.

.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Julkinen lupalappu

Sivistin illalla Meuskan nukkumaanmenorumban aikana jälleen itseäni ja luin hölöttävän lapsen sänkyynpalautusten välillä jotain lehteä. Meuska on siitä kiva muksu, että vaikka se ei heti nukahtaiskaan, niin se juoksee huoneestaan pois aina jonkun parin minsan välein, joten ehdin aina siinä välissä tehdä jotain hyödyllistä, kuten selailla facebookia tai lukea lehteä. Joskus saatan repäistä ja avata telkkarin tai keittää kupin teetä. Tänään luin siis kuitenkin juttua siitä, kuinka äitiys on muuttunut ajan myötä. Ennen tietty mammat olivat rautaa, hoitivat lapset, pesivät vaippapyykit käsin ja kantoivat pesuvedet kämppään sisälle. Silloin ei paljon ehitty niitä Ilona-Eetvartteja halimaan ja pusimaan, eikä kiintymysvanhemmuus ollut terminä niin kovin pinnalla kuin nykyään.

Jos mietitään, niin onhan tää äitiys esim. mun mummin äitiyden aikaan verrattuna hemmetin paljon helpompaa. Meillä on masiina, joka pesee pyykit, puunaa astiat ja hoitaa melko kätsästi myös roskat nurkista pyörimästä. Nykyajan äideille on tarjolla vaipparodeja, pullonsteriloijia ja semmosia juttuja, jotka tekee vauvalle ruokaa. Siis oikeesti sen vempeleen tarkoitus on tehdä ainoastaan vauvalle sosetta. Meillä tohon tarkoitukseen oli blenderi, siihen ei vielä tarvittu omaa masiinaa. Nykyajan äitien ei tartte enää poppariakaan itse paukutella, koska siihenkin on oma kone. Loppujen lopuksi, kuinka hemmetin siistiä on olla äiti 2000- luvulla?!

Jutussa tuli esille kuitenkin myös yksi varjopuoli, eli se yhteisöllisyyden katoaminen. Ennen koko perhe montaa sukupolvea myöden asui samassa talossa tai pihapiirissä, muksut remusivat laumana jaloissa ja paimentajia oli paljon. Nykyään kuitenkin monilla isovanhemmat ja perhe ovat kaukana ja nämä perheet saattavat usein jäädä ilman sitä megatärkeää tukea. Meillä isovanhemmat ovat korvaamaton tuki ja apu, vaikka tytöt eivät hoidossa usein olekaan. Silti tieto siitä, että tarvittaessa saadaan jeesiä tuo jo turvan tunteen tän arjen keskelle. Ite oon kyllä niin vässykkä, että en tiedä miten aina selviäisin ilman esimerkiksi omaa äitiäni tai anoppilan hoitoapua. Samalla on kadonnut sellanen kolleektivinen lastenkasvatustaito. Mun lapset on mun, sun lapset on sun. Mä komennan omiani, komenna sä omias. Jos sun Ella-Untamo meinaa hirttää naapurin Kalevi-Anteron, niin ei kai siihen nyt mitään kande sanoa. Tai jos kaupassa se tuntematon kolmevuotias tyhjentää jugurttipurkkeja autuaasti pitkin käytävää, niin ei kai siinä passaa muuta kun kävellä kulmakarvojen alta tsekkaillen ohi. Saattais muuten tuon pikkuenkelin äiti loukkaantua ja käydä vaikka käsiksi. Onhan noitakin kuultu.

Toi on surullista. Koska vanhemmat ryhtyivät niin täydellisiksi, että kenenkään muun nappulan typerään käytökseen ei saada enää puuttua? Tai pahimmillaan ei uskalleta puuttua? Vanhemmilla on absurdeja vaatimuslistoja omia nuppujaan varten jo päiväkotiin mentäessä, koska ovathan heidän pienet housuun edelleen paskovat enkelinsä parasta mitä Tellukselle on tämän vuosituhannen aikana syntynyt. Itse toivon että tulevaisuudessa mun lasten tulevaan typerään käytökseen uskaltavat puuttua ulkopuolisetkin. Näin noi pikku paholaiset oppivat tavoille nopeammin ja ymmärtävät sen että tässä maailmassa on muitakin auktoriteetteja kun äiti ja iskä. Oikeastaan tämä on julkinen lupalappu! Minun lapsiani saa ja pitää tarvittaessa komentaa, ihan hyvän omantunnon kera!



sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Kaksi viikkoa armonaikaa

Aika tuntuu tällä hetkellä kirjaimellisesti juoksevan liian nopeasti. Tai sitten mä vaan juoksen liian hitaasti, veikkaan oikeastaan että se on oikeellisempi vaihtoehto tällä hetkellä. Mulla on 13 päivää aikaa saada itseni siihen kondikseen, että kykenen laahustamaan sen 21 kilsaa, mieluiten vielä juosten. Toki on parempi päästä maaliin vaikka ryömien, kun ei ollenkaan, mutta uskon maksimisuoritusajan olevan umpeutunut jo siinä vaiheessa, kun ryömin vihdoin maaliin.

Oon jaksanut juosta kiitettävästi, about 3-4 kertaa viikkoon. Yhden kerran viikossa koitan vetästä aina pidemmän lenkin, kerran viikossa lyhyen intervallilenkin ja muutaman kerran normaalin kympin verran. Oon oikeesti rehellisesti yllättynyt siitä, miten nopeesti ja helposti se jonkinlainen juoksukondis on tullut! En koskaan oo ollut mikään juoksemisen suurin fani, eikä näin pitkäjänteistä lenkkeilyä oo meidän taloudessa harrastanut kukaan viimeiseen 11 vuoteen. Vaikka kykenen helposti vetämään itseni hämärän rajamaille spinningissä tai kahvakuulatunnilla, niin on tossa juoksemisessa vaan se oma fiiliksensä. Paras on se fiilis, kun jalat lähtee rullaamaan itsekseen ja juoksu on äärettömän helppoa ja vaivatonta. Sitä on siis n. 1 prosentti kaikesta juoksusta. Loput 99 prosenttia on joko silkkaa helvettiä tai muuten vaan perseestä. Mun työkaveri kertoi muuten, että jonkun tutkimuksen mukaan suurin osa juoksijoista miettii lähes koko lenkin ainoastaan sitä, kuinka paskaa se on. Silti ne samat tyypit lähtee lenkkipolulle aina vaan uudelleen. Onkohan musta tulossa sellainen? Oon tosin nyt huomannut, että jos saa jonkun lenkille mukaan, niin silloin ei ehdi hokemaan sitä "tää on perseestä, tää on perseestä, en tän jälkeen juokse enää koskaan, jos nyt tästä oikasen tai jos vähän vaan kävelisin"- mantraa omassa päässään ainakaan niin paljoa!

Oikeesti fiilis on tällä hetkellä ihan hyvä. Asiaa saattaa auttaa se, että äskeisen 10,5 kilsan lenkin jälkeen söin ison hampparin. Oon muuten nyt huomannut, että tän juoksemisen alotuksen jälkeen mulla on nälkä about koko ajan! Aamu ja aamupäivä lounaaseen saakka menee ihan hyvin, sen jälkeen on urku auki ja huomaan mussuttavani jotain koko ajan siihen saakka kunnes illalla nukahdan. Usein tuntuu että varastoin poskiin vielä iltavoikkarit, jotta voin sitten yön aikana syödä nekin. Ollaan myös Pekkiksen kanssa päädytty siihen, että tää urheilullinen (siis mikä?) elämäntapa pitää opettaa jo pienestä pitäen, Enska otti asian aika tosissaan:







perjantai 25. huhtikuuta 2014

KOTImaisia ja lapsellisia lastenvaateihanuuksia

Olen jo aiemmin myöntänyt omaavani hiemaan materialistin vikaa. Olen myöntänyt myös sen, että musta on joskus kiva ostella kaikenlaista pientä ja silloin ja tällöin jotain isompaakin kivaa. Jostain syystä en koskaan hurahtanut järjettömästi lasten vaatteisiin tai muksujen tarvikehommiin. Valtaosa kamoista ja vaatteista meille saapui kirppikseltä, eikä esimerkiksi yhtä ainoaa kestovaippaa muuttanut meille kaupan hyllyltä. Vaatteistakaan en ollut koskaan kauhean tarkka, kunhan nyt on siistiä ja suurin piirtein sinnepäin, niin oon ollut tyytyväinen. Varsinkin kotireleet meillä kaikilla on joskus niin himmeetä settiä, että monet muut mutsit vois päivitellen tsekkailla meidän porukkaa.

Nyt kuitenkin koin hurahduksen ja vielä hyvän mielen sellaisen. Meidän kotikonnuilla asustaa nimittäin yrittäjä, joka uskalsi repäistä, jätti päivätyönsä ja ryhtyi hurahduttamaan meitä äiti-ihmisiä. Koska en osaa itse laittaa ompelukoneeseen edes lankoja, niin musta on upeaa kun joku osaa taikoa kangaspalasta ja langasta jotain käyttökelpoista. Luin myös oikeesti hyvän blogipostauksen siitä, mikä siinä kotimaisessa vaatteessa maksaa. Ikävä kyllä en muista blogin nimeä kuollaksenikaan, joten en pysty sitä tähän linkittämään. Mutta sen lukemisen jälkeen aloin oikeesti miettimään, että jos henkkamaukassa myydään muksulle tunika hintaan 4,95€, niin ei siitä varsinkaan Suomen verojen, työnantajamaksujen, tilavuokrien ja rahtien jälkeen niille vaatteen tehneille pikku kätösille paljoa jää. Oon alkanut myös oikeesti potemaan huonoa mieltä siitä, että vähän Meuskaa vanhemmat muksut painaa pitkää päivää kuumassa tehtaassa, jotta mä voin hukuttaa lapseni yltäkylläisyyteen saakka upeisiin kuteisiin. Kohtuuhintaan tietenkin! Vaikka en aiemminkaan ole noihin vaateliikkeisiin mitenkään järjettömästi kuluttanut, niin tästä lähin pyrin miettimään vielä kerran mitä mun lapset tarvitsee, vai tarvitseeko juuri sillä hetkellä mitään. Musta tuntuu että tästä lähin myös mun lahjukset saattavat olla mallin "LindexKappAhlH&M" sijaan vaikka "Lapsellinen käsityöpuoti".




En kestä noita ihanuuksia, osa kuolalapuista lähtee heti lahjuksena eteenpäin velimiehen pikkuneidille, hyvän mielen kera tietenkin! Mulla on hyvä mieli siitä, että tiedän tekijän saavan näistä kohtuullisen korvauksen. Mulla on hyvä mieli myös siitä, että voin omalta osaltani tukea työllisyyttä ja varsinkin käsityöammatteja edes hitusen. Mulla on myös hyvä mieli siitä, että noi pöllökuosiset pipot meinaa saada mut ekstaasiin, koska ne on vaan niin IHANIA! Toi body saa mut jo lähes itkemään ja aion aikanaan kehystää sen Enskan seinälle. Ja hei muuten, mulla on myös hyvä mieli siitä, että tilauksen mukana tuli tekijän omin kätösin allekirjoittama kortti. Noita ei taideta henkkamaukassa jaella?





tiistai 22. huhtikuuta 2014

Kriisin paikka

Vihdoin ja viimein joudun myöntämään tämän asian myös itselleni. Oon yrittänyt ajatella muita juttuja enkä ainakaan myöntää itselleni tosiasioita. Niitä juttuja, jotka nyt vaan on niinkun ne on ja jotka ei muutu vaikka kävelisin viikon ajan duuniin pää hanuriin työnnettynä. Nyt se on pakko myöntää... Täytän ensi kuussa 30. Kolmekymmentä vuotta. 3 ja 0, kolkyt, kolmekybänen a.k.a sikavanha. Mitä on 30 vuotias? Aikuinen ehkä? Pääsen pois teinikategoriasta vai? Nyt sitten täytyy alkaa käyttäytymään korrektisti, syödä lusikan sijaan kaikki sapuskat haarukalla, käyttää aina lautasliinaa, pestä mustat ja valkoiset pyykit erikseen ja tilata se samperin Hesari. Täytyy myös varata aika mammografiaan, osteoporoosimittaukseen ja johonkin yleiseen iäkkäiden naisten veriseulaan. Kohta varmaan alkaa ne kuuluisat vaihdevuodetkin.

Miksi tää rajapyykki on ollut mulle jotenkin tosi kivulias? Siis vaikka en oo täyttänytkään vielä, niin silti tää kriisinpoikanen on ollut tuloillaan jo ainakin puoli vuotta. On vähän ahdistanut ja suruttanutkin. Mutta miksi?? No en sitten todellakaan tiedä!! Mikä muuttuu sinä yhdessä yössä? Luulenko tosiaan herääväni aamulla ja näyttäväni yhtäkkiä Donatella Versacelta? Tai että yhtäkkiä mun hiukset olisi aamulla täynnä harmaita haituvia ja uurteet olisivat kaivertaneet jälkensä mun kasvoihin? En tiedä onko toi ikä mulle enemmän nyt tällä hetkellä ulkonäkö- vai mentaalinen asia. Ehkä vähän molempia. Tiedän kuitenkin vaan sen, että se on vähän ahdistanut, koska musta on ollut niin nastaa olla parikymppinen. Tai siis onhan 29 vuotias parikymppinen, eiks vaan?

Eilen huomasin kuitenkin ikäkriisin helpottaneen? Mitä hemmettiä siis yhtäkkiä tapahtui? Mietin asiaa ja tiedän mitä tapahtui. Kyläiltiin sunnuntaina mun kummitytön perheen luona, jonka äiti on sattumoisin yksi parhaista ystävistäni. Ikää on mua 10 vuotta enemmän, mutta meillä on yhtä huonot jutut. Ollaan myös yhtä persoja makealle ja skumpalle, joten meidän ystävyys on ollut taattu jo kohta 10 vuotta. Kun ystäväni vanhimman pojan tyttöystävä päivitteli täyttävänsä pian 21, niin meitä alkoi molempia jostain syystä naurattaa.

Ja hemmetti, yhtäkkiä tajusin että elämähän on tässä vaiheessa parempaa kun koskaan! Epävarmuuden ajat on takanapäin, tiedän kuka olen ja varsinkin mitä haluan. Tiedän miksi haluan olla juuri siinä missä olen, eikä mun tartte nöyristellä eikä pyydellä anteeksi keneltäkään. Kasvukivut ovat takanapäin, niin myös typeryyden ja hulluuden ajat. Oon ehtinyt juoksemaan pitkin baareja ja tekemään typeryyksiä, joten nyt musta on aivan ihanaa viettää tätä rauhaisampaa aikaa lasten kanssa. Mulla ei ole ensimmäistä kertaa oikeesti kiire juuri minnekään aamuista bussia lukuunottamatta. Kuten (muistaakseni) Tjäreborg sen hienosti sanoi: yhtäkkiä kirahvi on parasta mitä tiedät. Niin, aikansa kutakin. Musta on tainnut tulla edes himpun verran isompi tyttö nykyään.




maanantai 21. huhtikuuta 2014

Elämä on ihmisen parasta aikaa

Oli se Matti Nykänen joskus viisas mies. Elämä tosiaan on ihmisen parasta aikaa, joten sillon tästä hauskuudesta kannattaa otta kaikki irti mitä saa. Pääsiäisenä meillä oli pitkästä aikaa koko perheen yhteisiä vapaapäiviä ja ne tosiaan tuli tarpeeseen. Hengailtiin, kyläiltiin, syötiin, ulkoiltiin ja tehtiin kevään ensimmäinen eväsretki. Oi sitä onnea!

















Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kyllä nyt taas jaksaa!



torstai 17. huhtikuuta 2014

"Doku"mutsi

Myönnän, mä tykkään vetää sillon tällön kännit. Silleen niinkun kunnon kännit että kikatuttaa, vähän heiluttaa ja aamulla saattaa vähän kuuppaa kivistää. Ja myönnän, musta siinä ei ole mitään pahaa vaan se on ihan fine. Se on fine myös vaikka mulla on kaksi aika pientä lasta. Kummeksun ajatusta siitä että äitinä multa olisi alkoholi kokonaan kielletty tai että mun lapset saisi jonkinmoisia elämänmittaisia tarumoja siitä, jos mutsi käy vetää gänät kerran kuussa tai kahdessa.

Ennen kun kukaan kukkahattutäti tai Päivi Räsänen ehtii kommentoimaan, niin en todellakaan hyväksy lasten edessä jurrissa pörräämistä, eikä meillä sitä harrasteta. Jos viihdeelle lähdetään, niin sitten jurritetaan jossain muualla kun himassa. Jos kotoolta lähdetään liikkeelle vasta myöhemmin, niin sitten korkataan vasta kun muksut on autuaasti unimasan hoteissa ja alottelut hoidetaan hissukseen keittiön pöydän ääressä meikkisiveltimen ja luomivärin kera. Tällöin myös luonnollisesti toinen vanhempi on aina selvinpäin.





Aloin tässä oikeesti miettimään sitä, että minkä takia alkoholista on Suomessa tehty niin järjetön tabu? Joo, kyllä täällä dokuja löytyy, mutta en mä nyt usko että Suomi maailman ainoa maa on jossa alkoholismia löytyy. Alkoholismi itsessään on järkyttävä tauti, joka vetäisee mukaansa kyllä addiktin läheisetkin, mutta jos puhutaan nyt normaalista kohtuukäytöstä tässä tekstissä ainoastaan. Siis just semmosesta käytöstä, että sillon tällön nollataan kuitenkin fiksusti, örveltämättä ja sekoilematta. Ja että joskus otetaan viikonloppuna pari lasia vinkkua ja vappuna skumppaa. Mutta siis: eli kun saat lapsia, niin sen jälkeen alkoholi on saatanasta? Minkä ihmeen takia täällä on sellanen mentaliteetti, että esim. ruoan kanssa viinilasillinen on dokaamista? Tai että se aiheuttaisi lapsille jotenkin jotain järkyttävää mielen järkkymistä, jos äiti ja iskä joi lasilliset viiniä tai iskä otti saunassa yhden saunabissen? Tai jos niistä lapsista tuleekin nyt sitten alkkiksia, kun ne näki himassa kuinka mutsi ja faija "dokas"? Ite ajattelen niin, että haluan että mun lapset näkee ja oppii että hyvä viini voi kuulua juhla-ateriaan siinä kun jälkiruokakin. Tai että juhlapäivinä aikuiset voi skoolata kuohuvalla ilman että se olisi sen kummempi juttu. Tai että saunassa voi juoda yhden sidukan. Miksei alkoholi voi normaalissa ja rajoitetuissa määrin kuulua siihen elämään samallalailla kun esim. eteläisen Euroopan maissa? Siellä viinilasillinen safkan kanssa on normi, eikä siellä tietääkseni lapset kärsi sen kummemmista ahdistusoireyhtymistä kuin täälläkään. Tai jos ne muksutkin on jo alkkiksia? Ei ihme että Kreikkakin meni ohimoita myöden suohon...



tiistai 15. huhtikuuta 2014

Lehtifantasia

Me ei tilata Hesaria yksinkertaisesti siitä syystä, että sitä ei kukaan koskaan ehdi lukemaan. Kun mun vanhemmat on olleet nyt parisen viikkoa reissussa, niin niiden hesari on tullut meille. Jostain syystä mut valtaa aamusin töihin lähtiessä semmonen hyvä mieli, kun vilkasen eteisen lattialla makaavaa lehteä, se lehti itsessään edustaa mulle rauhallisuutta ja kupillista aamukahvia. Niin kauan kun muistan, niin vapaapäivinä meidän iskä istui keittiön pöydän ääressä lukemassa hesaria ja joi samalla aamukahvia. Se luki sen lehden kannesta kanteen eikä skipannut varmaan yhtä ainottakaan sanaa. Tää lehdenlukuprosessi saattoi kestää helposti parikin tuntia ja toimitus toistettiin joka ikinen vapaapäivä. Työpäivinä se kähvelsi lehden mukanaan töihin, eikä koskaan tuonut sitä takasin kotiin! Tää oli meidän mutsin mielestä varsin riemukas asia. Edelleen vapaapäivinä tiedän iskän istuvan rauhallisesti keittiön pöydän ääressä lukemassa tuota rakasta lehteään ja kesälomilla sen jakelu muutetaan tietenkin mökkiosoitteeseen. Toisaalta mikäs sen parempaa kun istua kesäaamuna mökin terdellä hesaria lukemassa ja kaffea juomassa. Hyttysiä on vaan triljoona, mutta niistäkin selviää ohvilla.




Lasten myötä tää arki ja pyhätkin on semmosta lentoa aamusta iltaan, että monia asioita tietenkin kaipaa. Toi hesari on yksi niistä. Vaikka tiedän rauhallisempien aikojen koittavan jossain vaiheessa jolloin tuo lehti taas alkaa meidän postiluukusta aamusin kolahdella, niin silti mulla on joku fantasiamielikuva siitä kuinka mä aamusin imitoin mun isääni ja luen sitä samperin lehteä! Se mielikuva on rauhallinen ja seesteinen, siinä aina paistaa aurinko, oon herännyt näyttäen siltä että olisin hypännyt silkkiaamutakissani suoraan täbäreistä ja meidän keittiössä on aina tuoreita kukkia. Siinä mielikuvassa Pekkis myös aina tulee suukottamaan mua poskelle kun luen lehteä ja meillä syödään aamupalaksi tuoreita croissantteja emmentalilla. Pöytää koristaa suuri hedelmälautanen ja mulla on höyryävä kannu täynnä Stokkalta ostettua irtoteetä. Lapset leikkii rauhallisesti ja hiljaa omassa huoneessaan, eivät sotke, juokse eivätkä varsinkaan häiritse äitiä, eli minua. Siinä mielikuvassa ne oikeastaan kävelevät rauhallisesti keittiöön, toteavat äidin yhä lukevan ja menevät käsikädessä jatkamaan leikkiään lehden lukemisen ajaksi. Koska todellisuus on tällä hetkellä hyvin kaukana tosta mun fantasiasta, niin meille ei tuu sitä hesaria. Nytkin on monen päivän lehdet odottamassa lukijaa. Siltikin mä säästän jokaisen päivän lehden ja luen kun ehdin. Taidan siis siirtyä niiden pariin nyt, kun noi keuhkoojat nukkuu!



maanantai 14. huhtikuuta 2014

Virvon varvon kerjäten

Eilen oli taas se päivä vuodesta, kun pieniä ihmisiä näkyi juoksentelevan rapusta toiseen sonnustautuneina liian suuriin hameisiin sekä hassuihin suippohattuihin. Käsi ylös kuinka moni itse kävi nappulana virpomassa! Me käytiin kavereiden kanssa joka vuosi virpomassa suurin piirtein koko Laajasalo, pajunoksia haettiin niin järjetön kasa että niiden koristelemiseenkin meni viikko ja vikoihin ei oikeesti jaksanut panostaa muutamaa sulkaa enempää. Vaikka meidän nappulat on vielä liian pieniä tommoseen hauskuuteen, niin silti varustauduin päivään kauppareissulla ruhtinaallisesti, sillä musta pienet virpojat on aivan uskomattoman suloisia. Tuntemattoman ihmisen ovikellon soittaminen vaatii myös lapsilta oikeesti rohkeutta, vaikka palkka useimmiten onkin erittäin makoisa.





Koska omasta mielestä toi perinne on niin ihana ja hellyyttävä, niin mulle tuli jotenkin yllätysenä se, kuinka kyynisesti jotkut aikuiset ihmiset suhtautuvat virpomiseen. Jos palkat nyt unohtuivat kauppaan tai muksujen lärviä ei muuten vaan kiinnosta katella, niin aina voi olla avaamatta ovea tai ilmoittaa kohteliaasti että ko. toiminta ei tällä kertaa ole toivottua. Mutta siinä vaiheessa mulla alkoi vähän nousta savu korvista kun jotkut kirjoittelivat siitä, kuinka virpominen on kerjäämistä. Siis millä helvetin mittarilla kukaan aikuinen voi rinnastaa virpomisen kerjäämiseen? Ensinnäkin kyllä niiden virvontapalkkojen eteen oikeesti nähdään vaivaa, vaikka en tietenkään väitä perinteisen kerjäämisenkään vaivatonta olevan.

Silti musta oli äärimmäisen surullista, että meistä aikuisista oikeesti tulee pikkuhiljaa niin kyynisiä, että noinkin hauskasta perinteestä ei osata iloita, vaan sitäkin aletaan dumata pikkuhiljaa. Tuntuu että me aikuiset osataan polkea kyllä kaikki ilo maanrakoon noista lasten kivoista jutuista eikä osata enää asettua hetkeksikään niihin pieniin saappaisiin, jotka sinne tuntemattomien oville palmusunnuntaina vie. Jotkut vetoavat myös uskonnollisiin asioihin, mutta eihän toisaalta vissiin joulupukkikaan kuulu kauheen vahvasti kristilliseen jouluun, mutta silti se kuuluu varmasti 99,9% lapsiperheiden joulunviettoon. Miksi ei voitaisi oikeesti vaan olla iloisia ja nauttia lasten riemusta ja fiilistelystä ja mennä jopa mukaan siihen fiilistelyyn. Eiköhän tässä elämässä ehdi nipottaa ihan tarpeeksi jo vanhempanakin!



lauantai 12. huhtikuuta 2014

Huonon omantunnon huipentuma

Äitiys ja vanhemmuus yleensä on kyllä sellasta huonon omantunnon riemuvoittoa että joskus oikeen itkettää. Huonon omantunnon saa aikaseksi oikeestaan ihan mistä vaan; siitä että oot liikaa omasta mielestä pois, siitä että tänään ei tullutkaan ulkoiltua kuuttatoista tuntia, siitä että tarjosit vauvalle purkkiruokaa itsetehdyn luomusörsselin sijaan, siitä että tuli taas laitettua vahingossa kertisvaippa vaikka kestoja on viereinen pöytä pullollaan.

Toi huono omatunto alkaa piinaamaan jo raskausaikana. Tuli taas syötyä liikaa karkkia, salettiin tulee raskausdiabetes, vauva painaa ainakin 7 kiloa syntyessään eikä mahdu syntymään alakautta, joten sen takia päädytään sitten sektioon. No niin, tää oli tässä jo taputeltuna tää homma, menin pilaamaan lapseni elämän jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, koska nyt sillekin tulee diabetes. Sen lisäksi harrastin ehkä liian vauhdikasta liikuntaa, tuleekohan sille joku adhd? Tai sitten makasin sohvalla koko viikon, nyt tulee taas se raskausdiabetes. Lähes kaikki syöminen on kielletty, sinä huono äiti kun menit syömään pesemätöntä salaattia tai palan itse savustettua lohta. Kuka keksi tehdä juustokakun, jossa käytettiin tuorejuustoa, nyt tulee salettiin listeria. Inkivääri on saatanasta, joten glögit ja piparit kandee myös joulun aikaan unohtaa kauppaan. Tai sitten niitä syödään huonon omantunnon kera salaa jossain nurkan takana.

Sitten kun vauva syntyy, niin tietenkin kaikki sitten imettää. Mä onnistuin potemaan hetken huonoa omaatuntoa kun lopetin imetyksen Enskan kanssa 8,5 kuukauden iässä. Meillä meni meno niin hulvattomaksi, että Enska odotti vastapuhjenneet hampaat valmiina maitobaarin avautumista. Olin surkea äiti ja lopetin kolmen viikon yrittämisen jälkeen, sen jälkeen mulla ei olisi ollut ehkä nännejä jäljellä enää ollenkaan. Olen onnistunut myös potemaan huonoa fiilistä siitä, että en aina jaksa tehdä tolle safkaa itse, joten sitten se on saanut purkkiruokaa. Sehän kuulostaakin jo ihan joltain koiran sapuskalta. Miettikää nyt.. P-U-R-K-K-I-R-U-O-K-A-A. Kuka syöttää lapselleen koiranruokaa? Sitten alkaa ottaa pannuun vielä enemmän, jos se PURKKIruoka uppoaa joskus paremmin kun oma tekemä. Onks mun ruoassa siis jotain vikaa vai?

Sitten on niitä päiviä, niinkuin eilinen. Niitä päiviä indeed. Kun uhmaikäinen kiljuu "EIEIEI" ennen kahdeksaa aamulla, niin tiedät tarkalleen miten hyvä päivä siitä tulee. Tosi hyvä, ihan semmonen luxuslaatuinen skeidapäivä. Sitten podet huonoa omaatuntoa siitä, kun sulla palaa pinna ja alennut hetkittäin lähes samalle tasolle. Se on niitä äitiyden huippuhetkiä kun tajuaa käyttäytyvänsä kuin kaksivuotias.

Miksi sitä ei osaa antaa joskus itselleen siimaa ja antaa vähän armoakin? Mä oon kuitenkin yleisesti niin rento mutsi, etten nipota turhista ja monet suositukset menee multa autuaasti ohi korvien. Miksi sitten joskus onnistun ruoskimaan itseäni oikeesti ihan turhista asioista, kun yleensä en lotkauta korvianikaan semmoselle turhalle mouhoomiselle? Ehkä pitäis alkaa potemaan siitäkin huonoa omaatuntoa?



torstai 10. huhtikuuta 2014

Matkalla puolikkaalle

Hiffasin tänään tossa pihalla tyttöjen kanssa ollessa, että mun ekaan puolimaratoniin on tänään tasan kuukausi aikaa. Tuntuu että onhan tässä vielä hetki valmistautumiseen, mutta silti alkoi vähän kauhistuttamaan, sillä kuitenkin aikaa on enää reilu neljä viikkoa. Siis sehän on oikeesti ihan just! Sinänsä kaikki on jees, mulla on ne uudet hianot juoksukengät ja satsasin myös muutamaan juoksupaitaan. Kondiksella ei kai oo niin väliä, kunhan varusteet on kohdillaan? Ajattelin myös tehdä asiallisen soittolistan Spotifyihin, jotta voin sitten hakea tsemppiä kuulokkeiden kautta. Mun perhe on tietenkin tulossa kannustamaan, joten lisäpuhtia saan siitä että yritän juosta sitä sekopäisesti kiljuvaa jengiä pakoon, ettei kukaan vaan tunnistais et ne hurraa mulle. No vitsivitsi, oikeesti luotan siihen et mun äiti ottaa tytöille pompomit mukaan ja Pekkiksellä on joku "Go Kiki Go"- paita päällä.

Juoksutreenit on mennyt tähän saakka ihan hyvin. Käyn lenkkipolulla kolme kertaa viikossa, kerta viikkoon pyrin juoksemaan vauhdikkaamman lenkin, jotta tulis vähän vauhtikestävyyttä. Peruslenkit on nyt semmosta 8-10 kilsaa, joskus juoksu menee paremmin, usein vähän tahmeemmin. Joudun juoksemaan yleensä vasta ysin aikoihin illalla, kun Pekkis on kotiutunut ja tytöt nukkumassa. Olis tietty kiva hölköttää menemään joskus aiemminkin, mutta minkäs nyt olosuhteille mahtaa.

Eilen pääsin juoksemaan jo aikasemmin, jollon paistoi vielä aurinkokin! Kävin läheisen minigolfkentän ympäristössä kirmaamassa neljä kertaa parin kilsan lenkin, jossa on kiitettäviä nousuja. Tänään tunnen juosseeni mäkiäkin hieman, sillä pohkeet on hiukkasen jumissa ja mun olemattomat pakaralihaksetkin ilmoittelee itsestään. Maailman surkeimpana venyttelijänä oon yrittänyt skarpata sen suhteen ja venyttelenkin kyllä aina lenkin jälkeen jalat (omasta mielestä) tehokkaasti. Muutama kunnon syvävenyttelytunti Shantissa vois jeesiä aikalailla tällä hetkellä. Alan pikkuhiljaa tajuamaan että kohta pitäis vetää sitten vermeet niskaan ja mennä sinne hulabaloohon pinkomaan. Kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu. Ja niinkun sanottu, kyllä sitä aina konttaamallakin maaliin pääsee, tyyli vapaa mutta pakollinen.


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Joskushan tässä vois päästä paljon helpommalla!

Ootteko miettinyt koskaan miten helppoja ja simppeleitä jotkut asiat voiskaan olla? Seuraavassa havainnoivat esimerkkikuvat ko. tapauksista..

Ensinnäkin, kuka koirallinen kotimutsi tarttee imuria? Meillä on tällä hetkellä mun vanhempien koiruus hoidossa, joten se imuroi meillä jatkuvasti..




Koirasta voi Meuskan mielestä rakentaa myös tarjottimen, näin säästetään koti turhalta roinalta:




Jos joskus myös kamppailette huonosti nukkuvan lapsen kanssa, niin antakaa sille pullo...


 

... jonne voisi lisätä vaikka tujauksen konjakkia, niin jos ne sitten nukkuis pikku kekkulien jälkeen?




Myös sekopäiset kylpyhetket ovat pian historiaa, sillä vauvan voi tupata suoraan pesukoneeseen! Omoa vaan sekaan, niin tuoksuukin hyvälle...




Lapsen voi myös opettaa noutamaan erinäisiä tavaroita. Duploukko toimii myös hyvänä varatuttina tuttiarsenaalin ollessa kadoksissa.



Patentoin seuraavat ja sitten musta tulee varakas kotirouva. Ja btw. en mä oikeesti laittanut Enskan pulloon konjakkia. Viskiä se tais olla. ;)


lauantai 5. huhtikuuta 2014

Öögapussit navassa

Kun yksi lopettaa, niin toinen alottaa. Siis ihan kaikessa ja ihan oikeesti. Kun Meuska alkoi nukkumaan silleen oikeesti hyvin (eli ilman yhtään herätystä yön aikana), niin syntyi Enska. No kuten mun jutuista on pystynyt päättelemään aiemmin, niin Enska ei oo ollut mikään mestarinukkuja. Siis niinkun ikinä... Ensimmäiset kuukaudet meillä valvottiin enemmän tai vähemmän melkein koko ajan. Päikkärit oli lyhyitä pätkiä ja vauva oli vihanen kun ampiainen. Huutoa oli niin paljon, että siihen jo jotenkin turtui eikä oikeastaan enää kuullutkaan sitä jatkuvaa kiljumista. Sitten Enska alkoi nukkumaan päikkäreitä oikeesti hyvin! Se veteli kolmet unet päivässä ulkona ja alkoi olemaankin jo päivisin aika tyytyväinen vauva. Sitten siirryttiin aika pian kaksiin uniin, nykyään se koisii yhdet päikkärit, liikenteessä kahdet. Yötkin menee paremmin. Toki edelleen joskus valvotaan enemmän (niinkun viime yönä), mutta pääasiassa selvitään max. kahdella herätyksellä, aika usein pelkällä yhdellä. Enska on myös alkanut nukkua aamusin pidempään, eikä ponkase enää 5.45 ylös, jollon mutsi ja fatsi muistuttaa tosiaan jotain muuta kun hehkeetä päivänsädettä. Koska mussa kuitenkin on vähän semmosta optimismin vikaa, niin ajattelin että jos meillä kohta alettais nukkua jo paremmin, eikä mun ja Pekkiksen silmäpussit hiplais enää solisluita. Pian huomasin optimismin olevan perseestä ja palasin takaisin realismiin..

Nykyään kun Enska nukkuu paremmin, niin Meuska on päättänyt alottaa yöhulinat. Oikeastaan noi hulinat ylettää jo päiviinkin, koska päikkäreille meno on ollut viimeset pari viikkoa sellasta tappelua, että morjens. Jos ollaan liikenteessä niin sillon päikkärit yleensä jää välistä, mutta viimeistään matkalla himaan toi nukahtaa istualteen mihin vaan. Ja niitä päikkyjä kun ei voi vielä poiskaan jättää, koska esim. toissa päivänä Meuska oikeesti meinasi nukahtaa istualleen kesken leikkien 17.30, sillä päikkärit oli jääneet välistä. Ilman niitä hetken unia, niin ilta on myös sellanen show, että siinä kalpenis lady Gagakin. Joten pitkällisen (n. 6 sekuntia kestäneen) ajatusketjun seurauksena ymmärsimme Pekkiksen kera että lapsen on edelleen nukuttava myös päivisin. Näin ollen päikkäreille meno on myös jo aikamoinen event itsessään. Tänään alotin pohjustusen unille menosta hyvissä ajoin, alku menikin liian hyvin. Meuska kipitti muutaman kerran huoneestaan pois, pyysi juotavaa ja halusi lukea kirjan (jonka huonona äitinä olin unohtanut). Tän jälkeen alkoikin hauska osuus. Ensin juostiin sängystä pois nauraen, vartin päästä sinne sai raahata kiljuvaa ja rimpuilevaa lasta. Siitä vartin päästä huoneesta kaikui oopperan tasoinen sopraanokiljuminen ja kaiken kruunasi "Äitiiii, apuaaaa, äitii, apua äitiii"- huuto. Voitin kuitenkin jälleen tämänkin taiston ja lapsi nukahti 40 minuutin taistelun jälkeen.



Öisin Meuska ei enää juurikaan itkeskele, mutta se kävelee meidän sänkyyn. Ensin viedään omaan huoneeseen, sitten sieltä tullaan pois 15 kertaa ja aina niin, että siinä välissä meinaa itse ehtiä just nukahtaa. Sen jälkeen annetaan vihdoin lupa tulla meidän väliin, mutta kun siinäkään ei oo hyvä! Meuska ähertää, potkii, huokailee, höpöttää ja asettelee tyynyä, hakee peittoa ja paijaa rakastan unileluaan. Sitten loppujen lopuksi se haluaa lähteä kahden tunnin unien terrorisoinnin jälkeen kuitenkin omaan sänkyyn nukkumaan. Näin jatkamme siis Pekkiksen kanssa silmäpussien kasvattamista. Jos tähtään napaan saakka, niin niillä vois päästä jo ennätysten kirjaan!


torstai 3. huhtikuuta 2014

Kokki Kakkosen kasvikset

Mä päätin viime viikolla Pekkistä konsultoimatta, että tästä lähin meillä syödään ainakin kerran viikossa kasvisruokaa. Mä itse popsin usein pöperöni varsinkin ilman punaista lihaa, vaikka en todellakaan kunnon pihvistä kieltäydy. Varsinkin lounashommat mulla menee usein kasvislinjalla, popsin erilaisia keittoja, salaatteja ja muuta. Pastahommat ja muut voi nakata nurkkaan saman tien, jos haluaa pysyä hereillä lounaan jälkeenkin. Pekkis on kuitenkin vannoutumaton lihamies, vaikka ei koskaan ole kasviksille irvistänytkään, oikeastaan päinvastoin. On nastaa kokata, koska me molemmat syödään kaikkea ellei sieniä lasketa mukaan.

Suurin ongelma ton kasvissafkan kanssa on tällä hetkellä proteiini. Varsinkin Pekkiksen puntatessa nyt tosissaan, on se protskun saanti sille (mun mittakaavassa jo ärsyttävän) tärkeää. Kyllä mä itekin koitan laskea protskua kovin yläkanttiin joka päivä, siitä syystä mun hylly duunissa on hyvin rahka- ja raejuustotäytteinen. Mutta tosiaan, päätin että nyt otetaan meidän talouteen kerta viikkoon toi kasvishässäkkä, jollon koitan keksiä myös muuta kun kasvissosekeittoa tai kesäkurpitsakeittoa, jotka on meidän taloudessa takuuvarmoja hittejä joka kerta. Niinpä mä eilen ostamista punasista linsseistä innostuin tänään väsäämään linssipataa! Menin fiksuna likkana tietenkin hyödyntämään parasta ystävääni Googlea, josta löysinkin oikein passelin oloisen reseptin. Pataan humpsahti siis sipulia, porkkanaa, valkosipulia, chiliä, linssejä, mausteita iso kasa, kikherneitä ja chilikastiketta, pari tuntia sai hautua ja nam! Hyvää ja tässä nyt sitä protskuakin on, Pekkis voi sitten lisätä oman annokseensa vielä 300 grammaa raejuustoa, niin pitäis jo vaativammallekin bodarille kelvata. Sääli etten viitti vielä vetää ruokaövereitä, sillä lenkkipolku kutsuu vielä tänään.




Meuska on siitä hauskassa iässä jo, että sen kanssa oikeesti jo voi vähän tehdäkin näitä keittiöhommia. Hauskinta on tietty kaikenlaisten taikinoiden sekoittelu, tänään hupia oli repiä sipulista kuoria.  Parasta on kuitenkin aina se kuormasta syöminen, enkä mä nyt jaksa siitä nipottaakaan, ahdanhan mä itekin suusta alas tavaraa minkä kerkeen. Mitä isommat edellä niin sitä pienemmät perässä, eiks se silleen menny?







keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Elämän pieniä iloja..


Elämä on oikeesti liian lyhyt märehtimiseen. Se on myös liian lyhyt sitku-elämään. Koska päätin lopettaa sitkuttamisen (jälleen), niin pyysin reteesti mun vanhempia muutamaksi tunniksi tänään vahtimaan muksuja, jotta me päästiin Pekkiksen kans stadiin vaan HENGAILEMAAN. Koska näitä kahdenkeskisiä hetkiä on ollut Enskan syntymän jälkeen tasan yksi ennen tätä iltaa, niin olihan tää aika nastaa.

Ekana käytiin tyyppaamassa Kaartin hodari ja hummeri, mesta oli pieni ja aivan täyteen pakattu. Paikan päällä napsastiin nassuun häränlihahodarit ja parmesanranet. Seuraavalla kerralla Pekkis aikoo kuulemma syödä sen hummeria sisältävän hodarin, hmm. Mä myös testailin meidän uutta minipokkaria vähän pitkin ja poikin stadia, joten menin satavarmasti turistista.










Hodareilta lähdettiin siirtymään ydinkeskustaan päin. Koska päätettiin repästä meno ihan hulvattomaksi, niin poikettiin Belgeen yksille. Join muuten skumppaa. Se oli muuten sairaan hyvää! Mä löysin myös meidän kamerasta kaikenlaisia kivoja asetuksia, joita oli sitten pakko testailla. Kuvien laatu oli... Noh mitä nyt oli... Jos yrittäisin vakuuttaa että vika oli kamerassa kuvaajan sijaan?





 
Illan kruunasi kuppi hyvää teetä ja suklaakakkupala. Tää oli muuten oikeesti mustakin aika kiva kuva. Oletan siis että te myös pidätte siitä.






Oli nastaa olla hetki taas muuta kun vanhemmat. Mietin samalla, et miks me ei tehdä tätä useammin, kun meillä kerta olisi siihen mahdollisuus? Tämmönen yhtäaikainen kotoota poistuminen ilman muksuja vaikka kerta kuukauteen olis aika nastaa. Jos mä rimpautan siis mun sihteerikölle (eli itselleni) ja buukkaan vaikka muutaman seuraavankin kerran jo etukäteen? Sit kun muistais vielä kertoo suunnitelmista myös Pekkikselle, niin tää homma olis melkein paketissa! Joten loppupeleissä mä havahdun taas neljä kuukauden kuluttua siihen, että olis nastaa käydä joskus kahdestaan jossain, uhoon polleena kuinka tästä lähin käydään kerran kuukaudessa yhdessä jossain, toteutetaan se yhden kerran ja sitten vedetään sama rundi uudelleen. Cool!





 

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Aspan helmi!

Jos jostain voin rehellisesti jotain sanoa tietäväni, niin se on asiakaspalvelu. Oon tehnyt erilaisia asiakaspalveluhommia ainakin osaksi lähes koko 15 vuotta kestäneen duuniurani ajan. Hommia on ollut ruokakaupasta toimistohommiin, mutta suurimpaan osaan on aina lähes jollain lailla liittynyt asiakkaisiin kontaktissa oleminen. Vaikka tällä hetkellä hoidan yrityksen talousjuttuja, niin päivittäin oon yhteydessä moniin meidän asiakkaisiin edelleen. Ja kyllä, jos jossain voin rehellisesti sanoa olevani hyvä, niin se on juurikin tuo samainen asiakaspalvelu. Se on aina tullut mulle luontevasti, eikä armoton ja ikuinen puheripuli mitenkään huononna sitä mun asiakaspalveluominaisuutta. Musta on myös aina ollut kiva olla kontaktissa erilaisten ihmisten kanssa. Tottakai mullakin on joskus niitä huonompia päiviä, jollon ei jaksa kuunnella turhaa jaaritusta ja munkin palvelu on tökerömpää, mutta onneksi niitä on mulla erittäin harvoin. Ehkä se liittyy jollain lailla siihen, että mä itse odotan saavani jossain asioidessani oikeasti hyvää palvelua, olkoon se sitten ruokakaupan kassa tai elektroniikkaliikkeen jamppa joka mun kohdalle sattuu napsahtamaan. Niin kauan kun mä olen asioivassa roolissa missä tahansa puljussa, niin mä oletan ja että sitä kyseistä asiakaspalvelun tähteä kiinnostaa juuri minun asiani eniten sillä hetkellä. Tai siis ainakin pitäisi. Ikävän paljon tulee kohdattua skeidaa tuolla kaupparintamalla. Joko asiakasta ei huomioda ollenkaan, palvelu on tympeetä tai sitten asiakaspalvelupirjo on yhtä pihalla kun meidän pihakeinu, eikä omaa asiasta minkäänlaista ammattitaitoa. Näiden tapahtumien jälkeen mua yleensä ottaa pannuun kun pientä myyrää, joka aiheuttaa sen etten jatkossa kyseiseen puljuun enää vähäisiä manejani kanna.

Mutta sitten on näitä toisia laitoja, joissa saa oikeasti yllättyä 110 prosenttisen positiivisesti. Kun asioinnin jälkeen jää sellanen fiilis, että "hemmetti, tää tyyppi osasi asiansa, sitä kiinnosti sen duuni, minä ja mun jutut", niin niihin mestoihin mä meen uudelleen, niistä mestoista mä kerron eteenpäin. Ja tänään mun kohdalle osui sellanen aspan helmi, et oksat pois! Mentiin asioimaan Itiksen Stadiumissa, hakusessa oli Meuskalle uudet lenkkarit, koska paksut talvikengät alkoi olemaan skidisti kuumahkot jo näillä kevätkeleillä. Niitä Meuska sitten ihmetteli isosti mummin ja papan kanssa, jollon mä näin hetkeni tulleen. Sniikkasin Enska kainalossa salamana juoksukenkäosastolle vaanimaan uusia juoksukenkiä, oonhan mä lähdössä puolmaratonille ja kaikkea! Myyjiä oli naftinlaisesti ja asiakkaita paljon. Mun huomio kiinnittyi kuitenkin heti nuoreen kundiin, joka palveli mua ennen jo toista mimmiä. Tällä mimmillä oli myös hakusessa uudet treenikengät, joita sitten oikeesti pohdittiin ja mietittiin ajatuksen kanssa, erilaisia kenkiä esitellen, sovitellen ja kokeillen. Kun mun vuoro vihdoin saapui, sain ammattitaitoista, rauhallista ja ennenkaikkea ystävällistä palvelua. Oli ihanaa että mulle esiteltiin erilaisia malleja, kerrottiin ominaisuuksista ja haettiin valmiiksi eri kokoja. Vaikka myyjä joutui pallottelemaan muutaman asiakkaan välillä, mulla ei ollut hetkeäkään sellanen olo että myyjällä olisi ollut kiire. Homma sujui nuoresta iästä huolimatta rautaisella ammattitaidolla ja salettiin kundi tekee vuorollaan aikamoisia myyntinumeroita. Ja btw. se toinen mimmi osti kengät jotka maksoi 199 euroa, siinä on jo muutama euro katettakin.

Voisi olla epäkorrektia laittaa tähän kundin nimi, mutta palaute lähtee firmalle anyways, ihan nimellä. Toivon myös että Stadium osaa palkita hyviä duunareitaan asianmukaisesti. Muistakaa tekin oikeesti laittaa palautetta, niin hyvässä kun pahassa. Mikään ei pelkällä oman pään sisäisellä purnauksella muutu, mutta liian harvoin hyvät tyypit saa kiitosta työstään. Niin ja ne mun kengät, tossa ne ny o! Aika namiskat, eiks je?