset haluaa olla kotona, toiset joskus aina töissä. Toiset tykkää opiskella ja toiset käydä useammin viihteellä kun toiset. En usko että se vähentää kenenkään meidän rakkautta omaa lasta kohtaan riippuen siitä onko se lapsi koti- vai päivähoidossa. Parhaansa tässä kukin tekee niiden resurssien mukaan mitä on käytettävissä. Amen!

tiistai 19. elokuuta 2014

Enskaa on vähän vihanen!

Meillä on taas joku VAIHE. Tiettekö kun kaikki muksun aivotukset hampaiden tekemistä kovan skeidan vääntämiseen on VAIHEITA. Ja joo, Enskalla on taas sellanen VAIHE. Just kun selvittiin hengissä edellisestäkään, niin johan pukkasi uutta. Kun tää vaihe alkoi nostaa päätään, niin mä olin etukäteen jo melko valmis varaamaan paikan johonkin hoitolaitokseen, siis itselleni. Siellä olis pehmustetut huoneet, tuplasänky, feng shuin mukaiset meiningit ja lounaalla sitä olis tissutellut jo sen verran, et olis semmonen mukava ja pehmeä olo. Tota vois jatkua vaikka kuukauden, sen jälkeen se vaihe olis todennäköisesti ohi ja arki menis hiukan helpommin edes hetken ennen sitä seuraavaa vaihetta.

Tää nuorempi lapseni on.. Miten se nyt sanoisi? Siis Enska on maailman ihanin ja rakkain, tottakai! Samalla se osaa olla vaikea, ihan oikeesti vaikea. Meuskan kanssa nää vaiheet oli pala kakkua vaan, Enska on toista maata. Tyyppi saa vuoden ja kahden kuukauden iässä samanlaisia raivareita kun normi kolmevuotias uhmaaja. Hänen korkeudellaan on uskomattomia vaikeuksia sietää mitään, mikä ei juuri tällä hetkellä mene hänen tahtonsa mukaan. Aamupala on vääränlainen, vaippaa ei todellakaan vaihdeta. Äidin uutta puhelinta ei saa syödä, eikä olohuoneen pöydälle kiivetä. Siskon hiuksia ei myöskään saa kiskoa irti, eikä sormia työntää pistorasiaan (toisaalta oppisipa kerrasta). Ulkona ei voi työntää naamaa koiranpaskaan eikä kahden metrin korkeudesta voi hypätä päälleen, kaikkialta sitä matalammalta kyllä voi. Sylissä täytyy kyhnöttää Enskan mielestä koko ajan, paitsi silloin kun siinä oikeesti pitäisi hetken olla. Rattaat on saatanasta ja kaikki yli 5 sekuntia pidempään kestävä paikallaan olo on perseestä. Kun kaikki tämä ja loput 99% asioista ei suju hänen mielensä mukaan, niin tulos on seuraavanlainen:





Tältä meillä siis näyttää tällä hetkellä 90% ajasta kun Enska on hereillä. Loput ajat se näyttää sit tältä:




Enska ei oikeestaan osaa olla hiljaa, se joko huutaa tai nauraa, mitään välimaastoa sillä ei ole. Mut nyt meillä on taas tää huutoVAIHE menossa. Oon menettänyt kuuloni pikkuhiljaa, järki lähti kävelemään jo aiemmin. Jos tää Enskan manaajavaihe joskus menee ohi, niin oon niin kiitollinen että käyn uhraamassa jumalille jonkun uhrilahjan tossa pihalla. Poltan vaikka tollasen saakelin karmean nauravan apinalelun, se saa mulle aikaan kylmiä väreitä!




tiistai 5. elokuuta 2014

Kesäkesäkesä

Rakastan mun uutta puhelinta, siis oikeesti rakastan. Olen materialisti, myönnän. Toi on kätevä, helppo ja simppelisti ihana. Love it, rakastan! Fotojakin saa napsittua kivasti, en siis valita. Tää helle oikeesti lyö mun pään ihan solmuun, enkä kykene mihinkään järjelliseen ulosantiin, joten seuraavista fotoista näkee vähän meidän viime viikon puuhailuja. Rakastan kesää, mut riittäishän tuo vähän vähempikin helle. Valitetaan siis niin kauan kun sitä kestää, sen jälkeen voi sitten valittaa kun sataa räntää ja on skeidaa. Elämä on ja silleen!



















keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Juoksuhommia

Mullahan oli tää maratonprojekti, tai siis on toki vieläkin. Oikea jalkahan pamahti paskaksi aika lailla heti sen puolikkaan jälkeen, eli about pari kuukautta sitten. Pisin totaallinen juoksutauko oli kolme viikkoa, sillä jalka oli suoraan sanottuna niin helvetin kipeä, ettei sille kyennyt varaamaan kunnolla painoa edes kävellessä. Pikkuhiljaa kivun hellittäessä uskaltauduin lenkille. Ekan lenkin jälkeen jalka oli taas saakelin kipeä kolme päivää ja käveleminenkin oli aika tuskaista. Siitä sitten alkoi kulkea paremmin, vaikka tauko lenkkien välissä oli aina about viikon mittainen. Tilalle tuli kuitenkin tiukka salitreeni sekä spinning, jolla saan pidettyä aerobista kondista yllä. Pekkiksen mukaan tiukka punttikin on alkanut tuottaa tulosta, vaikka musta nää jenkkakahvat ei ole pienentyneet nimeksikään. Taitaa olla siis kusetusta koko homma?

Juokseminen kuitenkin on alkanut sujumaan koko ajan paremmin, parhaimmillaan kävin lenkillä kolmen päivän palautuksella, joka oli musta jo aamenen arvoinen suoritus. On tuskasta kun tietää kondiksen olevan kohdillaan ja menohaluja olisi vaikka millä mitalla, mutta oma kroppa ei pysy perässä. Viime viikolla kävin kuitenkin juoksemassa edes jollain mittakaavalla pidemmän lenkin, kun mittariin pärähti aika huomaamatta 15 kilsaa! Kilsoja olisi saanut mittariin puolikkaan verran, mutta päätin säästää jalkaa kuitenkin edes jonkin verran, jotten vahingossakaan päästä sitä taas lähtökuntoon. Neljän päivän palautuksella kävin taas eilen vetäsemässä reilu 12 kilsaa, jonka päälle jalka tosin oli aika raatona, näin ollen loppumatka meni hitaasti hipsutellen, eli kävellen. En osaa sanoa maratonin kohtalosta vielä juuta enkä jaata, kovaa tässä treenataan juoksun lisänä muuta, josko siitä vähän vetoapua saisi, vaikka eihän muu treeni koskaan juoksua tässä valmistautumisessa korvaa. Sen verran yllytyshullu olen, että kisaan lähden jos vähääkään on sellanen tunne että on mahdollisuus toi 42 kilsaa juosta. Jos taas jalka vaivaa lähempänä lähtöä yhtään, niin jättäydyn suosiolla sivuun ja siirrän osallistumisen ensi vuodelle. Hullu nimittäin olen, mutten tyhmä. Vaikka kaipa nekin jollain mittarilla on aika sama homma.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Siirtyminen nykyaikaan

Olen vihdoin siirtynyt nykyaikaan, eli liittynyt Instagramiin. Pitkään dumasin kaikenlaiset some-hömpötykset turhina, enkä nyt tiedä onko tää järin fiksua vieläkään. Kun pitkän veivaamisen jälkeen päätin vihdoin liittyä sinne saakelin Instaan (käytän jo "slangisanoja", huomaatteko), niin tajusin ettei mun Lumiaan löytynyt sille sovellusta. Koska alkoi korpeamaan kun pientä oravaa, niin päätin alkaa suunnittelemaan vaihtoa takaisin Omppulandian pariin. En ehtinyt edes alkaa tuumasta toimeen, kunnes Enska tuli ja hoiti asian mun puolesta. Tyyppi löysi nimittäin mun nyt jo puhelinten taivaaseen siirtyneen Lumian ja imeskeli sitä salakavalasti just siitä laturinpiuhan kohdalta niin antaumuksella, että se oli sen Lumian loppu. Luuri ehti juuri saavuttaa kunnioitettavan kahden vuoden iän, eikä sitä olisi ton vahingon jälkeen kannattanut mihinkään huoltoon kiikuttaakaan.






Koska uuden puhelimen hankinnassa ei myöskään kannattanut pitää sen suurempaa hoppua, suuntasin puoltoista viikkoa Lumian hautaamisen jälkein viimein omppuostoksille. Ja kyllä, olen onnellinen! Ja vähän (tai aika paljon) materialisti, koska onhan toi uusi 5s aivan IHANA! Sillä hetkellä kun napautin luurin päälle, tajusin mitä olin kaksi vuotta kaivannut. iPhonea nimittäin! Nyt meikäläinen pääsi liittymään viimein sinne Instaankin, joten varokaa, aion spämmätä koko saakelin somen täyteen kaikkea päräyttävää matskua. Tai niin no, todellisuushan on usein tarua ihmeellisempää.



tiistai 22. heinäkuuta 2014

Mustavalkoinen Porvoo

Ihana miniloma Pekkiksen kanssa Porvoossa kahdestaan takana. Rakastan - Porvoota - yli - kaiken. Kesää parhaimmillaan, tuntuu kun olis ollut poissa pidempäänkin kun vain yhden yön. Porvoo ansaitsee kuvansa mustavalkoisina, elämää taas parhaimmillaan!