.

.

torstai 22. toukokuuta 2014

Aamutaikaa

Jos pitäisi nimetä yksi yksittäinen asia, joka jaksaa aiheuttaa hyvää mieltä päivittäin, niin se on ehdottomasti työmatka. Vaikka tykkään iltaisin valvoa, niin oon silti ollut aina jollain lailla aamuihminen. Aamuissa on jotain semmosta tuoreutta ja uutta poweria, että en oikeastaan voi olla tykkäämättä aamuista. Vaikka Enskan kanssa tuli valvottua öisin ja väsytti aamuisin, niin siltikin se aamuhetki oli musta jotenkin aina tosi herkkä ja mukava. Oon aina myös tykännyt siitä, jos saan alottaa työt aikasin. Nuorempana olin duunissa ruokakaupassa, musta oli aivan ihanaa alottaa hommat jo kuudelta, poiskin pääsi jo kahdelta, jollon oli vielä koko aika tehdä ihan mitä vaan! Nykysin mun hommat alkaa seittemältä, joka on aivan passeli sekin. Nyt kesän tullessa aamut on lämpimiä, täynnä happea ja linnunlaulua.




Se aamun työmatka on mulle semmonen oma luxushetki. Mulla olis mahdollisuus mennä autolla töihin vaikka joka päivä, mutta kuljen ehdottomasti mielummin bussilla, vaikka sen takia joudunkin lähtemään about vartin aikasemmin. Se aamun 40 minuuttinen edustaa mulle omaa aikaa, omia ajatuksia ja hetken täydellistä hiljaisuutta jollon ehdin uppoutumaan joko kirja tai lehden syövereihin.





Joinain aamuna en jaksa lukea yhtään mitään, en kirjaa enkä lehteä. Niinä aamuina vaan tuijottelen ikkunasta ohiajavia autoja ja töihin meneviä ihmisiä ja mietiskelen mihinköhän kukin on menossa ja tykkääköhän ne siitä minne on menossa.




Koska teen töitä tietokoneella koko päivän, niin aamusin ei tulisi mieleenkään selata kännykkää. Joskus tuntuu että aivot on niin tietotulvan amputoimat muutenkin, niin on vaan ihanaa viettää edes pieniä hetkiä ilman tietotekniikkaa. Näistä aamuhetkistä saa ihan roppakaupalla energiaa ja hyvää mieltä. Vaikka tiedän että syksyn saapuessa joskus aamusin noi aamuherätykset vähän närästääkin, niin onneks hyvä kirja ja bussin tasainen hurina pelastaa senkin.




maanantai 19. toukokuuta 2014

Perhereissu a'la Stockholm!

Käytiin viikonloppuna perheen kera vähän minilomailemassa. Reissu oli niinkin pitkä kuin Tukholmaan ja takaisin, mutta siltikin varsinkin Meuskan mittapuulla toi reissu oli aivan huikea juttu. Eniten mua kauhistutti reissussa nukkuminen, sillä varsinkin Enska vaatii hyvin vahvasti oman nukkumarauhan Otettiin kuitenkin riski ja päätettiin ahtautua nelistään pieneen muutaman neliön hyttikopperoon. Nukkuminen menikin yllättäen tosi hyvin, ainoastaan Enskan kolme tulossa olevaa poskihammasta ja ilmastoinnin aiheuttama yskä aiheutti hiukan päänvaivaa. Eniten mun ja Pekkiksen unia häiritsi kuitenkin koko hyttikäytävän täyttävät mieslaumat, niillä kun oli mammat ja muksut kotona, joten ei varmaan tartte eritellä millasta meno oli. Fiksuna likkana ostin kuitenkin lauantaina Tukholmasta korvatulppia koko köörille, joten hyvillä mielin selvittiin satamaan sunnuntainakin.




Yksi huippujutuista reissussa oli tietenkin syöminen, Enska puputti kuivaa sämpylää haltioissaan ja Meuskan mielestä aamupalabuffa oli jotain mahdottoman upeaa! Sieltä kun sai valita lähes mitä vaan ja maitoakin sai ottaa ihan kahteen lasiin samaan aikaan!






Reissu meni muuten ihan kivuttomasti, mutta Enska tosiaan ei tällä hetkellä siedä yhtään tota paikallaan hengailua. Koko ajan pitäisi saada mennä pää viidentenä konttausvälineenä. Lopulta Enska päätti vihdoin ja viimein luovuttaa kiukkuamisen ja keskittyi näyttämään vaan äärettömän tylsistyneeltä. Ikävä kyllä toi luovutus tapahtui vasta kun oltiin päästy takasin Helsinkiin...




Meuskan mielestä laivalla oli tosiaan aivan huippua. Kaupoissa sai vähän hiplata...




... ja pallomeressä oli Enskallakin ihan nastaa:




Parasta oli kuitenkin MUUMI ja MUUMIDISCO. Täytyy sanoa että tällä herkkismutsilla tuli kyllä armottomasti tippa linssiin, koska Meuska oli niin onnesta soikeana. Kuten joku matkatoimisto aikoinaan mainosti: "kun parasta mitä tiedät on kirahvi..".






Näiden kokemusten siivittämänä puski kyllä matkakuume taas potenssiin tuhat ja aloin miettimään jo ensi talvea ja reissua johonkin lämpimään. Kai me hengissä selvittäisiin ongelmitta sieltäkin, jos selvittiin kiukuttelevasta hammaspotilaasta ja hyttikäytävällisestä dokukundejakin. Hii'ohoi ja reissuun!



torstai 15. toukokuuta 2014

Kyllä isi osaa

Meuskalla on nyt aivan jäätävä ISI-vaihe. Isi on paras, ihanin, suloisin ja ehdottomasti huipuin juttu mitä Meuska tietää. Isi saa myös aina töihin lähtiessä isoimmat suukot, kovakouraisimmat halit ja parhaat naurut (heti Enskan jälkeen). Äitikin toki kelpaa, mutta varsinkin iltaisin huoneesta kailotetaan "ISITUUPAIJAA!". Meuskasta on myös selvästi kurjaa mennä iltaisin nukkumaan, jos isi ei ole kotona, se ravaa muutamakymmentä(tuhatta) kertaa ovella kyselemässä, että jokohan se iskä nyt olis saapunut himaan.

Vaikka joskus mua äitinä rehellisesti vähän kirpaseekin se, kuinka Pekkis on tällä hetkellä Meuskalle se numero Uno, niin onneksi tiedän olevani kuitenkin Meuskalle ihan yhtä tärkeä kuin Pekkiskin. Pekkiksen lyhyempi työviikko on selkeesti saanut meidän perheessä ihmeitä aikaan, on ihanaa että meillä on kotona kaksi tasavertaista vanhempaa, eikä meidän talous pyöri ainoastaan yhden vanhemman (eli siis mun) harteilla.Vaikka Pekkis ei vielä ihan kauheen haka ole yhdistämään kodin ja lastenhoitoa (jollon siis aina kakkoseksi jää koti), niin mulla on korkea luotto siihen, että vielä joku päivä mun töistä saapuessa meillä on himassa tyytyväiset lapset ja siisti hima. Tai no, en mä itseasiassa tiedäkään siitä luotosta, päikkäriaika taitaa nimittäin sujua yleensä ainakin Pekkikseltä näin:




Oikeesti oon äärettömän kiitollinen siitä, että Pekkis on aina läsnä meidän lapsille yhtä paljon kuin minäkin. Musta ei koskaan olisi ollut siihen, että "akka hoitaa kodin ja lapset ja äijä käy duunissa". Semmonen "tasajako" ei olisi tullut mulle koskaan mieleenkään, varsinkin kun huomaan pääseväni usein työpäivänä kotipäivää jollain tasolla helpommalla. Nää lapset on meidän yhteisiä ja yhdessä tässä vanhemmuudessa ollaan. Oon myös kiitollinen, että mun pimuilla on noinkin mahtava isi kun Pekkis. Meidän isi nimittäin...

... auttaa kun itse ei pääse ja rohkaisee kokeilemaan uudelleen...




Isiä on myös kiva retuuttaa...




... sen lisäksi se on hassukin...




... isin kanssa voi myös nukkua päikkärit...




... vaihtaa eskimopusuja...




... ja ihmetellä maailmaa...




Viimeisenä meidän isi pitää huolta, on siellä missä tarvitaan ja silloin kun tarvitaan. Lapset ei osaa vielä isille kiitosta antaa, joten mun tehtävä on tehdä se Meuskan ja Enskan puolesta. Kiitos Pekkis, mulla on onnekkaat lapset. Parempaa iskää mun pimut ei olisi koskaan voineet saadakaan. Oonhan mä tosin aika onnekas itsekin.





tiistai 13. toukokuuta 2014

20.9.2014

Mä oon seonnut lopullisesti... Ei mulla oikein muuta sanottavaa tänään ole.

Ei jumankauta, mä oon oikesti sekasin. Haluan lobotomian.






Onneksi olkoon! Olet ilmoittautunut Espoo Rantamaraton, 2014 tapahtumaan.

Ilmoittautumisesi tiedot
Nimi: Krista 
Tapahtuma: Espoo Rantamaraton, 2014
Matka: Maraton
Sarja: Naiset yleinen
T-paita: S

Kirjaudu profiiliisi nähdäksesi kaikki ilmoittautumiset.


MyNextRun Oy
Salomonkatu 17 B 49
00100 Helsinki
Suomi
www.mynextrun.fi
asiakaspalvelu@mynextrun.fi
Tel.: +358 9 4283 4383
Seuraa meitä
FacebookTwitter

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

HCR 2014!

Uskomaton tunne, nyt se on ohi. Kuusi viikkoa sitten jossain mielenhäiriössä ilmoittauduin viime tingassa elämäni ensimmäiselle puolimaratonille, enkä tosiaan uskonut että jaksaisin juosta 21,1 kilsaa putkeen. Jännitys alkoi kasvamaan jo torstaina, perjantai oli illalla jo semmosta jännitystä, mutta lauantaina olin koko päivän kun tulisilla hiilillä. Aamusta saakka hermoilin ja vetelin kun sähköjänis osaamatta keskittyä mihinkään. No miten se meni sitten...

Oltiin pelipaikoilla hyvissä ajoin, tunnelma oli musta ihan huikea jo heti alussa! Järjestelyt toimi ainakin mun silmin jouhevasti, kaikki oli hyvin ohjeistettua ja organisoitua. Ehdin keräämään jännitystä vielä ennen lähtöä ihan megana. Oli uskomatonta katsoa lähdössä odottavia juoksijoita, kaikilla oli hymy huulilla ja fiilis oli katossa. Sääkin oli mitä parhain, puolipilvinen, ei liian kuuma eikä kylmä, tuultakaan ei juuri ollut. Yhtäkkiä kello vaan alkoi olemaan sen verran, että oli munkin aika siirtyä lähtöalueelle about 2000 muun mun kanssa samassa ryhmässä lähtevän kanssa. Alussa oli reilusti ruuhkaa ja hetken aikaa kestikin että pääsi edes juoksemaan. Jouduin vielä ekan kilsan aikana asentamaan puhelimeen Spotifyn uudelleen, mutta alun ruuhkassa vauhti tosiaan oli sen verran hidas, että sen sai fiksattua helposti.





Juoksu lähti sujumaan heti alusta saakka tosi hyvin, juoksin omaa tahtia, enkä lähtenyt repimään vaikka ohi menikin porukkaa. Toisaalta oma  juoksu oli myös sen verta reipasta, että sain ohitella muita aika tiuhaan tahtiin. Vaikka juoksijoita oli paljon, niin missään vaiheessa ekan kilsan jälkeen ei musta ollut erityisestä mitenkään isompaa ruuhkaa, vaan ohi pääsi melko sujuvasti jos tarve oli. Reitti alkoi kiertäen Töölön lahtea, sieltä Hakaniemeen ja takaisin stadikan kulmille, josta sitten lähdettiin kohti Haagaa, tilkkaa ja loppuosia.

Juoksu eteni tosi kivasti, ainoastaan vasen pohje ilmoitti olemassaolostaan aika aikaisessa vaiheessa, mutta en antanut sen häiritä, eikä se oikeasti haitannutkaan. Juoksufiilis oli uskomaton, reitin varrella oli tosi paljon katsojia, jotka kannustivat ja tsemppasivat. Myös mun vanhemmat olivat tyttöjen kanssa tsemppaamassa, mua jostain syystä alkoi itkettää kun juoksin ohi. :D Olin ladannut soittolistaan hyviä juoksubiisejä ja kyllä siitä musiikista oli mulle uskomaton tsemppi ja apu. Vetelin välillä uskomattomassa euforiafiiliksessä kuunnellen Aviciita ja hetken päästä rullasin Led Zeppelinin tahtiin. Juoksin omasta mielestä ihan hyvää normaalia lenkkivauhtia, mutta en missään vaiheessa kytännyt mitään kilsa-aikoja, eikä mulla toisaalta ollut mitään mittaria päälläkään. Tarkoituksella juoksin semmosta tahtia, että se juoksu oli helppoa koko ajan, koska niinkuin aiemmin kirjoitin, niin tarkoitus oli päästä ainoastaan maaliin.

Ensimmäinen vaikea paikka oli 18 kilsan kohdalla, siihen saakka olin oikeastaan vaan rullaillut hyvällä fiiliksellä. Ne kaksi kilsaa 18 ja 20 kilsan välillä oli kyllä semmosta tahtojuoksua, jalat alkoi jäykistyä ja juoksusta alkoi tulla selkeesti jotenkin kulmikkaampaa. Kun näin edessä 20 kilsan lätkän, niin laitoin Spotifysta soimaan sen vikan biisin, eli Foo Fightersin Pretenderin. Siinä vaiheessa tuntui kun joku olis pistänyt mun suoniin kilon adrenaliinia ja lähdin vetämään vikan kilsan loppukiriä. Jaloissa oli paukkuja tosi paljon ja juoksin rehellisesti niin lujaa kun jaloista lähti. Oli uskomaton tunne mennä heittämällä oli kaikista, olo oli kun olympiavoittajalla. Vika mäki, siitä kaarto stadikalle ja loppusuora. Juoksin aivan täydellisessä flowtilassa ja maaliin päästessä ensimmäisenä näin perheen ja ystäviä katsomossa kannustamassa. Hapenottokyky veteli kyllä maksimiaan, tuntui ettei keuhkoihin mene milliäkään happea, vaan haukoin henkeä hullun lailla. Itku meinasi päästä, niin paljon elimistössä oli sillä hetkellä endorfiineja ja adrenaliinia.





Jälkikäteen olo on uskomaton. Eilen olin oman elämäni sankari ja uskomatttoman ylpeä itsestäni. Mä tein sen! Jaksoin juosta sen reilu 21 kilsaa. Aika oli 2.10, johon oon supertyytyväinen! Jälkikäteen tiedän että paukkuja alle kahden tunnin alitukseen olisi ollut heittämällä, mutta ekakertalaisena tunne tostakin ajasta on uskomaton. Juoksin vikan 11 kilsaa samaan aikaan kun ensimmäisen kympin, joten kiva kiristys tohon vikaan settiin kuitenkin tuli.

Olo tänään on edelleen aivan käsittämätön. Jalat on toki vähän kipeät, josta syytän lähinnä koko illan tanssimista (hyvää palauttelua kato). Silti päällimmäisenä tunteena on se, että haluisin vetästä lenkkarit jalkaan ja lähteä juoksemaan! Tiedän nyt jo, että tää ei todellakaan jää tähän! Ensi vuodelle oon päättänyt juosta puolikkaan alle 1.50, joten ei passaa muuta kun alkaa treenaamaan! Myös kokopitkä maraton on alkanut kolkuttelemaan tuolla takaraivossa, että jos sittenkin?





torstai 8. toukokuuta 2014

Jännäkakka - HCR!

Nyt se koittaa, ylihuomenna! Jännittää jo hetkittäin vähän, vaikka ihan rauhallisin mielin oon muuten. On nimittäin HCR:n aika! Oon nyt about kuus vai seitsemän viikkoa treenannut juoksua keskimäärin kolme kertaa viikossa, lenkit on pidentyneet ja 10 kilsaa menee nyt jo ihan normina aika helpponakin lenkkinä. Keskinopeus juoksussa on myös noussut ihan kivasti, alussa oikeesti laahustin nopeuden ollen jotain 8,5 km/h- luokkaa. Nyt viimesin kymppi sunnuntaina meni aika heittämällä tasan 10 km/h- vauhtia. Vappupäivänä (miettikää nyt) kävin juoksemassa vajaa 18 kilsaa, tuolloin nopeusmittari näytti 9,7 km/h. Ajoittain onnistun oikeesti jopa nauttimaan juoksusta, saavutus itsessään jo sekin!




Hassua että se juoksu nyt sitten oikeesti on jo ylihuomenna. Vielä joskus mulle ajatus 21 kilometrin yhtämittaisesta juoksusta oli täysin absurdi, nyt ensimmäistä kertaa uskon jo siihen, että mä kyllä jaksan juosta sen koko matkan. Aikatavoitetta en ole missään nimessä itselleni asettanut, sillä muuten saatan lähteä tavoittelemaan liikaa ja liian nopeasti, jollon hyytyminen on näillä taustoilla aivan satavarma homma. Oikeastaan ainoa tavoite on se, että jaksaisin juosta koko matkan ottamatta yhtään kävelyaskelta. Eniten huolettaakin just se, että jos lähden juoksemaan alussa liian kovaa ja sitten hyydyn jossain 12 kilsan kohdalla! Mitäs sitten? Siitä on vielä niin hemmetin pitkä matka maaliin, että noutaja tulee kyllä jos niin käy. Toinen askarruttava asia on myös se lauantain syöminen. Täytyy kuitenkin syödä ihan kunnolla, koska lähtökin on vasta neljältä, mutta juoksu on aivan karmeeta tarpomista jos oon syönyt vähääkin liikaa. Niinpä varmaan tankkaan tuhdin puurosetin raejuuston kanssa aamusta ja lounasaikaan rahkaa tai saldea. Niinpä kroppa ei tunnu liian turvonneelta eikä vatsassa oo mitään järkyttävän heviä hidastamassa vauhtia ja tuomassa nihkeetä oloa.Soittolistaa täytyy myös vielä modata kuosiin, taidan laittaa sekasin aivan kaikkea AC/DC:stä Aviciihin. Loppukiribiisinä saa itseoikeutetusti toimia Foo Fightersin Pretender, no words!

Päätin myös lauantaina juhlistaa mun ekaa puolimaratonia pienillä iltakänneillä. Niinpä sitäkin tässä on nyt odotettu kun kuuta nousevaa. Joten jos näet Helsingin yöelämässä kävelemässä pitkän ja hontelon mamman täysin tukkireisillä, niin se olen sitten minä. Tuu heittää yläfemmat!


keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Ostosiloa

Käytiin eilen Ikeassa. Meillä oli siellä tosi kivaa. Joo, ei ollu. Meillä oli ihan kauheeta. Koko reissu oli varsinkin Enskan mielestä hanurista. Mietin monesti ton reissun aikana, että mä en lähden näiden kahden vinkuiivarin kanssa koskaan enää mihinkään. Me jäädään kotiin, pikkuhiljaa tullaan täällä hulluiksi ja lopulta joku löytää meidät muumioituneina täältä joskus sadan vuoden päästä. Surullisia ihmiskohtaloita ja silleen.

Mutta joo, suurimman osan ajasta Enska näytti tältä:



Kaikki myös tietävät, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten ei kai mun tartte oikeesti edes kertoa yhtään enempää millasta meillä oli. Niinkun aiemmin kirjotin, niin meillä toi meno on suurimman osan ajasta ton kuvan mukasta. Turha olis myöskään toivoa Enskan olevan mitenkään vieraskorea, joten neiti raivopää ilmoittaa olemassaolostaan melko kuuluvasti myös muualla kun himassa. Vaikka suurin osa ajasta meni huutaessa, niin olihan se muuten hiljaa hetken... Sillon kun se teki tätä:




Enska sai muuten ekaa kertaa "ravintolassa" ihan oikeeta ruokaa, hyvin uppos pasta ja jauhiskastike. Joku oli myös viimein vastannut jokaisen vanhemman rukoukseen, ja keksinyt että lapset voi köyttää kiinni ostoskärryyn:




Kaupoissa käynti on joskus silkkaa helvettiä, sen osoitti jälleen eilinen. Muksut huutaa, kirkuu ja raivoaa, itellä alkaa pikkuhiljaa pinna kiristymään ja muut kanssaostelijat tuijottaa paheksuen pää hiestä märkänä lasten kanssa taistelevaa vanhempaa selkeä puhekupla pään päällä: "etkö sä saa lastasi kuriin?!". Luojan kiitos Meuska harvoin enää saa mitään huutokohtauksia kaupoilla, se ei oo jostain syystä oppinut vielä tota kinumisen jaloa taitoa, koska tietää ettei se saa mitään jos kielletään. Ehkä se on oppinut että kiellot meillä oikeasti pitää, eikä niiden suhteen kannata tuhlata enempää aikaa ja energiaa, koska takkiin tulee kuitenkin joka kerta. Mutta Enskan kanssa tää kaupoissa pyöriminen on tosiaan oikeesti hanurista, muistan saman vaiheen tosin Meuskankin vauva-ajalta. Se sai myös kauheita raivokohtauksia, koska ilkeä äiti ei antanut sen konttailla pitkin Ikean käytäviä tai laittaa kenkäkaupan alahyllyä uuteen järjestykseen.

Vaikka tää kaupoissa hengailu tällä hetkellä ei oo mitenkään järin rentouttavaa hommaa, niin joskus sinnekin on vaan mentävä. On siis otettava riski ja lähdettävä tietoisena siitä, että toi muksu voi kirkua koko ajan ja samalla herätätte suunnatonta paheksuntaa muissa ihmisissä. Kyllä mä sen itsekin tiedän, että se toisen muksun huuto voi joskus ärsyttää, mutta aina sille ei vaan voi mitään. Ei kukaan vanhempi huvikseen sitä kakaraa siellä Prismassa lauantairuuhkassa huudata. Ja kyllä, jos olisi mahdollisuus, niin kävisin aina kaupoilla ilman naperoita. Aina se vaan ikävä kyllä ei ole mahdollista. Niinpä siihen saakka me käydään herättämässä Enskan kanssa paheennusta pitkin Ikeaa ja Itistä. Tosin heti kun joku patentoi jonkinlaisen lapsille annettavan rauhottavan ruiskeen tai jonkun, joka on tarkoitettu juuri edellä mainitun kaltaisia ostostilanteita varten, niin mä oon valmis antamaan mun lapset testiryhmään.



maanantai 5. toukokuuta 2014

"Täällä nyt on taas vähän sotkusta"

Me ollaan siitä onnellisessa asemassa, että meidän naapurissa ja lähimaastossa asuu paljon lapsia. Näin ollen muksuille löytyy yleensä aina ulos mentäessa leikkikaveri joko omasta pihasta tai viimeistään 100 metrin päässä olevasta leikkipuistosta. Koska vertaistuen tärkeys oli lähes ensimmäinen asia jonka paksuksi pamahdettuani ymmärsin, niin oon koittanut tutustua ainakin muutamiin äiteihin tuolla hurjassa ulkomaailmassa. Onnekseni verkostoituminen on ollut onnistunutta ja oon ilokseni huomannut saaneeni seuraa sekä muksuille että myös itselleni.

Koska nää vaputkin nykyään tuppaa olemaan hiukkasen rauhallisempia kun esimerkiksi neljä vuotta sitten, niin mikäs nyt oliskaan ollut sitä parempi päivä leikkiseuran pyytelyyn. Vesisade oli tietenkin taattu, mutta se ei menoa haitannut, kun saatiin sekä vappuaattona että -päivänä lapsi- ja aikuisvieraita. Oikeesti yksiä vanhemmuuden kivoimpia hetkiä on mulle olleet ne, kun omilla lapsilla on ollut mieleistä leikkiseuraa ja itse on saanut samalla jutella AIKUISTEN asioita, juoda kaffetta ja syödä jotain pientä herkkua. Ai että, kyllä siinä sielu lepää. Yhteen asiaan jotenkin vaan nyt vappupäivänä havahduin. Se on vielä sellanen asia, jota lähes kaikki mun tuntemat vanhemmat harrastaa ehkä jollain tasolla myös tiedostamattaan. Se alkaa siis siinä vaiheessa kun joku kävelee teidän kämppään sisään:

"Moi, hei kiva kun tulitte!! Mut sori, meillä on nyt tämmönen kaaos, toivottavasti ei haittaa".. Sitten samalla tuijotan nolona sitä eteisen laminaatissa kimaltelevaa pisaran kokoista maitotahraa tai Enskan nuolemajälkiä eteisen peiliovissa. "Voi jumalauta, mä unohdin pestä peilit"... Seuraavaan 10 minuutin aikana kyttään neuroottisesti asuntoa ja pyytelen anteeksi sitä "kaaosta". Toinen osapuoli sanoo aina, että "täällähän on tosi siistiä" (no kai nyt on, kun oon viimeiset 45 minuuttia säntäillyt hullunlailla piilottamassa sitä kaikkea skeidan määrää edes johonkin komeroon ja jaellut Hitlerin lailla komentoja mitä kaikkea täytyy vielä ennättää siivota). Oon huomannut myös jostain syystä selitteleväni myös sitä, jos Enskan naamaan on jäänyt esim. ruokaa. "Ohhoh, meillä on tainnut toi spagettikastike maistua, hehehee". Onnistun kommentoimaan myös omaa ulkomuotoani "Ja taas mulla on vaan nää Pekkiksen vanhat verkkarit, sori nyt tästäkin taas kato".

Hei mistä hemmetistä tääkin tulee? Kuvittelenko ihan oikeesti että meidän perheen koti on ainoa tällä maapalolla, jossa joskus vallitsee täydellinen sekasorto? Tai että luulenko ihan tosiaan, että kaikkien muiden kodit näyttävät aina suoraan jostain Glorian Koti- lehdestä revityiltä tahrattominen lasipöytineen, tuoreine tulppaaneineen, Lokki-valaisimineen ja lepakkotuoleineen? Että meidän kämppä nyt olisi maailman ainoa, jossa nyt sattuu olemaan eteisen peilit täynnä Enskan sormenjälkiä, lastenhuoneen lattia täysin näkymättömissä ja se keittiön lattia täynnä niitä maitoläikkiä? Kuvittelen siis vissiin myös niin, että kaikkien muiden lapset ovat juosseet suoraan Kaks Plussan vaatekuvauksista ja kaikki muut äidit heräävät aamuisin näyttäen Eva Longorialta.

On tää vanhemmuus siis yhtä hemmetin selittelyä jo oman himan kunnosta lähtien. Taidan tästä lähtien lopettaa stressaamisen, hyväksyä että meillä nyt joskus on vähän sotkua ja Enskankin naama näyttää joskus siltä kun se olis sukeltanut biojäterodeen. Ehkä lohdutan itseäni sillä, että mun lapset arvostaa enemmän niiden kanssa touhuavaa mutsia, kun pakkomielteisesti eteisen peilejä piinaavaa siivousfriikkiä.



lauantai 3. toukokuuta 2014

Vauvademoni

Meidän elämä on viime ajat ollut yhtä helvettiä. Jos tää jatkuu vielä kauheen kauan, niin oon oikeesti kohta valmis kävelemään lataamoon ihan vapaaehtoisesti. Tällä hetkellä se kuulostaa oikeastaan jopa ihanan rentouttavalta. Joku tajunnan räjäyttävä ja kuolan poskelle tuova pilleri vois olla ainoastaan extraa.

Meillä ollaan siis päästy Enskan kanssa tuohon ihanaan 11 kuukauden ikään! Oi jumalauta mä sanon. Jos toi vauvana oleminen on noin vaikeaa, niin ei ihme jos joistain ihmisistä tulee aikuisinakin vähän sekopäisiä (tarkoitan siis myös itseäni). Vaikka alku Enskan kanssa oli aivan hanurista, niin parit viime kuukaudet on ollut oikeesti tosi mukavaa aikaa. Pimu on ollut hyväntuulinen, nukkunutkin ihan hyvin, oppinut hurjalla tahdilla uusia juttuja, ollut utelias ja höpsöttelevä, sanonut ensimmäisiä sanoja ja opettelee kovaa vauhtia kävelemään ihan itse. Mutta sitten yhdessä yössä jotain tapahtui ja mun lapsen valtasi joku helvetin vauvademoni. Kaikki on mennyt päin persettä aina jo heti aamusta. Kauhee nälkä, safka kestää ainakin 15 sekuntia. Maitomukinkin toimitus kestää 7,2 sekuntia, koska puhdas muki täytyy kaivaa astianpesukoneesta. Siitä lähtien alkaa pelkkä alamäki, joka saa mut laskemaan minuutteja siihen, että toi mun aivan hirveä lapseni menee jälleen illalla nukkumaan. Ja kyllä, myönnän että tällä hetkellä se on aivan ihana hetki, kun se simahtaa omaan sänkyynsä. Tuntuu että meidän kämpässä on silloin niin hiljaista, että mun korvissa soi.

Enska on siis alkanut kasvattaa omaa tahtoaan potenssiin miljardi. Neidille ei kelpaa mikään ja joka asia on aivan kelpo syy raivareiden vetämiseen. Mutsi on paskapää, mutta siltikään sitä ei voi päästää silmistään. Niinpä meillä kotona mun perässä konttaa täysillä huutava pieni ihminen, joka joko istuu mun jaloissa ja huutaa, seisoo mun jaloissa ja roikkuu lahkeissa ja huutaa tai on sylissä ja huutaa.





Enska haluaa syliin, ei halua syliin, haluaa syliin, ei halua syliin. Lasketaan lattialle, raivoaa, otetaan syliin, raivoaa. Jälleen lasketaan alas, lysähtää mahalleen ja raivoaa, herää kesken päiväunien huutamaan eikä todellakaan jaksa keskittyä syömiseen kolmea lusikallista kauempaa. Sen jälkeen alkaa, yllätys yllätys, jälleen raivoaminen. Meidän kämppä on täynnä huutoa, itkua, kitinää, vinkumista, mouhoomista, raivoa, kiljumista ja järkensä pikkuhiljaa menettävän äidin vaikerrusta. Vaikka mulla oikeesti on aika pitkä pinna, niin sekin alkaa pikkuhiljaa rakoilemaan, meidän koti on yksi saatanan kiljuva hullujenhuone tällä hetkellä. Oman osansa tähän sopraanokonserttiin osaa antaa myös Meuska, joka hurmaavalla 2,5 vuotiaan uhmallaan osaa ainaa painaa juuri sitä oikeaa nappia.

Toisaalta onhan toi nyt kurjaa olla tämmösen paskamutsin lapsi. Meillä nimittäin kielletään repimästä sähköjohtoja ( =raivarit), hakkaamasta siskoa naamaan ( =raivarit), syömästä astianpesukonetablettteja ( =raivarit) tai konttaamasta äitin ja iskän sängystä pää edellä alas ( =raivarit). Meillä äiti saattaa käydä jopa yksin pissallakin, sehän se vasta on hyvä syy istua vessan ulkopuolella hinaamassa järkensä menettäneen lailla.

Koska mun ensimmäinen puolimaraton on tasan viikon päästä, niin en viitsi riipasta kännejäkään. Jotain lohtua saan kuitenkin siitä, että ylihuomenna on jälleen maanantai, joten pääsen hetkeksi töihin hermolomalle ja Pekkis saa osansa tästä hullujenhuoneesta. Nyt se lucky bastard on ollut koko viikonlopun töissä. Onneksi tiedän kuitenkin tämän(kin) vaiheen olevan ohimenevää ja että joku päivä se vauvademoni jättää Enskan ja sitten Enskasta tulee taas normaali ja ihana vauva. Toivon vaan että mä selviän täysijärkisenä siihen saakka.