.

.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

"Ei tässä mikään muutu"

Jotkut idealistit ajattelevat, että ei se elämä niin paljon lapsen myötä muutu. Joo, niinhän mäkin ajattelin.. Niinpä ajattelin valokuvien muodossa kertoa, mitä sen mukulan saapumisen myötä sitten tapahtuu. Tapahtuu nimittäin näin:

Ihania laukkuja kaappi täynnä.. 



Mutta koska tonne ei aleta vaippoja, harsoja, maitotetroja, nokkamukeja, hanuripyyhkeitä ja muita tunkemaan, niin huomaat poistuvasi kotoolta ehostautuneena seuraavaan:




Ja entäs sitten ne kaikki ihanat kengät, joita on kaappi täynnä...


Nostan hattua sille mutsille, joka laittaa noi jalkaan hiekkalaatikolle.. Näin ollen huomaat poistuvasi aamupäivisin kotoolta jalassasi seuraavat:




Entäs takkivalinta? Jokainen nainen tarvitsee vaatekaappinsa klassisen trenssin, semmoinen toki siis löytyy:



Tähän pätee ikävä kyllä sama homma kun kenkiin. Toisekseen jos haluat suojata tuon kallisarvoisen ihanuuden puklulta, mudalta, nurtsitahroilta ja kuolaisilta suudelmilta, puet ulos lähtiessäsi päällesi tämän (pyydän kiinnittämään huomiota juurikin niihin tahroihin):





Masentuneena huomaat myös sen, että ennen kylpyhuonettasi koristaneet hajuvesikokoelmat, passionille tuoksuvat ihovoiteet, hiuslakat ja tuoksukynttilät on korvattu seuraavalla rykelmällä:



Jäljelle jäi kuitenkin muutama koru muistuttamaan siitä, että "mikään ei muuttunut".



Entiset rauhalliset treffit ystävien kanssa ovat muuttuneet myöskin. Rentouttavan salde- ja teehetken jälkeen kotisi nimittäin näyttää tältä:


Et oikeastaan edes tiedä missä välissä tämä tapahtui.. Tai kuka sen teki. Samapa tuo, kaikki kyllä tietävät kuka tämän siivoaa.

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisempänä.. Nämä pikku muruset..



..vaihtuvat imetysaikana näihin:



Revi siitä huumoria. Riittääkö nämä, vai tehdäänkö tähän jatkopostaus? Näitä nimittäin riittää.. ;)



maanantai 28. lokakuuta 2013

Meil on bileet, kaikki sileeks!

Meillä oli viikonloppu yhtä juhlabuumia, vieläkin tuppaa olemaan juhladarra, tai lähinnä siis hiilaripöhö päällä. No eihän tää mun kroppa tosin mikään mallia "Victorias Secret" ole muutenkaan, mutta tuntuuhan toi 15 muffinssin ja puolikkaan piirakkapellillisen syöminen seuraavana päivänä. Kohtuutta nimittäin ei kannata mun kohdalla miettiäkään, se on kuulkaa sokka irti kun meitsi pääsee syömisen makuun. Toi on muuten syy, minkä takia mitään buffameininkejä ei kehtaa kenenkään semihyvän frendin kanssa edes harkita, olis noloa kun toinen tuijottais puoljärkyttynyynä mun kitusista alas ahtaman safkan määrää.

Anyway, viikonloppuna siis päästiin kemuttaa oikein kunnolla, lauantaina käytiin Pekkiksen kanssa istumassa iltaa mun veljen synttärijuhlien merkeissä. Mun vanhemmat tuli pimuvahdeiksi, olin jo viikkoa etukäteen kauhusta kankeana miten pärjäävät, Enska nimittäin on nukkunut skidisti katkonaisesti tässä jo jonkun aikaa. Mun silmäpussit muuten myös kompensoi aika tehokkaasti öiden rikkonaisuuden kanssa. Päästiin kuitenkin pelipaikoille, tuijottelin kännykkää säännöllisin väliajoin ja odotin kutsua kotiin rauhottamaan punasena huutavaa vauvaa. Kun kello läheni puolta yötä sain tiedon kaiken olevan edelleen ok, joten päätin kävästä muiden kanssa baarissakin (kahtena viikonloppuna putkeen, mullahan on ihan putki päällä!!). Kotiuduttiin Pekkiksen kanssa 3.30, vitutus huikenteli melkosesti kattoa kun täällä levollisesti todettiin Enskan vetelevän edelleen samoja unia joille illalla 19.30 nukahti.. Päätin myös samantien, että mun mutsi muuttaa meille Enskan kanssa puoleks vuodeks, mä muutan öiksi vaikka meidän kellarikomeroon.

Sunnuntaina oli sitten Meuskan kaksvee- kemujen vuoro. Iso pimu jo, onneksi se menee kohta jo kouluun.Tällä kertaa skipattiin kakut ja heitettiin cupcake- linjalle. Pitihän se ostaa Meuskalle kuitenkin hieno kynttilä juhlistamaan synttäriä! Liikkis vai häh?



Oon muksujen myötä innostunut leipomisesta ihan uudella tavalla, uusimpana tosiaan on iskenyt tämä cupcakeinnostus! Niitä tuli väsättyä kasa erilaisia, olipa kaikille jotain namia! Toki kuorrutus ei ole mitenkään kauheen ammattimaista, kröhöm. No pääasia että töhnä pysy muffinsin päällä, kuka sitä ulkonäköä tuijottaa!





Ja koska mulla usein lähtee vähän lapasesta toi tarjottavien määrä, niin pitihän sitä väsätä sitten sitä suolasta vähän joka eri laatua, mun ekaa kertaa kokeilema lohipiirakka oli aika hitti.






Kaiken kaikkiaan oli ihanat ja onnistuneet juhlat pikkuneidillä, lahjoja tuli taas roppakaupalla, seuraavassa kuvassa testiin pääsi tietenkin heti uudet Pariisista saakka tuodut kledjut, pelottavaa kun mun lapsi pukeutuu jo tyylikkäämmin kun minä. Toisaalta siihen ei tällä hetkellä kauheesti vaadita! Piti napata salafoto Meuskasta ja kummitädistä, on ne höpöjä! Meuskalla on muuten myös joku pakkomielle kenkiin, testiin pääsi myös mun kummitytön vaaleanpunaset kengät, Meuska petas just itselleen joululahjaksi samanmoiset popot, fiksu likka!



Onneksi juhlat ei lopu meillä tähän, puolet kutsutuista juhlavieraista ei päässyt eilen paikalle, joten meillä riittää juhlakansaa koko tälle seuraavalle viikollekin. Tosin noi eiliseltä jääneet cupcakesit ei taida säilyä siihen saakka, kuka ne tulis tuhoamaan? Anyone? No one? Se on nimittäin semmonen homma, että jos kukaan ei niitä tule syömään, niin mä joudun syömään ne. Ja sitten kun musta tulee pikkasen pläski, niin tiedän kyllä ketä syyttää!

perjantai 25. lokakuuta 2013

Äitiys yhdistää

Pekkis kertoi mulle viime viikolla yhtenä aamuna jostain tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen on sosiaalisimmillaan pienten lasten ja lemmikkien kanssa. Aloin oikein kunnolla pohtimaan asiaa itsekseni tässä yksi päivä, ja totesin muuten asian pitävän tosiaan paikkaansa. Miettikää nyt jos joku täysin tuntematon tulee vaikka bussiin koiran kanssa, koiran ihastelu ja siitä poikiva keskustelu on lähestulkoon vakio. Asiaa parantaa tietenkin se, jos hurtta on pieni, söpö ja varsinkin pentu, siinä saa taputtelijoita jo lähes hätyytellä pois kuolanaaman kimpusta. Mutta koska tämän postauksen teema ei tietenkään pitänyt olla koiriin liittyvä, niin siirrytään itse asiaan, eli mun omakohtaisiin kokemuksiin aikuisten sosiaalisuudesta pienten lasten vanhemmuusaikana..

Kun vajaa kolme vuotta sitten aloin odottaa Meuskaa, niin jostain mun pimeän mielen uumenista alkoi hiipiä ajatus yksinäisyydestä. Olen ainakin omasta mielestäni ollut aina sosiaalinen, omaan laajan kaveri- ja ystäväjoukon, joka on ollut mulle mielettömän tärkeä. Olin kuitenkin tiiviistä ystäväpiiristäni ensimmäinen joka pamahti paksuksi, joten aloin oikeasti pelätä sitä etten enää mahdukaan porukkaan, mustahan on tulossa poikkeava! Vauvan myötä kun saa hyvästellä rauhalliset ja kiireettömät viikonloppubrunssit, pitkät shoppailureissut, extemporekemutukset ja muut, oikeastaan sen vapaan elämän jota ehdin elää 27 vuotta ennen Meuskan syntymää. Jaoin tätä pelkoa myös joillekin ystävilleni, onhan se nyt selviö etteivät sitä itse lapsettomat jaksa Eino-Elmerin kakan värin ja koostumuksen spekulointia tai miettiä tuntitolkulla apukeinoja suihkutisseihin. Samoin kaikki ystävät ja muut olivat töissä ja/tai koulussa, mietin jo kauhusta paskanjäykkänä, että mitä helvettiä mä teen yksin lapsen kanssa päivät pitkät!? Eihän mulla ollut ketään frendiä, jolla oli tai oli tulossa pieniä lapsia. Mietiskelin tätä usein aikamoisessa masiksessakin, olin tietenkin maailman onnellisin Meuskan tulosta ja muusta, mutta oikeesti pelkäsin että musta tulee himassa pikkuhiljaa hiipuva mutsi, joka odottaa vaan miestä himaan ja jonka päivän kohokohta on Salkkarit. Ei saatana! Yhtenä päivänä tein jotain itselleni uskomatonta, sniikkasin nimittäin netin keskustelupalstalle ja jollekin vauvaforumille. Mietin samalla itsekseni sitä, kuinka säälittävä mä olen, täytyykö mun oikeasti etsiä vertaistukea netistä, ei jumalauta. Mutta kuinka kävikään, ei mennyt pitkään kunnes tajusin tehneeni sen astisen vauva-ajan parhaan teon!

Ihana internet! Kuinka täynnä se olikaan samassa tilanteessa olevia naisia, osalla oli jo vauva, ehkä montakin, toisille oli vasta tulossa. Moni oli niinkuin minä, ei välttämättä ketään samassa tilanteessa olevaa. Nämä muut tulevat mutsit potivat samoja painajaisia yksinjäämisestä niinkuin minäkin. Ja sitten siellä ihanassa virtuaalimaailmassa me kohdattiin kaikki toisemme! Jutuista huomasi heti, että joidenkin kanssa ei synkannyt, toisten kanssa heti. Liityin sitten muiden Meuskan ikäisten äitien facebook- ryhmään, johon pääsinkin sisään lähes samointein. Hetken arvottuani uskalsin lähteä Meuskan kanssa 19 äidin ja vauvan tapaamiseen, en ollut tavannut kasvokkain heistä ketään ennen. Mua oikeesti jännitti, Pekkis tsemppasi että varmasti menee hyvin. Ja hei, arvatkaa mitä! Meillä meni tosi hyvin, kokemuksesta innostuneena tapaamisia tuli lisää ja paljon. Enskan odotuksen aikaan olin jo konkari, haldasin vauvapalstat ja facebook-ryhmät vasemmalla kädellä. Enskan fb-ryhmä oli vielä isompi, meitä on yli 100 äitiä. Vielä ei olla saatu järkättyä yhteistapaamista vaikka yritys onkin ollut kova. Josko saatais tohon sponssi, niin saletisti saatais järkättyä sekin!

Kun Meuska alkoi kasvaa ja päivittäinen ulkoilu astui mukaan kuvioihin, niin aloin kokea uudelleen tätä samaa yksinjäämisen tuskaa. Monet Meuskan aikaiset vauvafrendit olivat jo tarhassa vanhempien mentyä töihin ja osa asui sen verran kaukana, ettei vaan jatkuva treffailu ollut mahdollista. Sitten löysin meidän lähileikkipuistosta ilmoituksen meidän oman alueen äitiryhmästä. Jengihän on nimetty nasevasti Laumaksi, joka tulee sanoista "Laajasalon urheat mammat".  Arasti liityin mukaan ja seurasin juttuja, joskus uskalsin jotain kommentoidakin. Yhtenä päivänä pari viikkoa mietittyäni uskalsin kirjoittaa ryhmään josko meille löytyisi seuraa iltaisin, Pekkis kun on usein iltasin duunissa ja meillä on oikeesti välillä aika tylsää. Lähileikkipuisto ammotti iltaisin tyhjyyttään ja siellä me käytiin Meuskan ja Enskan kanssa potkimassa kiviä. Mietin vielä viestiä laittessani, että jengi varmaan kelaa meidän olevan säälittäviä, eiks meillä oikeesti ollut mitään tekemistä. Olin väärässä, kuten yleensä. Alkoikin tulla vastauksia ihmisiltä joita en ollut koskaan nähnyt, meitä kutsuttiin ympäri Laajasaloa muiden ihmisten pihoille leikkimään, muut äidit ilmoittivat tulevansa ilomielin meidän seuraksi potkimaan niitä leikkipuiston kiviä. Olin oikeesti häkeltynyt. Niin me treffattiin, löysin ihania äitejä ja varsinkin ihania naisia, joiden kanssa oli kiva jutella ja jakaa asioita, varsinkin niitä lapsiperhettä koskevia. Olen myös lähtenyt randomina mukaan pelaamaan sählyä, saanut ilmaiseksi parvekevaunut ja sata muuta asiaa tuon pienen ja ihanan ryhmän kautta. Tänään mut kutsuttiin meidän sählyjengin saunailtaa, mähän olen päässyt pelaamaan kokonaisen yhden kerran, joten kutsu oli mulle henkilökohtaisesti tosi hykerryttävä juttu. On ollut myös uskomatonta seurata tämän ryhmän yhteisöllisyyttä ja sitä vilpitöntä lämpöä mikä sieltä hehkuu, mukaan pääsee kaikki, ketään ei dissata tai jätetä ulkopuolelle. Mukulalle löytyy leikkikaverit, oikeankokoiset saappaat, talvihaalari, samalla ratkotaan päivähoitopulmia, lähetetään vauvatarvikkeita niitä tarvitseville, parannetaan maailmaa ja jaetaan parhaat vinkit pätkiksellä täytettyihin viinereihin.

Tän pitkän postauksen tarkoitus oli ehkä sanoa, että äitiys yhdistää. Sitä huomaa juttelevansa täysin tuntemattomille, kutsuvansa omaan kotiinsa ihmisiä jotka on nähnyt kaksi kertaa. Oon oppinut sen, että äitien kohdalla teoissa on järjetön määrä vilpittömyyttä, jaetaan iloja ja suruja, otetaan mukaan niitä yksinäisen oloisia mutseja, jotka hiljaa pyörii siellä leikkipuistossa aamupäivisin. Muistetaan aina lasten nimet, paimennetaan muidenkin kakaroita samalla kun omiakin. Tommosta toivoisi näkevänsä muuallakin, ei vaan siellä äitien ja isien huudeilla. Oon itse elävä esimerkki siitä, että vanhemmuus sosiaalistaa (onks tää oikea sana?) ihmisiä. Toivoisin myös, ettei kenenkään tarttis pelätä jäävänsä yksin, koska lupaan ettei jää. Meuskan fb-ryhmän kautta mulle on jäänyt kaksi oikeasti hyvää ystävää, toisesta tuli Enskan ylpeä kummitätikin. Enskan fb-ryhmä on täynnä upeita ja ihania naisia, me treffataan oikeasti usein, ystävyyssuhteita solmitaan jatkuvasti, kaikki tsemppaa toisiaan, jaetaan ilot ja surut, useasti vaikeiden paikkojen kohdalla itken itsekin, vaikka kyse saattaa olla ihmisestä jota en ole koskaan nähnyt livenä. Silti näistä yhteistöistä on kasvanut meille, varsinkin mulle, järjettömän suuri voimavara. Lasten myötä ystävä- ja kaveripiiri on kasvanut potenssiin sata. Täytyy myös muistaa se, että lapsettomat ystävät eivät ole menettäneet lapsellisten ystävien myötä "arvoaan" tai paikkaansa. Heistä on tullut entistä tärkeämpiä kaiken tämän elämänmuutoksen keskellä. Olen oikeasti onnekas että mun elämään on siunaantunut niin paljon uskomattomia ja rakkaita ihmisiä, jotka ovat pysyneet tukena ja rinnalla pikkulapsiajan. Lopuksi nöyrä kiitos teille kaikille muille mutseille, teidän kanssa on nastaa keskustella paskanlaadusta ja suihkutisseistä. Niin ja tietenkin potkiskella niitä kiviä.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Operaatio Oma Sänky

Huoks.

Meillä on tultu siihen vaiheeseen, että pinnis piti ottaa Meuskalta pois, sillä Enska alkaa olemaan sen tarpeessa. Meillähän oli lainassa pyörillä kulkeva Vaavi-sänky (maailman paras keksintö ever!), mutta enhän mä sinne enää hennonnut Enskaa änkeä, kun raukkaparka alkoi jäädä jumiin päästä ja jaloista, kappas kun se on taas kasvanut. Toisaalta olishan Enska voinut nukkua vaikka polvet suussa vielä jonkun aikaa.. Toisaalta koin helpommaksi siirtää tyypin pinnikseen, kun irrotella jumiutunutta vauvaa sängyn pinnojen välistä.

Mutta juu, tehtiin sitten tietenkin radikaali muutos tuossa viime viikolla, että pinnasänky muutti takaisin mun ja Pekkiksen makuuhuoneeseen ja Meuskan huoneeseen jäi vain tuo maaginen isojen tyttöjen sänky! Sänkyyn oli totuteltu muutama päivä, Meuska tykkää siitä kyllä siis edelleen kovasti. Sinne saa kutsun usein pötköttelemään myös Enska ja äitikin. Meillä Meuskahan on ollut siitä kiitollinen lapsi, että on nukkumishommat haldannut aina oikein mallikkaasti, ei ole muutoksista ollut juurikaan moksiskaan. Silti vähän tuppasi kauhistuttamaan, kun lauantaina oli ensimmäinen ilta kun sinne sänkyyn piti jäädä nukkumaan. Ja kuten arvata saattaa, ihan putkeenhan tämä ei ole mennyt!

Pakkohan se oli kuvataltioida tän iltanen show, miten "hienosti" meillä nukutaan uudessa sängyssä. Tästä se siis alkoi, vikat leikkihetket omassa huoneessa, sänky näkyy taustalla vasemmalla. Kello on 19.52, hampipesut ja pisut suoritettu, lets get the party started!



Klo. 20.05, pusut ja halit vaihdettu, Ihaa otettu kainaloon, joten pimu on valmis unille..


Klo. 20.21, sängystä on tultu pois nyt 9 kertaa, jälleen valo on sytytetty, kuten kuvasta näkyy. Supernannyn oppeja noudattaen sänkyyn palautetaan ilman puhumista, sorrun tietty kyllä paijaamaan, höhöö. Mutta oikeesti, jos alkaisin joka kerta puhumaan, niin toi napero ei nukahtais ikinä.
 

Klo. 20.49. "Onks tääl enää ketään?". Palautuksia tässä vaiheessa 26 kappaletta, siistiä on juosta ovelle vaan tsekkaamaan onks joku vielä huudeilla. Sitten kun Meuska näkee mun tai Pekkiksen saapuvan, niin valot sammutetaan salamana, juostaan omaan sänkyyn ja sanotaan "äiti pois". Jaahans.


Klo. 21.13. Palautuksia tässä vaiheessa 42, nyt ei enää laiteta edes valoja ja leikki ei olekaan niin kivaa. Meuska jää usein sänkyyn protestoimaan ja karjumaan. Meuskaa turhauttaa, niin muakin. Ja Pekkistä kans. Tästä ei saanut enää edes kuvia, kun en viittinyt enää salamaa käyttää pimeässä huoneessa, jostain ilmiselvästä syystä johtuen.

Klo. 21.22. Palautuksia kertyi 45, vihdoin ja viimein tiedän Meuskan luovuttaneen ja käyneen nukkumaan. Hiljasta on ollut noin kolme minsaa, joten se on merkki että omassa sängyssä on taju veke. Huoks. Enskakin nukkuu. Oon ansainnut irtokarkin.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Koska minä tiesin parhaiten!

Aloin tässä taannoin miettimään äitiyttä ja kuinka ehdotonta se onkaan. Lähinnä siis miten ehdottomaksi sitä äitinä tuleekaan joidenkin asioiden suhteen. Olen omasta mielestäni ollut aina melko joustava ja mukautuva ihminen, mutta hei oikeesti, musta tuli hetkittäin Meuskan raskauden ja syntymän jälkeen ihan kauhea, ihme että mulla on jäljellä yhtään ystävää. :D  Pahintahan oli tietenkin se, etten tajunnut sitä edes ite, vaan kuulostin varmaan rikki menneeltä jankuttajarobotilta. Onneksi oon tässäkin asiassa kasvanut melkoisesti ja oppinut ottamaan monissa asioissa aikalailla relammin.

Siis ihan ensimmäinen asia, jonka TIESIN heti varmaksi edes ennen Meuskan syntymää oli tietenkin se, että imettää pitää. Minun, sinun, naapurin tädin, kaupankassan, lehtienjakajan, bussissa samaan aikaan kulkevien, kaimojen, kavereiden, naapurin sedän, pääministerin ja kaikkien muidenkin. Tietenkin ja ehdottomasti. Se nyt varmasti on kaikille selviö, että äidinmaito on sille lapselle parasta ravintoa ja meillä imetys on ollut molempien kohdalla luontevaa ja helppoa, joten mikäs siinä. Mutta hei oikeesti, kaikilta se ei vaan luonnistu, syitä saattaa olla satoja, eikä yksikään niistä ole toista parempi tai huonompi. Se millä on loppujen lopuksi väliä on se, että lapsi saa ruokansa joko mutsin hinkeistä tai pullosta, ihansama! Eikä se imetys tai imettämättömyys tee siitä äidistä yhtään parempaa tai huonompaa, vaan just parhaimman sille omalle mukulalleen.

Toisena mikä nyt tietenkin oli must-homma jankuttaa, oli lapsen kanssa kotona oleminen. Jokainen lastaan vähintään rakastava tai palvova vanhempi ei tietenkään minun mielestäni laittanut lasta hoitoon ennen kahden vuoden ikään, kuin ainoastaan todella pakottavan tarpeen edessä. Voihan sitä katsos olla syömättäkin, kunhan lapsi saa olla kotona äidin tai isän kanssa. Ja ainahan faija voi vaikka käydä keräilemässä pulloja yhden HK:n sinisen edestä, jos oikeen tiukkaa tekee. Onneksi nykyään tajuan sen, että jotkut vaan haluaa aiemmin töihin eivätkä viihdy välttämättä kotona vuosikausia, raha-asiat saattaa olla huonolla tolalla tai ihan mitä muuta vaan. Ja hei tiettekö, se on ihan fine! Suomessa kuitenkin on luotu pääosin tosi hyvä ja toimiva päivähoitosysteemi, jossa on ammattitaitoista ja koulutettua henkilökuntaa, jotka oikeasti haluavat olla lasten kanssa. Ei sille alalle kukaan ainakaan palkan perässä hakeudu, se on selvä! Ite usein haikailen työn perään, olis nastaa kun voisi mennä itse töihin, joku ei roikkuisi jatkuvasti lahkeessa, ei tarttisi vaihtaa kenellekään paskavaippaa tai onkia neljättä kertaa aamupäivän aikana duplon palasia kengästä. Sais yleensä syödäkin rauhassa eikä tarttis pelätä että oman pissitauon aikana joku on ehtinyt kuolla kupsahtaa tunkemalla sormen pistorasiaan. Vaikka tietenkin nyt nautin (ainakin hetkittäin) tästä kotona olemisesta ja siitä, että saan seurata kun omat muksut kasvaa, niin tiedän että aikanaan töihin palaa erittäin motivoitunut nainen.

Tiesittehän myös sen, että jokainen KUNNON vanhempi käyttää kestovaippoja? Mä nimittäin tiesin! Eikai kukaan halua tätä maapalloa enää roskata enempää, hukutaan skeidaan muutenkin. Samoin miettikää niitä kauheita Pampers-kemikaaleja, mikä matsku oikeesti imee litran kusta pysymällä samalla pinnalta kuivana? Hyihyi sanoi entinen Kiki! Ja kaikkien hyvien vanhempien pitää ostaa lapselleen suurin osa tavaroista kirpparilta tai muualta, ihan sen takia, että kierrätys on jees ja kaikki lastenmatsku kaupassa ylihinnoteltua! Voi tsiisus mitä sontaa. Hei ihan sama mihin sen mukulan kietoo, kunhan se pysyy kuivana ja tyytyväisenä. Ja kyllä, meillä edelleen käytetään kestovaippoja, mutta rinnalla on ne ihanat kertikset, en todellakaan raahaa reissuun tai shoppailuhelvettiin jotain kestovaippoja. Ja tietty edelleen kannatan lastenkamojen kierrätystä, lähinnä sen takia, että varsinkin pienen vauvan vaatteet ei oikeasti kulu käytössä ollenkaan (ja olen pihi), mutta hyvähän se on että niitä uutenakin ostetaan. Eihän meille pihiliisoille riittäis muuten mitään ostettavaa! Ja kulutuksellahan me nostetaan tää valtio taantumasta!

Viimeisenä mutta ei tietenkään vähäisempänä, tiesin ehdottomaksi totuudeksi sen, että lapsen pitää saada nukkua vanhemman kanssa. Vaikka 10- vuotiaaksi saakka, jos se vaan on hyväksi. Katsokaas juu, eihän sitä pikku pallopäätä nyt voi omaan huoneeseen laittaa, sehän saattaa sinne vaikka kuolla kupsahtaa yön aikana, lähtee varmaan kahden kuukauden ikäisenä kiipeämään pinnasängystä pois tai muuta vastaavaa. Hohhoijaa. Ja niin kuule meilläkin Meuska siirrettiin omaan huoneeseen joskus reilusti ennen vuoden ikää, kun tyyppi häiriintyi MINUSTA, siis omasta äidistään. Voi nyyh! Jos meillä olis yksi ylimääräinen huone, niin olisin viisastuneena potkinut Enskan jo omaan huoneeseen aikoja sitten, tyyppi riehuu ja reuhaa sängyssä niin, että unet on kortilla niin mulla kun mukulallakin. Kuinka ärsyttävää onkaan, kun yrität yöllä hiipiä vessaan hiirenhiljaa ja sitten se yks kaljupää havahtuu kuitenkin siihen 0,2 desibelin laminaatin narahdukseen. Skidin ärsyttävää! Tästä viisastuneena tiedän tämänkin nykyään paremmin, onneksi.

Summa summarum: kelatkaa miten rasittava mä oon ollut, siis historiallisen ärsyttävä! Ihanaa, että mulla on edelleen ystäviä, jotka jaksoi tän vaiheen yli, taidan olla teille skumpat velkaa! :D Kuitenkin jollain lailla pahinta on se, että oikeesti näitä ehdottomia äitejä on aika paljon, ne tietää kaiken ja osaa sen myös hyvin ilmaista. Niitä jotka on ja oli sata kertaa vielä mua pahempia! Kai jokainen on esim. joskus käynyt Vauva- lehden forumilla, jossa joku imetyksen kanssa tuskaileva raasu saa kyllä muilta "maailman-parhaimmilta-mutseilta" runtua niin että taulussa soi. Olisi ihanaa jos jokainen äiti muistaisi sen, että se mikä toimii meillä, ei välttämättä tai saletisti toimi muilla. Muistetaan siis tsempata enemmän, lytätä vähemmän. Niin kaikilla olis nastempaa!

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Mutsit irti!

Hohhoijakkaa! Ei vissiin muuta voi todeta viikonlopusta, tai siis lähinnä perjantaista. Kyllä huomas että kotimutsi jos toinenkin pääsi hetkeksi irti kotivelvollisuuksista, vaipanvaihdosta ja puklujen pyyhkimisestä. Oli oikeesti nastaa laittautua kunnolla, vetää korkkarit kinttuihin ja pukeutua mekkoon. Toki sitä kotonakin voisi kulkea mekossa, mutta toisaalta viehätys voisi haihtua päivän neljänsien puklusuihkujen jälkeen. Näin ollen olen päätynyt siihen, että kotsaillessa verkkarit on oikeastaan ihan jees veto. Toki sitten kun muksut on kasvaneet järjelliseen ikään (eli kun muuttavat pois kotoa), niin aion näyttää ehdottomasti siltä, kuin olisin hypännyt keittiöön suoraan Täbäreistä.

Mutta siis! Ilta alkoi sivistyneesti muutamalla skumppalasillisella Glon aulabaarissa. Sivistynyt osuus kesti tasan sen aikaa, loppuaika olikin sitten kaukana sivistyneestä. Teerenpelin mustikkasidun vauhdittamana meidän kööri päätti lähteä tyyppaamaan uuden Maxinen, veto ei ollut meidän porukalle ollenkaan huono! Meno oli kohdillaan, populaa riitti ja plussaa oli ehdottomasti se, ettei vastaan kävellyt blingillä kuorrutettuja teinejä. Ja siis eihän teineissä oikeesti mitään vikaa ole, lähinnä sitä näin kypsemmässä iässä arvostaa jo sitä, että baareillessa edes  suurin osa miehistä on käynyt intin ja mimmeistä suurin osa kirjoittaa tekstareita ilman ihQ- sanaa. Illan aikana tuli kulutettua tanssilattiaa melko reilusti, kitattua muutamakin drinksu ja tietenkin myös keskusteltua henkeviä kemutuskavereiden kanssa. Koska jostain ilmeisistä syistä tuota juomapuolta on tässä viimeisen vajaan kolmen vuoden aikana tullut harrastettua melko vähän, ei sitä kovin kauheasti promilleja sisältävää lämmikettä tartte, jotta meno alkaa hipoa kattolistoja. Näin ollen jälkikäteen illasta jäi käteen ainakin seuraavaa faktaa, osa on vissiin hyvä yrittää muistaa myös seuraavalla kerralla:

- Veikkaan että meikäläisen yritys näyttää tanssiessa superhotilta just MTV:n musiikkivideosta hypänneeltä huippumallilta, ei ollut onnistunut. Toisaalta oon ihan tyytis, ettei tästä ole jälkikäteen kuvamatskua edes saatavilla. Tai jos jollain on, niin kätkeköön sen iäksi.
- Kaikkea alkoholia baarista ei tartte yrittää juoda illan aikana, se ei sieltä kuitenkaan lopu kovallakaan yrityksellä.
- Musiikin tahdissa ei tarttis vältsiin laulaa TÄYSIÄ, varsinkaan tällä lauluäänellä. Pahoittelen siis kanssakemuttajat!
- Lähde tarpeeksi ajoissa jotta kerkeät yöbussiin, taksijonot sucks varsinkin pikkujouluaikana. Taksijonoon voisi liimata tuolloin kyltin "kävellen olisit jo perillä".
- Yöeväs on jees, mutta pitikö sitä ostaa oikeesti yhteensä neljä Big Mac- hampparia, nugetteja ja muuta. Toki osa hampurilaisista piti tuoda kotiinkin varan vuoksi, koska eihän se baareilun jälkeen syöty kaks hampparia ja kasa nugetteja riitä vielä mihinkään. Kotimatkallakin saattaa jo alkaa uudelleen huikomaan!
- Veikkaan että Pekkis seuraavalla kerralla arvostaa enemmän nukkumista, kun mun puolen tunnin sekopäistä ja hiukka kännistä selitystä illan menosta. Tätä piti tietenkin höystää tyttömäisellä tirskumisella, kikatuksella ja sen jälkeen sammumisella olohuoneeseen.
- Varaa seuraavaksi aamuksi kylmää limpparia.

Summa summarum: ilta oli oikeesti onnistunut, meillä (ainakin mulla) oli ihan superhauskaa! Jalkapohjat on tanssimisesta edelleen ihan tohjona, ääni on täysin kadoksissa, niskat jumissa, vähän vielä väsyttääkin, mutta tää mahdottoman hyvä fiilis kantaa kyllä taas aika monet uhmakiukut, yöitkut ja huonosti nukutut yöt. Kiitos siis kaikille kanssajuhlijoille, tää mutsi painuu nyt vetää unta kuuppaan!


perjantai 18. lokakuuta 2013

Viini, tuo perjantain pelastukseni!

Viinille, mä pääsen tänään illalla viinille! Siis ihan oikeaan ravintolaan/baariin, missä on oikeesti aikuisia ihmisiä. Siellä ei kukaan kilju korvaan (paitsi tietenkin jos ilta sattuisikin venähtämään ja promillemäärät nousemaan liian korkealle), ei tartte vaihtaa kenellekään vaippaa (ainakaan toivottavasti!), kukaan ei roiku lahkeessa (taidan laittaa kuitenkin varuiksi mekon), eikä ketään tarvitse nukuttaa sylissä hytkyttäen (eiks tää tapahdu yleensä vasta jatkojen jatkoilla?). On hassua kuinka ennen perjantai, afterwork ja viinilasillinen (oikeesti pullollinen) oli ihan normisettiä melkein joka viikonloppu, nyt se on oikeesti semmosta luxusta, jota odottaa koko viikon. Jollain lailla on jopa säälittävää, että lähteminen saattaa jopa vähän jännittää, kertoo ehkä siitä kuinka usein on tässä vajaan kolmen vuoden aikana tullut ulkona käytyä. :D

Meuskan jälkeen lähteminen oli jotenkin tosi vaikeeta, mietin koko ajan että miten täällä kotona nyt pärjätään, mitä jos Meuska itkee koko ajan, ei suostu nukkumaan, kukaan ei suostu nukkumaan, mitä jos se itkee niin paljon, että herää koko perhanan talo, kaikki asukkaat toisessa talossakin? Tai että jos se saakin jotain traumoja, kun en olekaan koko ajan kotona, mitä jos lapsi ajatteleekin että äiti hylkäsi, kun meni viemään roskia ja oli pois kokonaiset 2,4 minuuttia? Onneksi tästäkin mielenhäiriöstä pääsin yli melko nopeesti, vaikka silti ensimmäisen vuoden aikana koin jollain lailla huonoa omaatuntoa kun jätin mukulan hoitoon. Mietin myös usein, että rasittaako Meuskan hoitaminen muita sitten jotenkin kohtuuttoman paljon. Onneksi oon päässyt tostakin ajatusmaailmasta jo yli, on ollut mukavaa tajuta, että esimerkiksi isovanhemmat oikeesti toivoo Meuskaa kylään, niillä on jo ihan omat jutut, johon äiskä ja iskä ei ole enää tervetulleita. Tiedän myös sen, että usein Meuska saa herkutella vaniljajädellä sillon kun on mummin ja papan kanssa yhteistä aikaa, tästä kertoo ainoastaan se, että jäätelöä nähdessään Meuska toteaa yksikantaan "Pappa!". Siinä oon papan turha yrittää selittää, ettei täällä mitään jädeä ole syöty. :D

Nyt toisen lapsen jälkeen koen parantuneeni kaikista yllämainituista mielenhäiriöistä. Meuska jää silloin tällöin hoitoon ilman äidin kolkuttavaa omaatuntoa, Enska on ollut refluksista ja melkoisesta itkuisuudesta johtuen hoidossa vasta pari kertaa. Tosin kieli pitkällä myönnän odottavani sitä aikaa, kun Enskakin voi jäädä hyvillä mielin muualle hoitoon vähäksi aikaa ja päästään Pekkiksen kanssa rälläämään kunnolla. Mitä sitä turhaa nyt tässä olisikaan mitään muuta väittää.

Ja arvatkaa mitä, kun tänään Pekkis kotiutuu ja pääsen lähtemään, niin lähden ovesta ulos riemusta kiljuen. Myönnän heti alkuunsa, etten varmaan edes kauheesti mieti miten kotona pärjätään. Ei tartte miettiä, sillä tiedän nyt jo parin vuoden kokemuksella, että kyllä ne pärjää! :) Pekkis on pimujen kanssa ainakin yhtä hyvä kun mäkin, kyllä se fiksaa ja hoitaa, joten mä voin hyvällä omallatunnolla keskittyä olemaan yhden illan ihan muuta kun vaan pelkkä äiti! Ja aion tietenkin keskittyä siihen viini(pulloon). Joten hei ihanaa perdua kaikille, nauttikaa siitä kukin tavallaan ja tahollaan!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Kahden vuoden mittainen oppitunti

Lähes tarkalleen kaksi vuotta sitten mun ja Pekkiksen elämä otti täysin uuden suunnan, sellaisen josta ei ole ollut paluuta. Tokihan elämänmuutos oli alkanut jo aiemmin, mutta muutoksen multihuipentuma sattui tuohon kahden vuoden takaiseen perjantaihin, kun 15 tunnin supistusten ja puolentoista tunnin ponnistamisen jälkeen Meuska rysähti mahan tälle puolelle. Tyypillä oli nenä poskella ja naama turvoksissa kun Mike Tysonilla, sen lisäksi se omasi punakat kasvot ja pienimmät varpaat mitä olin koskaan nähnyt. Meistä tuli siis Pekkiksen kanssa kaksi vuotta sitten ensimmäistä kertaa vanhempia, äippä ja iskä!

Näihin kahteen vuoteen on mahtunut jälkikäteen ajatellen ihan uskomaton määrä kaikkea mitä en aluksi uskonut tai osannut kuvitella olevan olemassakaan. Suurimpaan osaan tietenkin jollain lailla yritti varautua, olin tietty tietoinen että meidän vauva saattaa olla koliikkivauva, huutaa yöt läpi ensimmäiset kuukaudet, olla tissitakiainen tai muuta mukavaa. Seuraavia juttuja kuitenkaan en osannut etukäteen kuvitella:

- Lapsi oikeasti voi nukahtaa kesken syömisen, kakkaamisen, leikkimisen, höpöttämisen tai lähes minkä tahansa muun aktiviteetin. On nastaa yrittää kauhoa jauhelihakeittoa pilkkivän mukulan suuhun samalla kun yrität hoilottaa kovaa ääneen Metallicaa, jotta toinen pysyy tolkuissaan siihen saakka, ettei se ehdi tukehtua siihen perunapalaan. Samoin jos yrität ehtiä kotiin päikkäriaikaan, niin muksu nukahtaa saletisti kaksi minuuttia ennen himapysäkkiä, vaikka yrität tehdä kaikkesi, jotta saat pidettyä uhkaavasti lupsuvat silmät auki. Ja kyllä, vain kaksi minuuttia riittää! Näin ollen päikkäreitä ei tarvitse nukkua, vaan ensin mouhotaan sängyssä 45 minuuttia ja sen jälkeen riehutaan yliväsyneinä loput neljä tuntia ennen nukkumaanmenoaikaa.

- Jos joskus päätät mennä lasten päikkäriaikaan nukkumaan itsekin, kannattaa itse teko jättää suorilta mietintäasteelle. Jos kerrankin kuitenkin päätät lasten nukkuessa yrittää nukkua, menee tapahtumaketju suurinpiirtein näin: hekumoit päikkäriajatuksella jo aamusta. Kun aamupäivä on saatu pakettiin, lounashommat hoidettua ja muksu tai pari kellistettyä onnistuneesti päikkäreille, niin ryntäät salamana sohvalle ja hautaudut korvia myöden viltin alle. Asiaa on ennakoitu jo sen verran, että kännykästä on laitettu pois myöskin värinä, samoin kaikki muut mahdollista ääntä aiheuttavat elementit on neutraloitu. Kun pääset itse oikaisemaan sohvalle, niin siinä ihanassa vaiheessa kun olet juuri vaipumassa uneen, alkaa itku, vinkuna tai muuten vaan yleinen mölinä. Odotat hetken toivoen ihmettä ja muksun uudelleen nukahtamista, mutta turhaan.. Juuri tänään ihana yleensä skarpisti kaksi tuntia päikkäreitä nukkuva lapsesi nukkuu 29 minuuttia! Tai mölisee pehmolelu suussa jotain 14 minuutin välein, jottet todellakaan pysty nukkumaan. Jos lapsi kuitenkin nukkuu, niin naapurissa aloitetaan remontti, porataan taulua seinään tai suoritetaan muuttoa rappu kaikuen. Jos tämäkään ei natsaa, niin aina voi luottaa siihen, että yläkerran naapuri aloittaa pianonsoiton silloin kun saat ummistettua silmäsi. Ja sinä päivänä, kun päätät ettet viitsi enää edes yrittää nukkumista, niin muksu nukkuu hiirenhiljaa vähintään kolme tuntia, joista viimeiset puolitoista tuntia kyttäät kelloa miettien katkerana kaikkea sitä menetettyä nukkuma-aikaa.

- Kakkaaminen on iso juttu! Jos se nimittäin ei tule, niin on helvetti irti. Ihan tosi, tämä ei ole vitsi. Ja kun se vihdoin tulee, niin sitä voi tulla järjettömät määrät. Miten pienestä koon 56cm housuja käyttävästä ihmisestä voi tulla kerralla niin paljon paskaa? Uskomatonta! Luulisi ettei se kaikki skeida voi mahtua edes tilavuudeltaan siihen minityyppiin. Kuitenkin se vaan voi. Tää on kyllä uskomatonta!

- "Vauvat vaan nukkuu ja syö". In my ass they will! Suurin valhe mitä olen koskaan kuullut. Jos vauvat olisi sellaisia, niin voisin ottaa niitä lisää mieluusti muutaman vaikka samoin tein.

- Pieni ihminen voi oikeesti ajaa vanhempansa mielipuolisuuden rajamaille. Tuo pieni terroristi, minkä teitkään! Ihana kullannuppusi osaa tasan tarkkaan vääntää oikeasta vivusta, jotta saa äidin kiljumaan sisäisesti (ja joskus myös ulkoisesti), repimään hiuksiaan ja miettimään Timbuktuun muuttamista (yksin). Kielletty laatikko voidaan avata tunnin aikana 98 kertaa, tv-tasolle kiivetä 59 kertaa, kengät levittää ympäri eteistä 16 kertaa, roskis dyykata 3 kertaa ja kaukosäädin upottaa vessanpönttöön kerran. Kaiken tämän ne pikkusiat ehtii tehdä tunnin aikana, siis kaiken tuon! Päivän päätteeksi olet niin poikki, että meinaat nukahtaa istualleen sohvalle ennen A-Studiota.

- ÄitiysLOMA on suurin läppä mitä olen koskaan kuullut. Tervetuloa meille lomailemaan, ehtii siemailla margariitaa, surffata facebookissa ja tsekkailla Täydellisiä Naisia päivät pitkät.

Kaikkien noiden asioiden jälkeen, niin onhan se suurin juttu ollut kuitenkin se, miten paljon sitä omaa lastaan voi rakastaa. Vaikka tuo pikkusika on joskus ärsyttävä, raivostuttava ja kaikkea siltä väliltä, niin silti se on se maailman rakkain ja ihanin pikkusika. Voi pallopää sentään!!! Täytynee siirtyä Walking Deadin pariin, jottei mene liian herkistelyksi.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Syksy, oi syksy

Fanitan aika pitkälle kaikkia vuodenaikoja melkoisesti. Kesästähän diggailevat kaikki, talvi on ulkolajien harrastajien kulta-aikaa, kevät puolestaan on semmonen uudelleensyntymisen aika kaikille. Syksyssä on kuitenkin mun mielestä jotain semmosta levollista rauhallisuutta ja kiireettömyyden tuntua, iltaisin tuntuu ettei olisi oikeasti kiire mihinkään, pimeys ja hiljalleen ikkunoihin ropiseva vesisade antaa oikestaan luvan olla vain kotona ja puuhailla neljän seinän sisällä hommia, joita ei välttämättä muuten tulisi tehtyä. Kerrankin voi luvan kanssa oikeesti vaan RÖTVÄTÄ, maata sohvalla villasukat jalassa ja teemuki kädessä ja lukea jotain aivoja nollaavaa hömppää (ja sitten tajusinkin että mullahan olikin noi kaksi termiittiä himassa, jotka pitää tasan tarkkaan huolen, ettei kauheesti tartte rötvätä.).

Ihaninta syksyssä on kuitenkin aurinkoiset ja kipakat syyspäivät, kun hengitys höyryää ja nenää nipistelee. Puut on vaihtaneet väriä vihreästä keltaiseen ja punaiseen ja kaikki on ihan tajuttoman kaunista! Oli pakko napata puistoreissulle mukaan kamera ja yrittää näillä mun tosi mahtavilla valokuvaustaidoilla taltioida vähän fiilistä. :)




 Pekkis ja Meuska lempipuuhassaan, eli riehumassa meidän viereisen leikkipuiston liukumäessä.



Toivottavasti nää ihanat syyskelit jatkuu pitkälle, musta vois suoraan sitten jättää välistä kaikki räntähommat ja siirtyä suoraan siihen kivaan talvikeliin, jotta pääsis pulkkamäkeen ja tekemään lumiukkoja.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Olisinpa vauva

Yleensä aikuisena oleminen on ihan nastaa. Voit valvoa miten pitkään tahansa, katsoa telkkarista mitä sontaa vaan, syödä kilon karkkia ja neljä hampurilaista siihen päälle jos mieli tekee. Joskus kuitenkin on hetkiä, kun olisi vaan tosi siistiä olla vauva muutaman päivän ajan esimerkiksi seuraavista syistä:

Voisit nukkua kun huvittaa ja lähes miten paljon vaan. Ja kaikkien muiden mielestä se olisi vielä tosi jees homma. Toiset kotimutsit siellä hiekkalaatikon reunalla vaan päivittelis, että "kylläpä sun vauva nukkuu hyvin, toista on meillä". Siinä sitten sun huoltajasi vaan polleena röyhistelisi rintaansa ja nyökyttelisi, että "juu, kyllä tää meidän Kiki omaa hyvät unenlahjat". Samalla saisit osaksesi hellyyttä pursuavia katseita ja ääretöntä ylpeyttä ainoastaan sen takia, että nukut. Miksi Pekkis ei esimerkiksi hali mua sen takia, että kykenisin nukkumaan sanotaanko vaikka.. 13 tuntia putkeen heräämättä? Mutta jos Enska tekis niin, niin kyllä me Pekkiksen kanssa halittais sen pieni pallopää varmaan tajuttomaksi.

Voisit kiukutella ihan niin paljon kun huvittaa! Kitistä, känistä, ynistä, huutaa, raivota, kiljua suoraa huutoa, vääntelehtiä ja murista jos nyt vaan sattuis huvittamaan. Tästä kiitokseksi kukaan ei tietenkään saisi mitään kohtauksia (mitä nyt hetkittäisiä vitutuspuuskia saattais esiintyä), vaan sut otettais syliin, hytkytettäis, heijattais, paijattais ja muuta mukavaa. Jos päättäisit lopettaa huudon, niin saletisti syliin pääsisi takaisin alottamalla se uudelleen.

Ruoka tulisi tarjoiltuna säännöllisesti nenän eteen. Ei tarttisi valmistaa mitään, ei kokata tai käydä kaupassa. Usein vielä huoltaja osaisi ennakoida ajan, koska sulla saattaisi alkaa olla nälkä, joten vatsankurnimista ei tarttisi sietää tosiaan kovin kauaa. Jos kuitenkin jostain syystä ruokkijavuorossa oleva tyyppi ei muistaisi sun saapuvasta nälästä ajoissa, niin ei tarttisi kuin muutaman kerran karjaista kitapurjeet punaisena, niin johan tulis höpinää tötteröön ja safkaa naaman eteen.

Vauvana saisit myös osaksesi suhteettoman paljon hellyttelyä, paijaamista, suukottelua, höpöttelyä ja muuta kivaa. Olisit (melkein) kaikkien mielestä ihana, söpö ja (lähes) kaikki haluaisivat pitää sua sylissä suukoteltavana. Voisit myös aina säännöllisin väliajoin aiheuttaa ihastuneen huokailumeren väläyttämällä loisteliaan hampaattoman hymysi. Myös lähes kaikki toiminta aiheuttaisi ihastunutta tuhinaa, päätitpä sitten liikutella varpaitasi, imeskellä paidanhihaa tai pissata hoitopöydälle.

Vauvana saisit myös vaipat. Sinänsä tää vaippajuttu ei mua kiehdo juurikaan, mutta viime viikolla tuon kahdeksan päivän vatsataudin aikana olisin hetkittäin jopa arvostanut jatkuvaa vaippahuoltoa ja pesemistä.

Kirsikkana kakun päällä sun kakkajutut olisi säännöllinen ja päivittäinen puheenaihe kotona, leikkipuistossa ja missä muualla nyt sattuisitte kulkemaan. Mitä isommat paskat, sitä parempi. Ja aina kun päättäisit vääntää ylimääräiset ulos, olisi se ainoastaan kaikkien mielestä mahtava ja lähes aplodien arvoinen suoritus. En tiedä olisko tää nyt niin siistiä, pidän kuitenkin vessa-asiani mieluiten itselläni. Toisaalta ehkä me voitaisiin huomenna mennä Meuskan kanssa taputtamaan vessan ulkopuolelle kun Pekkis menee vessaan ja kattoa mitä se tuumaa?

maanantai 7. lokakuuta 2013

Sairastamisen autuas ihanuus

Syksy ja lapsiperhe tarkoittaa ainoastaan yhtä asiaa = sairastamista. Sairastaminen on yhtä selviö kuin normaalisti kahdeksaan nukkuvien lasten herääminen viikon ainoana vapaapäivänä kello 5.47. Ainoa hassu juttu meidän perheessä on ollut se, että minä itse olen ollut ainoa sairastaja muiden posottaessa täysin terveenä! Kuvittelin viikko sitten saaneeni lievän vatsapöpön, joka olisi helpottanut päivässä. Kahdeksan päivän, viiden menetetyn kilon ja hilpeän tiputuksessa vietetyn perjantain jälkeen tajusin ettei pöpö mennytkään ohi päivässä. Pentele! Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa yhdeksään päivään, että ehkä elämä tästä voittaa, joten kohti uusia pöpöjä (joita kukaan muu ei tietenkään saa).

Jos jotain asiaa kaipaan ajalta ennen lapsia, on se ehdottomasti rauhassa sairastaminen. Vaikka oksennat pää hartioita myöten vessanpöntössä koko keskivartalo krampaten ja vatsahappoja suu vaahdossa kakoen, niin siltikin mukulat on pakko hoitaa vaikka lattialla maaten. Kätevää tosin olisi jos lapset voisi kahlita sohvaan kiinni tuijottamaan Pikku Kakkosta sanotaanko vaikka 10 tunniksi, kunnes isi tulee kotiin. Toisaalta tästä voisi seurata muuta ikävää, jos tieto asiasta leviäisi eteenpäin. Eikä Enska tajua Pikku Kakkosen päälle sen puoleen muutenkaan mitään. Meuskankin mielenkiinto yleensä lopahtaa viimeistään 25 minuutin jälkeen, joten loput 9 tuntia ja 35 minuuttia voisivat olla melkoisen infernaalista huuto-oopperaa. Koska siis lapsien sohvaan kahlitseminen on melko huono idea, niin ei auta kuin yrittää selviytyä hetki kerrallaan hengissä ja laskea minuutteja siihen, että joku tulee pelastamaan. Samalla katkerana hekumoit ajatuksella siitä, kuinka taivaallista olisi hautautua sänkyyn 13 peiton alle ja vaipua suloiseen tiedottomuuden tilaan ja havahtua siitä joskus sanotaanko.. Neljän päivän päästä vaikka! Horroksesta herätessä voisi raahautua peittoihin kääriytyneenä sohvalle tuijottamaan aivottomana pauhaavaa ostos-kanavaa pariksi tunniksi, sillä DVD-soittimen päälle kytkeminen vaatisi aivan liikaa voimia. Tämän jälkeen päivän hommat olisi tehty, joten siirtyminen sänkyyn tuntuisi jo vähintäänkin kohtuulliselta.

Itseni pelasti taudin alkupäivinä kukas muukaan kuin ihana Pekkis, joka oli pois töistä ja jeesasi kotona itsekin puolikuntoisena, kun itse makasin sängyssä puolitajuttomana. Nostan nöyrästi hattua kaikille äideille (ja isille), joilla ei apua ole saatavissa, vaan selvittävä on vaikka henki menisi. Toki oksennustaudin pyöriessä kuvioissa on ulkopuolisen jeesin pyytäminenkin vähintäänkin kyseenalaista, sillä tauti yleensä hyökkää haipakasti jokaiseen viattomaan sieluun, joka uskaltautuu jalosti tarpeeksi lähelle. Odottelen kauhulla jo sitä ensimmäistä kertaa, kun meillä joutuu paskataudin kouriin koko konkkaronkka kerralla. Meillä kun ei ole kuin yksi vessa neljää sairastavaa kohden, joten do the math, it won't be pretty!


torstai 3. lokakuuta 2013

Äitiyden ristiriita

Onko oikeesti kukaan koskaan miettinyt miten ristiriitaista on olla ÄITI? Tai tajuaakohan sitä kuitenkaan täydellisesti, ennen kun se oma ihana kultanuppu Otso-Elmeri tai Ella-Maria sieltä masusta putkahtaa? Ihan heti alkuun haluan tietty sanoa, että oma lapsi on maailman ihmeellisin asia (ainakin yleensä), joten älkää käsittäkö mitenkään väärin tätä tekstiä. On mahtavaa olla äiti, mutta oi pojat, kyllä joskus on hetkiä kun voisin nakata lapseni ensimmäiselle vastaantulijalle ja juosta kiljuen karkuun. Mistä se kaikki alkaa? No tietenkin siitä kahdesta viivasta siinä tikussa...

Paniikki, jumalauta, kaksi viivaa. KAKSI VIIVAA! Hätiköiden kaivaa vielä raskaustestin käyttöohjeet ja tuijottaa epäuskoisena sitä testitulosta. Raskaana? Minä raskaana? Jumalauta! Samalla päässä ryntäilee miljoona ajatusta, tää on ihanaa, eikun kauheeta, taas ihanaa, onkohan lapsi tyttö vai poika, mihin laitetaan pinnasänky, kuinka nyt käy spinnigntuntien, tuleeko musta valas (no tietenkin tulee), mikä nimeksi jos on tyttö, entäs jos poika, mihin nyt pitää soittaa, voikohan tällä pään sisäisellä meuhkaamisella aiheuttaa itselleen keskenmenon, herranjumala söin eilen kylmäsavulohta ja join lasin valkkaria ja nyt saletisti jotain menee vikaan!! Epäuskoisena tulee vessasta pois ja miettii että mitäs nyt? No mitäs sitten? No sitten tietenkin..

Alat elämään sitä ihanan euforista raskauden alkuaikaa. Silittelet vielä olematonta masua (olethan jo raskausviikolla viisi tai kuusi), höpöttelet vauvalle ja hipelöit kaupassa vauvanvaatteita näyttäen siltä että joku olisi liimannut jeesusteipillä sun kasvoille typerän virneen. Sitä mietiskelee ja odottaa jo ensimmäistä neuvolaa ja ultraa ja elämä pienessä kuplassa on ihanaa. Kunnes ystävämme raskauspahoinvointi ja hormonit astuvat messiin. Ensin voit pahoin. Koko ajan. Kaikkialla. Jauhelihan haju yököttää, jääkaapin oven avaaminen aiheuttaa oksennusreaktion. Paras asento on maata ainoastaan vasemmalla kyljellään, oikealla kyljellään oleminen oksettaa. Raskaana oleminen ei olekaan enää niin ihanaa. Sitten alkaa tulla hormonikilareita, kumppani saa kyllä tietää että sinä olet raskaana. Sääliksi käy, ihan tosi. Saat ihme itkukohtauksia ihme paikoissa tai oksentelet metroasemalla. Talking about that glow, kyllä te tiedätte!

Onneksi toikaan vaihe ei kestä (yleensä) koko raskausaikaa, vaan sitten päästään seesteiseen keskiraskauteen. Masu alkaa kasvaa ja olo helpottaa, joskus sitä unohtaa edes olevansa raskaana. Tämä olikin oikeesti melko mukavaa ja kivaa aikaa, masu oli vielä pieni ja soma, (toki huono puoli on se, että näytät enemmänkin siltä että oot vaan juonut hiukkasen liikaa sidukkaa ja ottanut sen kanssa hiukksen liian montaa suolapähkinää. Mutta ei se mitään! Kaikki alkaa olemaan konkreettista, hankintoja tehdään ja sitä alkaa ehkä pikkuhiljaa tajuta, että musta onkin tulossa äiti. Millainenkohan vauvasta tulee, näyttääkö ehkä multa? Tai sittenkin isältään?

Sitten päästään loppuraskauteen. Olo on tukala, maha iso ja voit vaan haaveilla siitä että voisit ajella bikinirajat niin että näkisitkin jotain. No eihän tässä enää kauaa, eihän? Yöunet katkeaa noin 15 kertaa siksi, että on pakko mennä pissalle tiristämään kaksi tippaa. Muista myös ostaa kengät joissa ei ole solmittavia nauhoja, koska loppuraskauden aikana kengännauhojen solmiminen käy jo treenistä. Seksikin on huvittavaa ison mahan kanssa, asentoja löytyy kun Kama Sutrasta.. No joo, ei ihan. Odotus on jo kova, eikö se vauva voisi jo tulla? Varsinkin jos raskaus menee laskettuun aikaan niin alkaa se puhelinhelvetti! Jokainen soittaa (kyllä äiti, juuri varsinkin sinä!) noin viisi kertaa päivässä kysyäkseen että "joko?". Ja kyllä, ilmoitan varmasti kun aika on. Ja kun se alkaa...

Niin sitten mennään! Ajatukset itsestä rauhallisena ja seesteisenä synnyttäjänä voi useimmiten heittää romukoppaan. Supistukset meinaa viedä tajun, kiljut hoitajalta epiduuralia ja meinaat kuristaa miehen ilokaasumaskin johtoon tai hukuttaa koko äijän ammeeseen, jonka pitäisi helpottaa oloa. Koska koko tämä homma on juuri sen äijän vika, toi pani mut paksuksi ja tähän tilanteeseen. Shithead! Vihdoin kätilö antaa luvan alkaa ponnistaa. Tuntuu kuin yrittäisi puskea keilapalloa perseestä ulos. Eikö tää kakara tule ulos ollenkaan? No tulee se, vihdoin ja viimein, tavalla tai toisella.

Ja se tunne kun oma lapsi nostetaan siihen rinnalle ensimmäisen kerran. Kaikki kipu katoaa sekunnin murto-osassa, itku tulee. Sinäkö siellä olit minun masussani? Kaikki nämä kuukaudet? Laitoit läpi helvetin, pahoinvoinnin, hormonit ja kivun, mutta sinäkö se siellä olit? Tyyppi on turvonnut (ymmärtäähän sen nyt herranjestas kun miettii mistä tuli läpi), ryppyinen, kippurassa ja totaallisen avuton. Ja minun lapseni. Ihmeellisintä ja ihaninta mitä olet koskaan nähnyt. Sormet ja varpaat on minimaaliset, kattokaa nyt noita korvia. Voisit nuuskuttaa tuota pientä olentoa loputtomiin eikä nukkumisestakaan tule mitään, kun tuijotat vaan nukkuvaa vauvaa tuntitolkulla. Jos satut torkahtamaan, havahdut kokeilemaan että hengittäähän vauva! Perse on synnytyksestä ainakin vähän hellänä tai totaallisen tuusana, mutta ei se haittaa, kun vauva on niin ihana.

Sitten päästään vauva-aikaan. Toisten vauvat on helppoja, meidän ei ole. Itkua, paljon itkua. Niin paljon että joskus toivottomana hytkyttää itkevää vauvaa ja rukoilee että se nukahtaisi. Sitten kun vauva nukkuu kerrankin pitkään, niin sitä hätääntyneenä miettii että miksi se nyt nukkuu jo KOLMATTA tuntia, menee vähän tökkimään varmistaakseen että se on edes elossa ja herätät vauvan. Jihaa.

Enskan kanssa ollaan päästy tähän vaiheeseen. Tyyppi päättää joskus nukkua yöllä, joskus ei. Useimmiten onneksi nukkuu. Viime yönä päätettiin treenata istumaan nousemista kello 5 yöllä. Sitä kesti kaksi tuntia. Yrität kertoa Enskalle että ikää on vasta neljä kuukautta, ei ole kiire mihinkään. Eniten mietin kauhulla sitä omaa lehmää ojassa, joka hyppää ammuen vastaan kun toi neiti pääsee liikkeelle liian aikaisin. Tolkkua menossa ei ole hiventäkään, vaan todennäköisesti Enska hyppii sohvalta alas päälleen ja juoksee ovia päin katsellen samaan aikaan muualle. Lohduttaudun sillä, että koska kyseessä on toinen lapsi, niin en ehkä jaksa olla niin kovin hysteerinen kun ensimmäisen kanssa. Ja oonhan mä saanut pidettyä hengissä tuon ensimmäisenkin jo kohta kaksi vuotta. Pitäisiköhän laittaa toi lisäyksenä mun CV:hen?

Meuska on päässyt nyt siihen mukavaan kahden vuoden ikään, että uhma alkaa olla ajankohtaista. Tänään on kivaa pukea, huomenna ei. Nyt on kivaa vaihtaa vaippaa, kahden minuutin päästä ei. Haluan leikkiä tällä lelulla, vartin päästä Meuska yrittää tappaa sen paistinlastalla. Jos mennään ulos, niin pitää ottaa 10 minuttin huutokilarit koska pitää pukea ulkohousut. Ja kun tullaan sisään, niin siitäkin otetaan kilarit, koska ulkona on niin kivaa. Nukkumaanmeneminen on myös lempihommaa, sitä kandee protestoida vähintään puoli tuntia. Äitiä ja iskää on myös kiva joskus purra, läpsiä, juosta karkuun pitkin maita ja mantuja. Samalla yrität säilyttää oman mielentyyneyden hokemalla mantraa "kahden viikon päästä tyttöjen ilta, kahden viikon päästä tyttöjen ilta" ja olemalla vaipumatta samalle tasolle kuin ihana kaksivuotiaasi. Ja sitten se pikkusika tulee yllättäen halaamaan ja saa anteeksi kaiken (kunnes huomaat että oot vahingossa jättänyt lompakon liian lähelle pöydän reunaa ja löydät sen sisällön leviteltynä ja pureskeltuna pitkin lastenhuoneen lattiaa..)..

tiistai 1. lokakuuta 2013

Puklurättejä ja paskanhajua

Jihaa, eka blogikirjoitus, melkoisen jännää!

Ekan lapsen syntymä oli jännää ja ihanaa, kaikki oli uutta ja pinkkiä. Olihan toki toisen lapsen syntymä ihan yhtä ihanaa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että meidän elämään mahtuu suhteeton määrää paskanhajua ja puklua. Pitikö tuon nuoremman painoksen olla tommonen paskamasiina ja puklukone? No ei kai sentään, ihana hän on, paskoineen kaikkineen tietenkin! <3

Koska maailmankaikkeus päätti myöskin ettei meillä ole vielä tarpeeksi paskahommia, niin nappasin jostain itelleni jäätävän kolme päivää kestävän vatsataudin. Positiivisesti täytyy ajatella niin, että elimistö on ainakin nyt tyhjennetty, joten jos sinne ei sitten tarttisi tunkea samaa määrää sontaa kun aiemmin? Muutenkin Riku Rantalan promoama lihaton lokakuu houkuttelee, tosin lihaa en pysty kokonaan pois jättämään, jos aion tarpeeksi protskua saamaan, imetyksen takia on pannassa jo maitotuotteet (rahka ja jäätelö, nyyh!) ja soijakin. Sen lisäksi tirpan vatsa ei kestä kauheasti papuja, herneitä tai muutakaan, joten liha/kala/kana on tällä hetkellä ne ykkösprotskut meikäläisellä. Onneksi P:llä ei ole asiaan muuta kun positiivista sanottavaa, massaa kun halajaa.

On ollut outoa sairastaa melkein suht rauhassa, kun P on ollut kotona. Aamupäivin ja iltapäivisin on vienyt tytöt ulos, hoitanut kaiken muunkin, niin mä oon panostanut makaamiseen ja vessassa ravaamiseen. Päiviin on lukeutunut tietenkin myös suuri määrä Täydellisten Naisten vikaa tuotantokautta (vielä liian monta jaksoa kattomatta) ja isoja suukkoja esikoiselta. Raukka ei ymmärrä miksi äiti ei nouse sängystä ylös, vaan toinen tomerasti sanoo "äiti, tu mennään". Peiliin kattominen masentaa, kun iho on harmaa ja silmäpussit ylettää poskien päälle. Hiuksetkin tuntuu likasilta ja verkkarit on paskaset. Täähän kuulostaa siis normi kotiäidin arjelta. ;) Josko tänne saisi tallennettua meidän ihmeellistä ja samalla niin tavallista elämää, tervetuloa mukaan! :)