.

.

perjantai 31. tammikuuta 2014

Perduviilinki

Perjantai-illat on nykyisin meidän taloudessa kummasti kovin erilaisia kun esimerkiksi reilu kolme vuotta sitten. Oikeastaan aikalailla näihin aikoihin kolme vuotta sitten alkoi tää perduhissuttelu. Ennen sitä laski minuutteja siihen että kello vapautti sut työn helmoista kaksi päivää kestävään viikonloppuvapauteen. Perjantai on hassusti edelleen kiva päivä, vaikka usein Pekkis onkin lauantaisin töissä. Vaikka toi ukko töihin meniskin, niin silti jotenkin se perjantai tuntuu ns. spesiaalimmalta kun muut päivät. En kyllä vieläkään oo tajunnut miksi, nää päivät kun äippiksellä ei juurikaan toisistaan eroa. Mut tiettekö, nää perdut nykyään on kyl oikeesti aika ihania, vaikka joskus sitä tietenkin kaipaa sitä entistäkin aikaa. En niinkään sitä kemuttamista, mutta sitä jonkinlaista vapautta, että sai tehdä mitä huvittaa ja olla miten huvitti. Jos teki mieli kiskasta tumut, niin kiskas tumut. Jos halus rötvätä himassa koko viikonlopun kattoen vaikka 48 osaa Täbäreitä, niin sekin oli mahdollista. Nykyään sitä mennään aikalailla muksujen ehdoilla, noi pienet paholaiset kun täytyy muka ruokkiakin ainakin neljä kertaa joka päivä, eikä Meuska oo oppinut vielä valmistamaan pasta carbonaraa vaikka oon yrittänyt kovasti sitä opettaa. Päikkäritkin olis suotavia, ilman vanhemmuusavusteista toimintaa ne ei nukkuis kumpikaan, jonka jälkeen meno menis kirjaimellisesti pitkin seiniä. Sen lisäksi täytyy yleensä vaihtaa Enskalle vaippakin, ellei anna mukulan merkkailla reviiriään lattioilla. Kaiken tän edellämainitun homman lisäksi tähän vanhemmuuteen kuuluu kaikkea pikkuhommaa, missä noi nappulat ei oikein pärjää vielä yksikseen, Enskan pukeminen vois olla vähän hakusessa, kynsien leikkuussa katkeis varmaan koko sormi ja nahistelujen setviminen kahden kesken vois päätyä vahingossa jommankumman tajunnan menetykseen. Noh, sattuuhan noita.

Mut niin.. Koska siis nykyään perdut on aika lapsitäytteisiä, niin seuraavanlaisia ne oli kuitenkin ennen:





Ja nykyään suurimmaksi osaksi tämmöstä..









Oliskohan tohon vesilasiin pitänyt laittaa joku sateenvarjohärpäke, että olis edes vähän juhlavampi? Mutta, revihän tosta sitten huumoria, varsinkaan noista mun talvikengistä. Niih!




torstai 30. tammikuuta 2014

Luopumisen tuska

Kyl tää vanhemmuus on joskus oikein kunnon soutamista ja huopaamista (kuten monesta mun aikaisemmasta postauksesta saattaa jotenkin kevyesti rivien välistä lukeakin). Me nimittäin kun ei varmastikaan olla ainoa talous, jonka kaapeissa, nurkissa, sängyn alla, lipaston laatikoissa, kellarikomeossa ja naulakoissa rönsyilee liikaa tavaraa. Ja nyt siis ei puhuta mistään muutamasta kassillisesta, vaan oikeesti semmosesta tavarapaljoudesta, että sillä sisustais kevyesti tollasen kohtuullisen rivarikolmion ja vaatettais sen kolmion nelihenkisen perheen ja vaikka sen niiden kultasennoutajankin siihen hatuiks. Kun joutuu joskus käymään vaatehuoneessa, niin joutuu nostelemaan epämääräisen sisällön omaavia kasseja pois tieltä, loikkimaan autokaukalon yli ja tähystämään tosissaan lattialta semmosta neljän neliösentin kokosta tyhjää spottia, johon voi laskea kolme varvasta matkalla seuraavan tyhjän läntin luo. Ja lasten saapuminen talouteen ei muuten helpota tota tavarapaljoutta. Vaikka raskausaikana sitä on sellanen hyvää ajava tarkoitus ettei kauheesti romua hamstrata, niin pian sitä huomaa löytävänsä vaikka millasta pikkusta nyssäkkää vähän joka kulmasta. "No jos nyt muutaman bodyn tosta" tai "eihän nää 13 vauvakirjaa nyt paljoa tilaa vie" ajatukset aika nopeesti ajavat talouden kuin talouden kaaosmaiseen tavarahelvettiin.

Mä jo Meuskan aikana hekumoin ajatuksesta koska saisin alkaa luovuttamaan tavaraa eteenpäin. Oi sitä autuutta, miten ihanaa oliskaan viedä jollekin kolme isoa Ikean kassillista meidän muksulle jo pieniksi jääneitä vaatteita ja saada ne pois tuolta nurkista pöyrimästä? Autuutta, ihan tosiaan! Meuskan jälkeen kuitenkin säästettiin kaikki vaatteet ja tarvikkeet, koska toiveissa meillä oli toinen mukula. Onneksi tuli säästettyä, sillä on ollut äärimmäisen helppoa vaatettaa Enska, kaupoissa ja kirppareilla ei oo tarttenut ravata ollenkaan kun kaikki kuteet ja kamat on voinut kaivaa suoraan tuolta kaapeista. Jos Enska oliskin ollut mallia poikavauva, niin se olis varmaan mun laiskuuden takia pukeutunut siltikin Meuskan entisiin kuteisiin, eihän se nyt oo niin justiinsa.

Nyt me kuitenkin siis ollaan päästy siihen vaiheeseen, että meillä alkaa olla tota pientä tavaraa ja rompetta aika lailla. Velimies tulee huomenna hakemaan osansa seuraavalle käyttäjälle, mutta siltikin tota jää vielä tuhoton määrä. Munhan pitäisi nyt olla innoissaan, eiks joo? Mutta miksi mä siltikin jotenkin haikeena mietin ja kattelen tota vaatetaivasta, enkä ehkä sittenkään haluis luopua siitä? Enhän mä nyt tota määrää kamaa voi säilyttää jollekin mahdollisille tuleville lapsenlapsillekaan! Muutenkin osa noista kamoista vois olla reilun parinkymmenen vuoden päästä jo auttamattomasta out of fashion, vaikka eihän muksujen kuteet niinkään muotia seuraa, mut tiedättehän te nyt... Muutamat rakkaat (siis minulle rakkaat) ja tärkeät (siis mulle tärkeät) vaatteet oon laittanut jemmaan, luoja ties minkä takia! Pahinta näyttää olevan noiden joidenkin isompien tarvikkeiden realisointi. Miten mä raaskin mahdollisesti luopua meidän leikkimatosta? Tai sitteristä!? Tossa leikkimatollahan noi molemmat on leikkineet niin vietävästi. Molemmat on rakastaneet sitä helisevää haikalaa ja pelänneet sitä äänekästä apinaa. Puklujakin siitä on saanut muutaman kerran pyyhkiä. Ja sitterissäkin on molemmat opetelleet syömään, katelleet meidän muiden touhuja ja nukkuneetkin sillon ja tällön. On tää yhtä hemmetin luopumisen tuskaa, ihan kun mä antaisin tai myisin mun lasten lapsuudenmuistot seuraavalle, siltä musta tuntuu. Ja miten siitä jostain tietystä vaatteesta tai tavarasta on voinutkaan tulla mulle niin tärkeä? Likittyykö joku body vaikka johonkin tiettyyn kivaan muistoon, vaikka sitä en just nyt muistaiskaan? Siltikin mä oon kylmästi päättänyt nyt realisoida noi meidän kamat eteenpäin, oli mikä oli. Pekkis on innokkaasti jo hankkiutumassa kamasta eroon, mut eihän noi miehet vaan tajuu. Niinhän se Anne ja Ellukin jo tuumas: "mut ei toi Vesa tajuu". Ehkä mä vaan kyynelten kera luovutan noi kamat eteenpäin ja salaa niiskutan jossain nurkassa, jotta Pekkis ei ymmärrä mun seonneen lopullisesti. Mut noi muutamat mekot mä kyllä säästän.. Niin ja noi bodyt.. Ja ton lelun. Ja Meuskan ekat kirjat. Ja purulelut. Ja...


keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Jaksaa jaksaa!


En oo mitenkään järin suuri fani Facebookin kautta jaettaviin kuviin, mutta tänä aamuna ei voinut muuta kun samastua tähän fotoon. Koska oon varmasti valittanut, kimittänyt, uikuttanut, raivonnut ja mouhonnut meidän skeidoista öistä ihan tarpeeksi, niin turha tähän on niitä samoja lauluja kirjottaa enää sadannen kerran. Kun meillä ei nukuta, niin ei nukuta, eihän sille mitään mahda. Jos Enska nukkuu, niin Meuska päättää herätä kukkumaan neljältä eikä todellakaan nuku enää. Siitä seuraa tietenkin se, että se on vallattoman hyvää seuraa näin heti aamutuimaan, itkee alahuuli rullalla yliväsymystään ja näyttää siltä että joku on riistänyt sen rakkaan Ihaan sen sormista. Näinä aamuina myös "meille ei enää koskaan tule yhtään vauvaa" lausahdus soi ah!- niin kepeänä mun korvissa. Ei enää koskaan. Siis niinkun koskaan! Never, nada, njet! Jos mä joskus puhun kenellekään sanallakaan vauvoista, niin annan julkisen luvan kivittää mut hengiltä siihen paikkaan.

Mutta koska tästä tilanteesta on vaan pakko kaivaa jotain positiivista, niin tehdään siis niin! Mussa on semmonen toiminto, että mitä vähemmillä yöunilla mennään, niin sitä tehokkaammaks tää meno mulla muuttuu. Tässäkin tietty on jotkut rajansa, joten en mä rajattomasti jollain kolmen tunnin yöunilla kykene posottamaan, mutta aina hetkittäin tää toimii hyvänä buustina. Mutta koska jostainhan sitä energiaa on näihin päiviin haettava, niin mä haen treenistä ja hyvästä sapuskasta! Tää passaa tän timmimmän ulkomuodon tavoittelun kanssa oikein hyvin siis! On ollut nastaa taas vähän treenailla, oon käynyt kivasti lenksuilemassa, eilen en päässyt puntille joten himassa tehty kahvakuulatreeni oli hyvä korvike. Eipä tartte etsiä tekosyitä, kun himassa on kuulat valmiina odottamassa. Tälle viikolle olis myös tarjolla vielä vähän spinningiä ja punttia, joten eiköhän se tästä iloksi muutu. Myös safkapuoleen on tullut panostettua nyt entistä enemmän, joten siitäkin jaksaa kyllä kaivaa vähän virtaa. Tein myös jotain ennenkuulumatonta, nappasin itsestäni foton ja siitä oli ihan hyvä kaivaa vähän motivaatiota tota punttia kohtaan. Ja ei hätää, en aio todellakaan julkaista kuvaa täällä, ei nimittäin olis suotavaa että lukijoilta palais silmät päästä, eihän mulla olis sitten enää lukijoita ollenkaan. ;)



sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Liikuntahulinat

Mä oon aina intopinkeenä, kun Meuskalle löytyy jotain nastaa ja kehittävää aktiviteettia. Yksi syy tähän pinkeyteen on tietty se, että mä pääsen hetken itse hieman helpommalla, kun joku muu on vaivannut aivosolujaan keksiäkseen naperolle jotain erinäistä tekemisenpoikasta. Bongasin ilmotuksen Liikuntamyllyssä järjestettävästä lasten Liikuntahulina-tapahtumasta, josta mainoksen mukaan löytyy kaikenlaista liikunta-aktiviteettia muksuille. Koska tapahtuma on melko lähellä meitä, niin mehän suunnattiin Meuskan kanssa heti aamuysiltä tsekkaamaan mestat. Ja muuten kelatkaa nyt, reilu kolme vuotta sitten mä en todellakaan suunnannut Liikuntamyllyyn sunnuntaiaamuisin klo. 8.30. Hyvällä tuurilla olin kotiutunut baarireissulta jätesäkin kokoisen mättökassin kanssa, ehtinyt jo puolet syömäänkin, ottanut nopeen suihkuun ja mennyt just nukkumaan. Mutta hei, niin ne muuttuu ajat ja tavat!

Yllätys oli tosiaan iloinen, kun huomasin että lähes koko mesta oli valjastettu lasten käyttöön. Löytyi tasapainorataa, erilaisia pyörämenopelejä, pomppupaikkoja, mailapelejä, telinevoimistelusettejä, juoksurataa ja muuta. Parasta Meuskan mielestä tietenkin oli rötvätä korkeushyppy- ja seiväshyppypatjoilla, harrastaa muuten vaan yleistä sekoilua ja harjata pituushyppypaikan hiekkaa. Ihan mahtavaa on myös se, että toi tapahtuma on hiihtolomaviikkoa lukuunottamatta joka sunnuntai maaliskuun loppuun saakka, uskon että meitä tullaan näkemään tuolla useamminkin. On myös nastaa huomata, että nää tapahtumat ei todellakaan kustanna maltaita, koko homma maksoi kokonaiset kolme euroa Meuskalta, mä pääsin ilmaiseksi! Näin ollen näillä hinnoilla tää huvittelu on mahdollista kaikille perheille, vaikka äiskän ja iskän palkkapäivään olis vähän pidempikin aika. Oon myös alkanut huomaamaan miten paljon oikeesti lapsiperheille järjestetään kaikkea kivaa tapahtumaa ja ohjelmaa, ongelma on useimmiten vaan sen infon löytäminen. Parhaiten tietty tieto kulkee suusta suuhun, mutta voishan näitä juttuja aina rummuttaa vähän isommallakin volyymilla.Varsinkin näin talviaikaan tämmöset tapahtumat lämmittää mieltä, sillä esimerkiksi tän alkuviikon pakkasilla me ei kauheen kauaa kyetä ulkona olemaan, ihan Enskankaan takia. Kyllähän se rattaissa hetken vetelee sikeitä, mutta herättyään ei jaksa kauheen kauaa värjöttää rattaissa, eikä sitä oikein viitti vielä lumihankeenkaan istuttaa, saattais hanuria alkaa paleltaa raukalla. Mutta jos sä tiedät jotain muuta nastaa tekemistä, niin vinkkaa. Informaatio otetaan enemmän kuin ilolla vastaan!








lauantai 25. tammikuuta 2014

Vasara ja nauloja, koko rahalla!

Vimma! Nimittäin sisustusvimma. Se on semmonen pikku paholainen, joka iskiessään laajenee aina satakertaisiin mittasuhteisiin ja lähtee hanskasta kun hauki rannasta. Mä siis rakastan tätä meidän asuntoa, sillon kun tulin tätä aikanaan näyttöön katsomaan, niin kävelin suoraan välittäjän luo ja sanoin että tämä on meidän. Vaikka varsinkin keväisin iskee tuttu omakotitalokuume, niin ollaan nyt päädytty siihen, että tässä meidän ihanassa kerrostaloasunnossa tullaan asumaan ainakin muutamat seuraavat vuodet, koska täällä on kaikki mitä me tarvitaan: tarpeeksi tilaa, kasa tuttuja ja ystäviä, leikkipuisto tien toisella puolella, melkein vieressä isovanhemmat, Pekkiksen duunipaikka, kaupat ja keskusta ja muutenkin rakastan tätä saarta ja tätä yhteisöllisyyttä, joten mua ei ihan hevillä täältä pois saa.

Joten koska asunnonvaihtohommat on nyt sitten kunnolla jäissä, niin voi keskittyä vaikka tekemään pientä remppaa! Keskustelu pienestä pintaremontista alkoi siis jostain mitättömästä keittiön tason vaihdosta. Ja siitä se sitten lähti... Loppujen lopuksi lista alkoi laajeta melko vaarallisiin mittasuhteisiin, listan pidentyessä alkoi Pekkiksenkin katse jo harhailla muualla. Pitkällisen pohdinnan jälkeen yhdestä tason vaihdosta alkanut lista laajentui seuraavanlaiseksi: keittiöön ja eteiseen yhtenäinen kivilattia, muualle asuntoon uudet laminaatit, keittiön kaappeihin uudet ovet, keittiöön uudet välitilalaatat ja se uusi taso!!, makuuhuoneen kaappeihin uudet liukuovet, eteiseen uusi kaappi sekä vessa- ja kylppäriremppa. Hups. Mitenhän siinä nyt noin taas kävi?

Koska remonttia ei nyt aloiteta heti tänään (en ymmärrä miksei), niin piti sitten fiilistellä muutamalla muulla pienemmällä jutulla. Päivän ja illan pelastajana toimivat tänään seuraavat:

Väsäsin meidän olohuoneeseen uuden taulun. Kun näin ton Vallilan kankaan, niin olin myyty samantien. Muutenkin toi kangas sopii sairaan hyvin niihin mun maailmanihanimpiinjakauneimpiin sohvatyynyihin, ihkuu! On muuten sairaan helppo tehdä itse kankaasta taulu, mä leikkasin ohuen styroksin sopivan kokoiseksi, pingotin kankaan sivu kerrallaa ja niittasin kiinni! Hintaa isolle taideteokselle tuli 25 euroa, not bad!



Ostin myös "kevään" ekat tulppaanit. Kukat jotenkin luo kotiin aina jollainlailla juhlavaa tunnelmaa, pitäis ostaa niitä useammin. Tai sitten Pekkis, jos sä luet tätä, niin OSTA KUKKIA! Tulppaanit piti tietenkin laittaa mun joululahjaksi saatuun maailman ihanimpaan lilaan Aaltomaljakkoon. Rakastan tota maljakkoa niin paljon, kiitos vaan appivanhemmat!




Sitten mä hairahdin. Oon aina ollut semmonen yksinkertaisten ja selkeiden linjojen kannattaja. Niin.. Kunnes kävelin Stokkalle ja törmäsin maailman kauneimpaan astiastoon. Nyt se muuttaa meille, yksi astia kerrallaan. Tänään saapui ensimmäisenä lautanen, kattokaa nyt miten kaunis. Melkein tekis mieli kuolla kupsahtaa kun se on niin ihana! Vaikka eihän niin toki kannata nyt tehdä, muuten ei pysty ihaileen noita!






torstai 23. tammikuuta 2014

Lapsellani on C58, eiku sittenkin K46?

Vauvoissa ja pienissä muksuissa on yksi tosi iso miinus, ne ei osaa nimittäin kertoa mikä asia niitä aina milloinkin sattuu pännimään. Koska pannahiset eivät osaa vielä edes kunnolla puhua, niin ne päättävät ilmaista mieltä hiertävät asiat tietenkin huutamalla. Ite oon ehdottomasti sitä mieltä, että valmistaja vois lisätä noihin naperoihin semmoisen vikatilataulun, josta vois aina huudon tullen käydä manuaalin kanssa tsekkaamassa vikakoodin. Koodit vois olla jotain ihan simppelejä, tyyliin vaikka: A12 = megalomaalinen skeida tulossa ja mahaa vääntää, C58 = pinnasänkyhuuto, vauva on saanut keploteltua jalan yöpuvun nappien välistä ja nyt jalkaa alkaa puuduttaa, O63 = lelu käsien ulottumattomissa ja K46 = tää safka on mutsi aivan hanurista, en todellakaan syö. Kaksi vikakoodia olisi kuitenkin jokaisen vanhemman kannalta oleellisimmat, lopuilla ei ehkä oikeesti olis niin väliä. Nää kaksi vikakoodien kuningasta olisivat ehdottomasti HAMPAAT ja KORVAT. En keksi mitään muuta asiaa, joka pienten lasten vanhempana aiheuttaa niin paljon päänvaivaa kun hampaat ja korvat. Siitä lähtien kun vauva päättää tulla vatsan tälle puolelle sulostuttamaan vanhempiensa ja muiden elämää, niin siitä lähtien saa miettiä vähän väliä, että tuleekohan tolle nuppuselle nyt hampaita tai särkeekö sen korvia. Sitten sitä roudaa ainakin muutamaan otteeseen kitapurjeet punaisena kirkuvan mukulan lekuriin varmana vuosisadan kauheimmasta korvatulehduksesta, lääkärissä toi kirottu natiainen on tietenkin kuin itse pieni enkeli ja huomaat menneesi paikalle ainoastaan kuullaksesi kuinka sun vauva on oikein terve ja suloinen puolivuotias, jonka "korvat on kuin oppikirjasta". "Teidän tytär nyt sattuu olemaan hieman temperamenttinen" ei juurikaan paranna mutsin zeniläistä mielenrauhaa. Huuto alkaa tietenkin samalla sekunnilla kun pääset kotiovesta sisään.

Sen jälkeen kun huuto alkaa vähän vähentymään, alkaa kuolaaminen. "Toi lapsi tekee hampaita"- lausahdus joka tulee sanottua usein, tyyliin myös jokaiselle vastaantulijalle, joka ihmettelee miksi ihmeessä oot mennyt pukemaan lapsen vatsaan saakka litimärkään bodyyn. Siinä sitten yrittää selittää että on meillä oikeesti kuiviakin vaatteita, mutta toi lapsi nyt kuolaa vaan aika paljon ja kaikki 18 kuolarättiä ehti jo 14 harson kanssa kastua läpimäriksi ton aamupäivän aikana. Tilanne siis nyt sattuu vaan olemaan tämä, joten lapsi saa kituuttaa litimärässä kuolalla kyllästetyssä Lindexin ihanuudessaan. Mahtavaa on myös se aika kun mukaan tulee kuolaamisen lisäksi käsien imuttelu, mussuttaminen kuuluu toiselle puolelle asuntoa ja joka ikinen paikka alkaa täyttyä limaisista pienen lapsen käden kokoisista länteistä. Siinä vaiheessa oot jo ihan varma että nyt se tekee hampeja. Kun tota mantraa on toitottanut kaks kuukautta, alkaa sitä pikkuhiljaa olemaan melko varma että tolle naperolle on pakko hankkia tekarit, koska yhtään saakelin hammasta toi ei koskaan puske tuolta pihalle. Kun ne hampaat vihdoin alkaa tulla läpi, niin siitä voi sitten ilmoittaa ihan kunnon volyymillä, niinkun Enska! Ensin voi hinata kolme yötä putkeen aina pari tuntia kerrallaan sillai, ettei kukaan ainakaan nuku koko taloyhtiössä. Sitten päivällä nukuttaa tietenkin makeasti, koska täytyy kerätä voimia jotta jaksaa mesota yöllä jälleen. Sen jälkeen on nastaa pureskella kaikki mitä käsiinsä saa, sitten voi myös kieltäytyä kokonaan kaikesta nesteestä, jollon mami on sekopäisenä huolesta ja yrittää keksiä kaikki loputkin kikkavitoset, jotta saa tosta pienestä suppusuusta sisään edes parikyt milliä jotain maitoa muistuttavaa. Ja oi sitä autuutta kun se hammas tulee läpi! Sitähän sitten juhlitaan isosti, kunnes aletaan puskea ulos seuraavaa. Voi jihaa!

Näin jälkikäteen oon oikeesti todennut, että lähes joka ikinen oire tai sitäkään muistuttava saa miettimään, että tekeeköhän toi lapsi hampaita tai onkohan sillä korvatulehdus. Ensin mietit itkun laatua, auttaako siihen ehkä särkylääke vai ei.. Hitto, lämpöä vähän, saletisti hampaat? Ja nenäkin vuotaa kirkasta räkää, eikai tää nyt flunssaa ole, vaan ne hampaat? Miksi toi lapsi räplää korvaansa, onkohan sillä korvatulehdus? Mieleen ei tule se, että lapsi nyt on sattunut löytämään jotkut kivat ulokkeet omasta kuupastaan ja niitä on tosi nastaa kiskoa. Google kertoo että jos lapsi alkaa itkeä kun vetää hellästi korvalehteä alaspäin, niin on korvatulehdus.. Tai jos korvaan puhaltaa hellästi ja itku loppuu, niin sillonkin on korvatulehdus. Niinpä sitä sitten huomaa vetelevänsä korvalehtiä ja puhaltelevansa korvaan. Ja sitten kun posket vähän punottaa, niin saletisti se tekee taas hampaita. Kun kakka on löysää, niin sekin on oire hampaista. Lopulta sitä huomaa, että koko saakelin mukula on yks iso oire jota yrittää tulkita kun joku bioinsinöörianalyytikko. Näin ollen mä oon ehdottomasti sitä mieltä, että ne vikatilataulut noihin nappuloihin ja vähän sassiin. Loppuis tää perhanan arpominen!


keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Tämä on ryöstö!

Mä oon lasten tulon myötä kolunnut aika ahkeraan kirppiksiä, sillä musta on täysin turhaa ostaa kassikaupalla uusia lastenvaatteita, joita ehdin käyttää minivauvan päällä kolme kertaa ennen kun huomaan niiden olevan jälleen liian pieniä. Noi vauvanvaatteet ei muutenkaan vielä kauheesti mihinkään kulu, koska käyttäjällä ei ole juurikaan syömisen ja paskomisen lisäksi muita taitoja. Myönnän olevani myös hieman pihi ja sen lisäksi vielä vähän enemmän ekohippi, joten musta ihanien uudenveroisten vaatteiden löytäminen eurolla on lähes parasta mitä tiedän.

Eilen tuli lounastettua Lauttasaaressa pitkän kaavan mukaan, lasten kera tietenkin. Mulla oli oikein mukavaa, ruoka oli hyvää ja seura priimaluokkaa. Kanssaruokailijoiden lounasnautinnosta en niinkään tiedä, vaikka kylläpä nuo ipanat osasi käyttäytyä tuon parituntisen oikeastaan oikein kivasti. Meuska jaksoi jopa istua pöydässä koko ton ajan, hieman joutui keksimään viihdykettä. Lopussa jouduin käyttämään kylläkin "haetaanko jäde"- kortin, vaikka alunperin olin vannonut että siihen en sorru. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun toi napero ei syönytkään kuin puolet Ville Vallaton- puikostaan. Hyvänä äitinä uhrauduin ja söin loput. Lounaan jälkeen mentiin käymään viereisellä itsepalvelukirppiksellä. Hyristelin taas mielessäni toivoen löytäväni jotain aarteita. Pettymys oli melkoinen, kun mukaan tarttui vaan Meuskalle muutama paita. Enemmänkin alkoi naurattaamaan ja jotenkin pännimään porukan ahneus, ja anteeksi nyt- typeryys, tavaraa myydessään. Jengi myy siis käytettyä kamaa uuden hintaan toivoen sen menevä kaupaksi? Pahinta oli oikeesti huonokuntoinen roina, joka oli täysin ylihinnoiteltu. Mä en olis viittinyt viedä niistä kamoista yhtäkään yhdellekään kirpparille tolla hinnalla, vaan olisin kiikuttanut suoraan roskiin, UFF:in laatikkoon tai antanut eteenpäin hyvää mieltä vastaan. Oli pakko kaivaa kännykkä esiin ja nappailla muutamasta "löydöstä" fotot, olisko nää lähtenyt sun matkaan? :D

Ensimmäisenä esittylyvuorossa upea, erittäin käytetynkarhea, pureskeltu ja kulunut Baby Bornin vaaleanpunainen kylpyamme. Muovi reunoista lohkeillut, pitää kuitenkin varmasti vettä! Hinta ainoastaan 4 euroa, halpaa kun saippua, joka muuten ei kuulu mukaan kauppaan!



Seuraavana löytyy erittäin paljon luettuja lastenkirjoja! Kannet rispaantuneet ja sivut kuluneet. Plussana kuitenkin kivat kuvat ja hauskat tarinat. Hinta vain 2,5 euroa tsibale. Tästä siis Taavi-Anterolle kivaa iltalukemista.



Kolmantena kohteena käytetty ja kulunut Ikean muovinen koroke. Megasiisti, värikin hivelee silmää. Kunto myös uutta vastaava, näkeehän sen nyt jo kuvasta. Nyt lähtee polkuhintaan, vain ja ainoastaan 3 egee!!



Jokainen lapsi tarttee myös tietenkin Dubloja. Nyt huoli pois äipät ja iskät, nimittäin täältä niitä löytyy, ihan pussikaupalla! Pienessä pussissa muutama palikka, ainoastaan 4 euroa!



Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä!! Megaretro tyylikäs ja muodinmukainen syöttis! Tästä jokaisen tyylitaiturin kotiin sisustusta somistamaan. Onhan tää nyt aika pähee, vai häh? Hinta ei päätä huimaa, sillä tämä lähtee mukaan 8,5 eurolla.



Viimeisenä löysin oikeesti jotain ihanaa, nimittäin uskomattoman kauniin puisen nukkekodin. Jos meillä olisi enemmän tilaa, niin olisin jopa voinut harkita tän ostamista. Ihan mieletön, kattokaa ny!



Kirppistely on oikeesti kivaa ja ajaa molempien puolien asiaa, niin ostajien kun myyjien, sillon kun kunto ja hinta kohtaa. Koska musta näissä ei kondis tosíaan ollut mitenkään priimaa, eikä muuten hintakaan, niin mä jatkan helmien metsästystä.



maanantai 20. tammikuuta 2014

Kymppi, puolikas vai sohva, siinäpä vasta pulma!

Vaikka aina saa lukea vaikka minkälaista marinaa sosiaalista mediaa ja varsinkin Facebookia kohtaan, niin mä oon kyllä niin vallattoman kiitollinen tolle naamakirjalle että morjens! Niinkun Äitiys yhdistää tekstissäni aiemmin kirjotin, niin ainakin mun ja lasten elämänlaatua Facebook on parantanut roimasti. Ja kyllä, olen juuri jonkun muun mielestä niin säälittävä, että netin ja Facebookin kautta olen liittynyt muutamiin äitiryhmiin. Mutta ennen kun kukaan alkaa naureskelemaan partaansa asiaan liittyen, niin kandee lukea ensin tosiaan toi aikasempi blogiteksti, niin sitten ei ehkä naurata enää niin paljon.

 Mähän joskus aiemmin kirjotin myös treenaamisen kunnollisesta alottamisesta ja herkkujen vähentämisestä. Mässääminen varsinkin oli lähtenyt vähän lapasesta, vaikka minkämoista namiskaa ja sokolaatia tuli nappailtua päivittäin. No nyt kun joulu on ohi ja joulunamit lähestulkoon tuhottu (oikeesti en viitsi edes kertoa miten paljon niitä on vielä jäljellä), niin herkuttelu oikeesti muuten on kuin onkin vähentynyt! Ja joo, vaikka niitä suklaita on jäljellä vielä aika paljon (myös muuten niitä meidän mammaporukan pikkujoulujen aikaisia), niin niiden tuhoamistahti on nykyään pelottavan hidas. Tällä menolla meillä puputetaan viimeiset namit joskus huhtikuun paikkeilla. Ruokavalio muuten on aikalailla sama, semmosta perus himasafkaa, onneksi melko terveellisestä päästä. Treenaaminen sen sijaan on takunnut pahemmin. Kuusi reilu viikon kestävää kunnon kuumetautia puoleen vuoteen himmaa tota liikunnaniloa melkosesti. On oikeesti sanoinkuvaamattoman ärsyttävää kun oot just saanut viikon pumpattua kunnolla, niin seuraavana päivänä makaat himassa 39,5 asteen kuumeessa, podet sitä kuus päivää ja sen jälkeen joudut odottamaan vielä useamman päivän tervehtymistä jonkun sydänlihastulehduksen pelossa. Sitten sitä ehtiikin taas treenailla just vajaa pari viikkoa ja taas sama homma alusta. Joten kyllä, hieman tuppaa jo kismittämään tää saakelin sairastaminen! Mutta nyt mä päätin että kiintiön ollessa nyt täynnä, en enää sairastele seuraavaan kuuteen vuoteen, niin voin taas kunnolla keskittyä treenaamiseen ja paremman olon tavoitteluun!

Yksi suuri osa sitä hyvää oloa itseni kohdalla on toi ulkona oleminen. Meuskan vauva-aikana tuli vedettyä semmosta pikavaunukävelyä ympäri Helsinkiä, että Valentin Kononen olis kalvennut mun rinnalla! Parhaimmillaan vedeltiin 20 kilsan lenkkejä. Toi on semmonen asia mitä kaipaan eniten ajasta ainoastaan yhden lapsen kanssa! Tekisin samaa Enskan kanssa, mutta tosiaan Meuska ei oikein jaksa enää rattaissa turhanpanttina istuskella. Näin ollen mun entiset ihanat päivähikilenkit on vaihtunut hiekkalaatikon reunalla seisoskeluun. Mutta koska en pääse enää kauheesti vaunuttelemaan, niin oon alkanut tietenkin lenkkeilemään itsekseni iltasin. Koska motivaatio kuitenkin on ollut joskus hukassa, niin toikin toteutus on ollut vähän niin ja näin. Onhan se oikeesti vähän masentavaa katella ulos illalla puol yhdeksän aikaan, todeta että siellä tihuttaa vettä jälleen, keli on kurja ja sohva mukavan pehmeä. Näin ollen noi illat usein tuli silti jäätyä sohvalle. Onneksi mun elämään saapui pelastaja, jälleen Facebookin muodossa!! Joku saman asian kanssa painiskeleva ihana äitiolento oli kirjoittanut meidän asuinalueen äitisivustolle ja etsi itselleen lenkkiseuraa. Tartuin tarjoukseen oitis, enkä tosiaan ollut ainoa! Yhtäkkiä meitä oli kasassa kunnon kööri ja kaikki intopiukeena tulossa messiin! Oli aivan mahtavaa lähteä illalla lenkille ihmisten kanssa, joista en tuntenut ainuttakaan. Hassusti sitä kuitenkin alkaa lenkkien lomassa tutustua, nyt tuntuu että ei aika enää riitä iltasin, kun olis niin nastaa käydä vaan joka ilta lenksulla. Onneksi lenkkiseuraa näyttää löytyvän myös aamuille, niinkuin tänään. Mutta tää on ehkä paras juttu ikinä, tulee porhallettua ihan huomaamatta hyvässä seurassa höpötellen. Tavoitteeksi voisi ensimmäiseksi ottaa vaikka sen kuulun Naisten kympin. Oikeasti omassa pienessä mielessäni tavoitteena olisi puolimaraton. Oon aina ollut melko laiska lenkkeilijä, vaikka koskaan huonokuntoinen en olekaan ollut. Saa nähdä kuinka akan käy, löydänkö itseni Naisten Kympiltä, vai mahdollisesti jopa sieltä puolikkaalta? Vai jämähdänkö kuitenkin kuukauden päästä jälleen sohvan nurkkaan iilimadon lailla? Toisaalta kukaan muu kun minä ei sitä urheilun jälkeistä hyvää fiilistä voi mulle antaa, joten kai se on kirmattava jälleen aropupun lailla lenkkipolkuja keskiviikkoiltana. Puolimaraton, here i come! Niin ja kiitos Facebook!





lauantai 18. tammikuuta 2014

Best things in life are free!


Ja meillä kaikilla oli niin mukavaaaaaa, oi jospa oisin saanut olla mukanaaaaa....














Rauhallista viikonloppua vaan kaikille! :D



perjantai 17. tammikuuta 2014

24/7- päivystys täällä moi!

Käsi ylös jokainen, joka on joskus kuullut sanottavan, ettei kotiäitiys mitään duunia ole? o/ (<- tossa mä nostan käden, huomaatteko?) Heti ensimmäiseksi haluan teroittaa, että tän vajaa 2,5 vuotta mitä olen ollut nyt kotona, niin en ajattele aamuisin nousevani töihin tai koe olevani päivät pitkät duunissa. Faktasti en haluaisi olla päivisin missään muualla kun lasteni kanssa, mutta onhan tää kotimutsina oleminen joskus oikeesti aika uuvuttavaa. Lähinnä toi alkukysymys tuli siitä, että hyvin monet kuvittelevat kotiäitien oikeesti lomailevan himassa, että täällä hengataan menemään vaan, surffataan facebookissa, kirjoitellaan blogia, juodaan sitä ihanaa mansikkamargaritaa ja kahvitellaan äitiystävien kanssa lasten leikkiessä sulassa sovussa ja kauniisti lastenhuoneessa. Jep, fail! Toki päivän mittaan käväisen facebookissa, sillä kone saattaa olla auki sivustalla ja hurista tuntikausia itsekseen. Blogia on turha edes haaveilla kirjoittavansa ennen kun noi kaksi naperoa on saatu tainnutettua nukkumaan.. Mansikkamargaritaa oon juonut joskus pari vuotta sitten ja äititreffit on yleensä sellanen urheilusuoritus, että niistä toipuakseen tarttee vähintään kahden tunnin kokovartalohieronnan.

Mutta siis miten sitten tätä kotiäitiyttä pitäisi kuvata? Jos tää ei ole lomaa, mutta ei duuniakaan, niin mitä tää on? Parhaiten voisi sanoa tämän olevan jatkuvaa päivystysvuoroa. Varsinkin sen jälkeen kun muksu lähtee liikkeelle, niin silmät on hyvä kasvattaa selkäänkin. Jatkuva päivystysduuni tarkoittaa sitä, että oikeastaan täysin omaa ja rauhallista hetkeä ei ole ollenkaan. Tuntosarvet on pystyssä koko ajan, mä oikeesti tiedän lähes 99,9 prosentin tarkkuudella missä Meuska on, vaikka en näkis tai kuulis koko tyttöä. Jos oon keittiössä laittamassa Enskalle vähän murkinaa, niin pystyn suorilta kävelemään siihen huoneeseen jossa Meuska on. Yleensä myös kaikki on varmasti hyvin niin kauan kun kuuluu jonkinlaista möykkää, höpöttelyä, kirjan sivujen kääntelyä, dublojen kolinaa tai rattaiden kärräämistä. Jos hiljaisuutta kestää yli 30 sekuntia, niin Meuska tekee aika varmasti jo pahojaan. Se myös on oppinut jo esittämään hyvinkin vakuuttavasti syytöntä, vaikka todisteet rikoksesta olis nenän edessä.

Eli siis kun nyt päädyin siihen että kotiäitiys on vähän kun päivystysduuni, niin se ehkä osaltaan selittää sitä, miksi joskus tää on niin uuvuttavaa. Lähes jokaikinen äiti kenen kanssa tuolla hiekkalaatikolla tai perhekerhossa juttelen allekirjoittaa saman. Joskus väsyttää ja ottaa aivoon. Väsyttää siis niinkun enemmän kun omassa ns. päiväduunissa. Ero on siinä, että töistä sä pääset aina himaan, suljet työpaikan oven ja lähdet meneen! Hetken myös saa olla siellä työpäivän aikana ihan itsekseen, ainakaan mun duunissa ei ole kokoaikaista vastuuta kahden pienen ihmisen hengissäpitämiseksi. Kotona ollessa ei voi suorilta kävellä esimerkiksi vaan vessaan, vaan senkin ajaksi yleensä kannan Enskan eteisen lattialle, josta voin välillä kurkkia kaiken menevän jouhevasti. Enskaa kun mimittäin ei voi jättää tietenkään mihinkään lattiaa korkeammalle, sillä se tulee sieltä vauhdilla tonttiin. Myöskään esimerkiksi Meuskan huoneeseen en viitti sitä useinkaan jättää, sillä hyvin todennäköisesti löydän Meuskan ratsastamalla Enskalla tai sitten Meuska on aikeissa syöttää Enskalle roskiksesta bongatut rusinat tai on nappaamassa pikkusiskoa syliin ja nostamassa sitä omiin nukenrattaisiinsa.

Päivät tahkotaan tällä hetkellä jatkuvasti kitisevän vauvan ja uhmaikää aloittelevan taaperon kanssa. Toinen kitisee muuten vaan ellei jatkuvaa viihdytystä ole tarjolla, toinen kiljuu koska ei saa lähteä sukkahousuissa ja hellemekossa 14 asteen pakkasessa puistoon. Lapsissa on myös se nasta juttu, että ne vaistoaa tasan sen hetken kun sulla alkaa pinna palaa ja sillon on sirkus valmis. Ne osaa heittää vettä myllyyn niin kauan, että tekis mieli oikeesti heittää ensin lapset roskikseen ja sen jälkeen hakata omaa päätä seinään niin kauan että lähtee taju. Onneksi tota tekniikkaa on joutunut käyttämään harvemmin. Oman osansa siihen pieneen väsymykseen laittaa aina myös huonosti nukkuva lapsi. Meidän Enska on siitä malliesimerkki. Yöt parantuivat hieman kun yöaikainen maitotarjoilu loppui, mutta toi RS-virus sotki jälleen hyvän edistyksen. Jatketaan siis tahkoomista.

Koska päädyin nyt itsekin siihen, että tää postaus on oikeestaan tosi sekava sekä ehdottomasti ilman mitään päätä tai häntää, niin ehkä pääpointti on se, että lasten kanssa sä oot hälytysvalmiudessa 24/7. Oon toisaalta aika varma ettei se hälytysvalmius täysin häviä koskaan, ei vaikka muksut olis melkein kolmekymppisiä ja asuisivat toisella puolella maata. Ehkä se vaan kuuluu tähän vanhemmuuteen niin suurena osana. Ja ennen kun kukaan alkaa jeesustelemaan sitä, että miksi siellä kotona sitten pitää olla jos ei jaksa, niin eihän siellä pidäkään! Kaikilla on mahdollisuus onneksi laittaa lapset hoitoon aikaisessa vaiheessa, jos ei vaan koe olevansa siellä himassa viihtyyvää sorttia. Vaikka mäkin valitan ja olen joskus uupunut, niin siltikin tää on tällä hetkellä just se paikka missä mä haluan olla. Noiden kahden pallopään kanssa, onhan ne aika tyyppejä!






torstai 16. tammikuuta 2014

Synneistä suurin

Vaikka kaikki aina haukkuu Turkua, niin mulla oli siellä oikein rattoisaa ja mukavaa. Duunitkin tuntui aivan lomalta, en siis valita! Akut latautuneina oli nastaa palata myös kotiin, varsinkin kun Meuska veteli illanratoksi uhmakilarit, raivosi niin paljon että oksensi ja Enskan mielestä koko ilta oli muuten vaan skeidaa, joten sitä juhlistettiin kitisemällä kaksi ja puoli tuntia ja tekemällä totaalistoppi kaikelle nestemäiselle ravinnolle. Pekkis oli kuitenkin pistänyt eilen hösseliksi ja kaivanut pitkästä aikaa mun suklaakeittokirjan naftaliinista, joten himassa odotti muutama melkoisen herkullinen suklaamuffinssi. Ja kyllä, mieheni osaa tehdä ruokaa ja hieman jopa leipoa! Kokkaustaidot meidän tavatessa olivat tyyppiä "osaan-lämmittää-pizzan" ja "laitetaanko-tää-lohifile-uuniin-nahkapuoli-ylös-vai-alaspäin", mutta vuosien koulimisen jälkeen tosta onkin sukeutunut aika passelin hyvä ruoanlaittaja! On oikeesti aika jees, että mun poissaollessa himassa tarjoillaan jotain muutakin kun pelkkiä kalapuikkoja ja valmisperunamuussia.

Meillä ruoka on ollut aina suuri osa elämää. Mun äiti on ollut aina taivaallisen hyvä kokki, eikä mulle ja velimiehelle kelvannutkaan mikä tahansa pöperö, me kun opittiin melkosen nopeesti ymmärtämään hyvän päälle. Muutamaan otteeseen mutsi yritti päästä helpolla ja teki meille uunissa ranskalaisia ja nakkeja. Ne jäi suurten valitusten kera syömättä, joten kokeilut jäi kahteen kertaan. Tästä viisastuneena kaupan skeidaranskalaiset ja nakit jäi kauppaan ja me saatiin nauttia mutsin pöperöistä masut pinkeinä. Kaiken sen syömisen jälkeen oon aika usein miettinytkin, että mikä ihme on mennyt vikaan, ettei meidän koko perhe oikeesti ollut tuhottoman lihava? Joku viiden litran lohikeittokattila katosi about 27 minuutissa ja ämpärillisen kaalilaatikkoa sai kevyesti tuhottua muutamassa tunnissa. Olikohan mutsista koskaan turhauttavaa yrittää tehdä ruokaa kahdeksi päiväksi, kun se kuitenkin oli viikon suurin vitsi? Ikävä kyllä oon alkanut huomata meidän perheessä samoja piirteitä, vaikka Meuska on vasta reilu parivuotias ja Enska ihan mitätön rääpäle. Tai sitten me ollaan vaan Pekkiksen kanssa niin kovia syömään, että safkaa saa jatkossakin tehdä melko isolla kauhalla.

Oon aina miettinyt tätä ruokahommaa niin, että koska ihmisen on kuitenkin syötävä päivittäin, niin minkä takia sitä viittis syödä jotain ihan kauheeta sontaa? Noi eineslihapullat ja nugetit, roiskeläppäpizzoista puhumattakaan, on pahinta mitä mä tiedän. Joku peruslihapullien teko kun ei oikeesti vie 10 minsaa kauempaa, itse kun en laske sen uunissaoloajan vievän juurikaan minun aikaani, se uunihan tekee hommat ihan itsekseen. Vähän sama kun sanois pyykinpesun olevan jotenkin kovin rankkaa puuhaa, vaikka oikeestaan siinä koko hommassa ei tartte muuta kun tunkea likaset kledjut koneeseen ja painaa nappia. Ja kyllä, kyllähän meilläkin joskus syödään kalapuikkoja ja tilataan pizzaa ja se on ihan fine, älkää siis käsittäkö mua väärin! Mutta en mä kykenis sitä huttua vetelemään kitusista alas joka päivä, tai saatika syöttää sitä mun muksuille. Hyvästä safkasta tulee hyvä olo. Ja oikeesti kunnon kotisafka on ainakin meidän perheessä melko terveellistäkin, ehkä se on se salaisuus että voi syödä ja paljon, eikä juurikaan housut paljon kiristele.

Kuitenkin jokaisella kunnon kotimutsilla täytyy olla joku pahe ja synti. Suklaa on mun.. Rakastan suklaata. Tummaa suklaata, maitosuklaata, pähkinäsuklaata, mariannesuklaata, vadelmasuklaata, täytesuklaata, suklaakonvehteja, taloussuklaata, kermatoffeesuklaata, suklaalevyjä, ranskalaisia pastilleja, varsinkin amerikan pastilleja... Suklaa kaikessa muodossa uppoaa meikäläiseen, ainoa mikä tökkii hieman on valkosuklaa. Toisaalta sehän ei teknisesti edes ole suklaata, joten annettakoon se mulle anteeksi. Enhän mäkään voi olla täydellinen!




keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Voiko elämä olla luxumpaa?

Nyt tulee arvoitus, olkaa skarppina!

Mikä laulaa täysillä autossa Pearl Jamia, lähes itkee onnesta maisemia ihaillessaan, fiilistelee jopa ABC:n takeawaykahvia, laulaa taas vähän täysiä Metallicaa, hyppää hotellisänkyyn kahden metrin päästä vatsalleen korvia huumaavan kikatuksen kera, ihailee kaihoten minibaarin antimia, ostaa illaksi kilon karkkia, lähes suutelee hotellihuoneen kylpyammetta, tarkistaa korvatulppien mukanaolon pakkomielteisesti kahdeksan kertaa ja lähes tirauttaa kyyneleen hyvästellessään lapset ja Pekkiksen yhdeksi yöksi?

Joko tiedät? Jos et tiedä, niin mieti vielä muutama sekka...

Joko?

No tietenkin MINÄ,  kotimutsi hotellilomalla YKSIN. (Kenellekään ei tarvitse kertoa, että oikeesti on kyseessä duunireissu).

Toisaalta sillä ei ole mitään väliä, että kyseessä on työreissu, sillä lähes kahden viikon kotonaolon ja kahden kipeän lapsen 24/7 hoivaamisen jälkeen tää tuntuu parhaalta lomalta johonkin sataan vuoteen. Ensin ajattelin että lähdetään reissuun koko porukka, Pekkis olis voinut olla päivän tytsyjen kanssa. Sitten ajateltiin että jos Meuska voisi jäädä mummille kaveriksi yhdeksi yöksi. Sitten mietittiin että jos mä lähtisinkin yksin. What? Yksin? Siis ensimmäistä kertaa yksin, koko yöksi? Ensin vastustin ehdottomasti ideaa, mutta kun mun äiti fiksuna vetäs "saat nukkua koko yön yksin"-kortin esiin, niin mä olin pakannut kassit ja tankannut auton kolmessa millisekunnissa. Ajomatka yksinään radiota huudattaen oli terapeuttinen, duunihommat sujui jopa jotenkuten pienen tauon jälkeen. Kaiken kukkuraksi yksi parhaista ystävistä oli myös Turussa maakuntamatkailemassa, joten ilta sujui hyvän safkan ja parhaan seuran parissa. Hotelliin saapuessa sukelsin salamana vaahtokylpyyn, sen jälkeen taas kolmen metrin loikalla sänkyyn ystävieni Royalin, Dumlen sekä Aakkosten kera (punaset on parhaita). Nyt aion vetää peiton otsaan saakka ja nukkua ehdottoman hyvin ainakin 8 tuntia. Myös korvatulpat on aseteltu tarkoin viereiselle yöpöydälle, sillä mikään ei pilaa tätä yötä mun ja mun unien kesken! Aamulla aion nautiskella aamiaisen rauhassa lukien ihan oikeaa lehteä. Siis niin ettei kukaan revi siitä lehdestä sivuja tai roiku mun lahkeessa tai syö puolta mun aamupalasta.

Joten hei, hyvää yötä... mulle!





P.S. Pahoittelen tummanharmaan kynsilakan jämiä varpaankynsissä.

P.P.S. En syönyt kaikkia karkkeja kerralla.

P.P.P.S Ei niitä karkkeja kyllä kotiin saakka riitä.





maanantai 13. tammikuuta 2014

Voihan RSV!

Koska meillä on tytöt olleet kovinkin terveenä pysyviä tapauksia, niin mä oon yleisesti autuaan tietämätön mistään lastentautijutuista. No juu, tiedän kyllä mikä on vesirokko ja tunnistan kohdalle osuessa oksennustaudin, mutta siihen se nyt abouttirallaa jääkin. Nyt kun meidän molemmat onnistui sairastumaan peräkkäin, niin mähän olin vähän pallo hukassa täällä himassa. Toki hoidan lapseni parhaani mukaan, mutta jostain syystä meille esimerkiksi kotiutui melko haipakkaan digitaalinen kuumemittari, kun kuumeen mittaaminen 7 kuukauden ikäisen kainalosta alkoi tuntua jokseenkin ahdistavalta, niin äidistä kuin tyttärestäkin. Tänä aamuna kiikutin oikeasti kipeän Enskan jälleen lääkäriin, jossa diagnoosiksi paljastui RS-virus. Siis täh? No kuulemma joku kausiflunssavirus, joka aikuisilla ja isommilla lapsilla yleensä menee ohi melko helposti, mutta näillä pienemmillä muksuilla onkin vähän ärhäkämpi. Onneksi Enska sentään on jo sen ikäinen, ettei suoraan osastolle kiikutettu, ihan minivauvat kun yleensä lähes poikkeuksetta joudutaan ottamaan sairaalahoitoon. Me siis kitkutetaan himassa yhden tosi kipeän ja yhden tosi tylsistyneen lapsen kanssa. Ja kyllä on mukavaa!

Välillä sitä kitkutetaan himassa esimerkiksi huonon kelin vuoksi, mutta sillon sitä voi edes tehdä jotain muuta! Hurauttaa HopLoppiin, mennä kärkkymään mummin lihapatojen ääreen, hengailla kavereiden nurkissa tai juosta sitten vaikka ulkona ympyrää kaatosateessa. Mutta kun perheessä porukkaa kaatuu kun keiloja meikän heittovuorolla, niin eihän täältä himasta oo mitään asiaa mihinkään sivistyksen pariin liian pitkään aikaan. Muutama päivä vielä menee, mutta kun toi muutama päivä alkaa venyä viikkoon ja sen yli, niin meidän porukkaa alkaa näyttää siltä että meidät vois kantaa kohta suoraan lataamoon. Ainoa poikkeus on Enska, joka on onneksi vielä aika autuaan tietämätön siitä, että näiden kodin seinien ulkopuolella on ihana paikka nimeltään MAAILMA, jossa voi tehdä kaikkea kivaa! Koska me joudutaan kökkimään täällä himassa Meuskan kanssa, niin aina välillä joutuu soveltamaan jotain tekemistä. Voidaan vaikka...

Rakentaa tunti Dublotornia, mitata sen korkeutta ja sen jälkeen hajottaa se. Ja tehdä se 67 kertaa putkeen ja nauraa yhtä mielipuolisesti sille joka kerta.


Tai antaa kaksivuotiaan näppäillä kuvia iskän järkkärillä. Hyviä tuli, hups...


 Tai levitellä vessapaperirullia pitkin kämppää..


Voidaan myös levittää kaikki pyykit pitkin kylppäriä..


...tai tutkia ja hävittää puolet mutsin lompakon sisällöstä.



Jos tää meidän pakkoeristäytyminen ei kohta lopu, niin oikeesti Pekkis löytää joku päivä töistä tullessaan kaksi mielipuolista ihmistä nauramassa täältä himasta. Mun ja Meuskan keskellä varmaan tapittais hoomoilasena Enska, joka ei tietenkään tajuais mistään mitään. Lucky bastard!



sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Kakkajuttuja

Kertakäyttövaippa, kestovaippa, taskuvaippa, housuvaippa, tsi-vaippa, teippivaippa, aio-vaippa, uimavaippa, riisipaperi, sappisaippua, kuivaksiopetteluhousut.. Siis kuinka vaikeeta tää vaippahomma voi olla? Ikävä kyllä kun lapsia talouteen tulee, niin toi vaipparuljanssi alkaa pakostikin. Toki jotkut elämäntapagurut harjoittaa vvv:tä, eli Vauvojen VessahätäViestintää, jollon siis vanhempi opettelee tunnistamaan vauvan eleistä koska sitä pientä pyllymaakaria sattuis pissattamaan. Kun näitä eleitä alkaa tulla, niin vauva kiikutetaan äkkiä pissille tai kakalle joko vessanpöntön tai lavuaarin päälle. Koska me ei olla elämäntapaguruja eikä mitenkään maailman suurimpia pienten eleiden tutkijoita, niin me ollaan nöyrästi suostuttu tohon skeidapyllyjen pesuun ja vaippatarjousten vertailuun.

Mä päätin heti Meuskaa odottaessa että meillä tullaan käyttämään kestovaippoja. Aloin niitä kirppareilta ostelemaan, sitten vein ne ostamisen jälkeen kotiin, enkä todellakaan tajunnut mikä osa kuului mihinkin ja miten hemmetissä niitä piti edes käyttää. Pekkis oli luonnollisesti äärettömän iloinen tästä mun kestovaippahurahtamisesta (not). Yritin sitten selittää miten vaipat toimii, vaikka oikeesti en oikein tiennyt sitä vielä sillon itsekään. Kun Meuska kärrättiin laitokselta himaan, niin sen hanurihan oli niin minimaalinen, että kaikki pienimmätkin kestovaipat oli sille auttamattomasti liian isoja. Onneksi olin kuitenkin varautunut kaikkeen, joten kaapissa odotti kassi pienimpiä Pamperseja. Ja tsiisus että ne oli pieniä!! Ne olis voinut pukea keposesti jonkun pienen nuken päälle ja hyvä olis ollut. Muutenkin alussa tuntui aika menevän niin kokonaan vauvanhoidon opetteluun ja uuteen minityyppiin tutustumisessa, että ei ehtinyt paljon kestovaippoja miettiä. Kun Meuskan hanuri alkoi vähän kasvaa ja hoitohommista alkoi tulla rutiinia, niin aloin opettelemaan myös niitä kestovaippahommia. Ne olikin tosi yksinkertasia, käyttö ei juurikaan kertisvaipoista eronnut, ainoa ero oli se että kestot nakattiin käytön jälkeen pesukoneeseen, kun taas kertikset kärrättiin luonnollisesti roskikseen. Alusta saakka kuitenkin olin sen verran mukavuudenhaluinen, että reissunpäällä ja yöllä meillä käytettiin niitä kestoja ihan suosiolla, mä kun en tosiaan alkanut raahaamaan shoppausreissun päätteeksi paskaisia vaippoja takas himaan. Myös yökestoilu olis vaatinut sen verran panostusta ja asiaan perehtymistä, että siihen hommaan mä en ihan jaksanut lähteä.

Meuskan jälkeen luonnollisesti Enska on saanut seurata samaa kestovaippatietä kun siskonsakin. Noissa kestoissa on se hyvä, että ne oikeastaan melkein paranee vanhetessaan, siis ihan niinkuin minäkin. Olipas huono läppä. Anyways, Enskaparka joutuu tyytymään kaikkeen Meuskan vanhaan roinaan, aina vaipoista lähtien. Saakohan toi raasu koskaan mitään omaa ja uutta? Rankkaa olla pikkusisko!

Muutaman homman sitä on kyllä oppinut nyt reilun parin vuoden vaippahomman jälkeen. Ne on nämä:

- Vauva pissaa tai kakkaa yleensä aina heti, kun sille ehtii laittaa päälle uuden vaipan. Varsinkin jos oot ensin pitänyt mukulaa tunnin ilman vaippaa ottamassa vaippojen hauduttamalle hanurille vähän ilmaa, niin saletisti kakka väännetään asappina kun vaippa on paikallaan. Kun peset pienen pyllyn, niin pissat tulee taatusti vielä hoitopöydälle sen jälkeen.

- Kun saat puettua muksun tai pari talvivermeisiin vartin kiljumisen jälkeen, ootte jo vartin myöhässä, omaa päätä kiristää ja hiki virtaa selkää pitkin, niin jompikumpi vääntää tortut. Joka kerta.

- Niskapaskat tulee aina kesken ulkoilun.

- Kakkavahinko sattuu aina kun oot pukenut lapselle päälle jotkut vähänkään hienommat vaatteet. Näin ollen ihana valkoinen body on keltainen.

- Oman lapsen kakka ei oikeesti haise! Ripulikakka haisee joo, mutta normikakka ei!

- Oma sormi tulee tökättyä ainakin muutamaan otteeseen sinne kakkavaippaan, kun yrität tihrustaa, että oliko siellä vaipassa nyt jotain. Se on nasta fiilinki.

Meillä ollaan nyt siinä mukavassa tilanteessa, että Meuska päätti yhtäkkiä lopettaa vaipan käytön ja siirtyi potalle! Täällä sitten äiskä tippa linssissä ihmettelee tuota reilu parivuotiasta, joka reippaana marssii potalle ja taputtaa itselleen sen jälkeen. Tää tosin helpottaa meidän arkea huomattavasti. Niin ja pienentää myös pesukoneen taakkaa.  Nyt tosin on vielä Enska, jonka hanuria saa hinkata päivittäin moneen otteeseen. Sen vaipattomuuteen taitaa kulua vielä hetki. Luotan tosin siihen, että Enska on niin isosiskofani, että kyttää jo hyvissä ajoin Meuskan puuhia ja ryhtyy pottailijaksi hyvissä ajoin!



lauantai 11. tammikuuta 2014

Jotta menis kun Strömsössä

Eilinen ei mennyt ihan putkeen. Tai oikeastaan viimenen viikko ei ole mennyt ihan putkeen. Mun kuusi päivää kestäneen kuumeen ja halvaannuttavan kurkkukivun jälkeen sairastui Meuska. Pimuska kuumeili muutaman päivän ja sai riesakseen kauhean yskän. Tämähän ei tietenkään menoa haitannut, tommoset pikkuviat lähtee aina nostamalla riehumistason leveliä vaikkapa kolmellasadalla pykälällä. Koska Meuska on maailman siistein isosisko, niin se tartutti pöpön myös Enskaan. Eilinen oli huisin hauska päivä, kun yritin viihdyttää nollaunien jälkeen kahta lasta, yhtä enemmän ja toista vähemmän räkäistä. Päiväunet oli molempien mielestä totaalisen nounou, yskimistä harjoteltiin ihan kuorossa ja kaikilla alkoi pää levitä näiden liian tutuksi käyneiden neljän seinän sisään aika vauhdilla. Eiliselle oli tietenkin vielä kaikkea kivaa sovittuna, jotka luonnollisesti jouduttiin perumaan. Onneksi ihanat ihmiset meidän elämästä eivät katoa, vaikka välillä sairastellaankin.

Ilta meni yllättävän kivuttomasti, vaikka Enska oli pysynyt hereillä jo historiallisen kauan. Fiksuna äiskänä tumppasin likan kylpyyn illasta melko pitkäksi aikaa, sillä se on vakimesta missä toi pikkuakkeli pysyy tyytyväisenä. Lämmin kylpy myös irrotti limaa ihan mukavasti. Poppakonstitkaan ei kuitenkaan auttanut, kun aloin vähän huolestuneena kuuntelemaan pahenevan kuuloista yskää ennen nukkumaanmenoa. Enska meni kyllä kiltisti nukkumaan, mutta heräsi kahden minuutin unien jälkeen kumeaan yskään ja siihen ettei happi meinannut enää kulkea ollenkaan. Eihän siinä auttanut kun lähteä viemään pikkuakkaa Lastenklinikan päivystykseen yötä vasten.

Me ollaan oltu siitä onnekkaassa asemassa, että meidän lapset on pysyneet koko hurjan pitkän elämänsä kovinkin terveinä. Ekat kuumeet Meuska on sairastanut vasta tänä syksynä (eiku mitä tää ihme välikausi on, talvea/syksyä/kevättä/whatever). Näin ollen toi käynti tuolla Lastenklinikan päivystyksessä oli meille ensimmäinen laatuaan. Odottelin järkyttävää ruuhkaa, kiireisiä hoitajia ja välinpitämättömiä lääkäreitä, jotka kirjoittelee antibioottireseptejä liukuhihnalta. Kuinka ihanan väärässä mä olinkaan! Meidät otti ensimmäisenä vastaan mielettömän ihana hoitaja, joka ohjasi meidät eteenpäin. Päästiin lääkärille HETI, ehdin riisua ulkovaatteet kun lääkäri tuli jo meitä hakemaan. Lekuri määräsi meidän samantien hoitsulle lääkitsettäväksi, toi hoitajakin oli aivan mielettömän upea, empaattinen, lapsirakas ja ehdottomasti juuri oikeassa ammatissa! Vaikka koko hommaan lääkkeiden vaikutusta odotellessa ja kontroilloidessa menikin useampi tunti, niin siltikään me ei jouduttu odottamaan minuuttiakaan ylimääräistä, Enska sai parasta mahdollista hoitoa ja äiskä rauhallisen ja hyvän mielen. On muuten nastaa kun kotona on vauva, jolla ei lähde ääntä ollenkaan, onhan toi nyt aika säälittävä pötkäle!

Päivystyksen kanssa samoista tiloista lähti kyltit lasten syöpä- ja muille osastoille. Mietin niitä vanhempia, jotka joutuu niitä tiloja oman lapsensa kanssa käyttämään. Miten siihen oman lapsen vakavaan sairauteen osaisi suhtautua, miten sitä pelkoa ja kauhua pystyy käsittelemään? Mä väänsin tippaa jo melkein pelkästään siitä, kun Enska rääkyi pää punaisena hengitettävää lääkettä saadessaan. Tiedän kyllä sen, että sitä jaksaa silloin kun pakko, mutta silti noita käytäviä en toivoisi yhdenkään vanhemman, saatika lapsen, joutuvan kävelemään. Tuolla tuli mieleen tämä paljon puhuttu uusi Lastensairaala, johon joudutaan keräämään varoja kansalaisilta. Tietty tää ele on mahtava, toi lastensairaalaprokkis on oikeesti yhdistänyt ihmisiä, saanut päälle kunnon "yes we can"- fiiliksen, että kyllä tää homma hoidetaan ja saadaan pakettiin. Siltikin mä kuitenkin mietin niin, että eikö meillä Suomessa pitäisi löytyä rahat uuteen lastensairaalaan ihan tuolta valtion pussista, ettei tarttis lähteä kerjäämään niitä euroja tuolta kadulta? En mä tiedä, tietenkin niitä rahanreikiä tässä maassa löytyisi vähän joka kolkasta, mutta siltikin mun mielestä ihmisten (ja varsinkin lasten) terveydenhuollon kuuluisi olla prioriteettilistalla aika korkealla. On toki nastaa että eduskuntataloa peruskorjataan jollain 225 miljoonalla eurolla, mutta rahoja uuteen lastensairaalaan ei löydy kokonaisuudessaan valtion kukkarosta. Jokaisen vanhemman (ja varmasti muidenkin) mielessä välkkyisi se uusi ja upea lastensairaala, jossa kaikkien meidän lapset saisivat tarvittaessa oikeesti maailman parasta hoitoa ilman, että mietitään hoidetaanko pieniä syöpäpotilaita homeen kyllästyttämillä osastoilla. Toivoisin myös että jatkossakin muutkin yhtä skeptiset vanhemmat kuin minä, voisivat yötä vasten päivystykseen kävellessä kokea yhtä suuren positiivisen yllätyksen kuin minäkin eilen. Jos se vaatii multa muutaman euron lahjoituksen, niin olkoon sitten niin.




keskiviikko 8. tammikuuta 2014

"Mennään"- mies

Tiettekö millanen on "mennään"- mies? Sellanen jolla on aina ajasta ja paikasta riippumatta kiire. Ja kiire on tietenkin minnes muualle kun ei minnekään. "Joko mennään?" "Lähdetään!" "Kohta on jo kiire!", peruskauraa mennään- miehelle. Kiire ei lopu milloinkaan, ja harvoin sitä mennään- mies osaa rentoutua paikalleen, olkoon missä vaan. Mussa on ikävä kyllä vähän joskus tommosia mennään- miehen piirteitä. Näin äippälomalla mulla harvoin on oikeasti kiire mihinkään. Pahimmat kiireet yleensä koetaan matkalla neuvolaan, jostain syystä sinne täytyy aina ryysätä kahden kitisevän kakaran kanssa pää märkänä, Meuskalla on takin ja ulkohousujen alla edelleen yökkäri ja Enskalla edellisen päivän bataatilla kuorrutettu body ja uusinta muotia olevat caprihousut, sillä koko 62 onkin jäänyt jotenkin yllättäen pieneksi. Siinä sitten heität neuvolatädin kanssa jotain hyvääkin läpyskää ja ajattelet vaan sitä, kuinka et kerennyt pestä hampaita ennen lähtöä.

Mutta siis: koska harvoin oikeesti on lasten kanssa tulipalokiire mihinkään, niin miksi se kiire ja mennään- asenne on silti iskostunut niin vahvasti aikuisten päähän? Usein matkalla puistosta kotiin huomaan hoputtavani Meuskaa, ja aivan täysin turhaan! Mihin meillä oikeesti siis on muka sitten kiire? Lounas nyt ei viiden minuutin haahuilun seurauksena ehdi pilaantua, eikä päikkärirytmit mene hanurilleen, vaikka niille ehdittäisiinkin vartti normaalia myöhemmin. Mä siis huomaan toistavani vakihokemaa "no niin Meuska, ala tulla nyt, nyt mennään, nyt kiireesti, nyt töppöstä toisen eteen, Meuska NYT mennään, alahan nyt jo tulla"... Meuskasta paljon hauskempaa on jäädä tutkimaan pihalle tippuneita lehtiä, käpyjä, ihastella juuri puhjenneita kukkasia, hiplata vastaleikattua ruohoa, haistella heinänkorsia ja maistella vähän hiekkaa. Aikuisen näkökannastahan toi on haahuilua, turhaa toimintaa joka vie liikaa meidän aikuisten aikaa. Aikuisten mielestä on nyt äkkiä mentävä kukkien ihailun ja hiekkakakkujen teon sijaan kotiin, tehosyötettävä mukulat ja tuupattava ne rutiinien mukaan päikkäreille. Mutta koska meistä aikuisista on tullut näin hemmetin feikkikiireisiä? Milloin meiltä katosi taito ihastella ruohonkorsia, ihmetellä taivaalla lipuvia pilviä, kuunnella kevään ensimmäisten lokkien kirkunaa, tuoksutella ensimmäisiä pakkaspäiviä ja kokeilla miten se ruoho kutittelee varpaita? Se taito katoaa jotenkin pikkuhiljaa kun sitä tulee aikuiseksi. Onneksi peli ei ole menetetty, siitä feikkikiireydestäkin onneksi voi opetella pois. Vaikka pikkuhiljaa, askel askeleelta. Aion opetella tota taitoa tästä lähin itsekin, sillä en jaksa enää kuunnella omaa jankuttavaa hoputtamistani. Jos Meuska haluaa ihmetellä meidän rapun rappusia ja valokatkaisinta, niin sitten ihmetellään. Jos matkalla autolta kotiin tekee mieli keinua muutama minuutti, niin sitten keinutaan. Aikanaan kun alkaa päivähoito, eskari, koulu ja harrastukset, niin meidän perheessä tätä kiirettä saadaan selättää aivan tosissaan. Vielä ei ole niiden aika, joten yritetään nauttia tästä kiireettömyydestä ja hissukseen olosta, onhan tää ainutlaatuista aikaa niin mun kuin lastenkin elämässä, eikä sitä sen mentyä enää takaisin saa.

Joten mennään- mies, relaa säkin. It feels good!


tiistai 7. tammikuuta 2014

10 000

10 000. Kymmenen tuhatta. Kymppituusaa. Kymppitonni. Kymmenen donaa. Tuhat kertaa kymmenen. Kymmenen tuhatta kertaa yksi.

Luku joka tänä aamuna sai mut kovin iloiseksi! Mutta miksi? Idiot, tell tell! No, huomasin, että tänään mun blogitekstejä on käyty lukemassa 10 000 kertaa. Järjettömän iso luku, siis mun mittarilla. Tiedän että isoille bloggaajille 10 000 on päivän saldo, mutta minulle: you know! Kuten uudenvuoden postauksessa totesin, niin blogin aloittaminen oli mulle henkilökohtaisesti iso asia. Mietin asiaa vuosien mittaa silloin tällöin, lasten synnyttyä aina vain enemmän ja enemmän. Aiheita vilisi päässä kun täitä ala-asteella, mutta jostain syystä en saanut aikaiseksi päätyä kirjoittamaan. Onneksi lopulta uskalsin, muutaman kuukauden kirjoittaminen on ollut hauskaa ja inspiroivaa. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän haluaisin kirjoittaa! En myöskään koskaan ole ollut todella hyvä juurikaan missään. Tiettekö kun aina koulussa on niitä tyyppejä, jotka on tosi hyviä liikassa, osaa piirtää täydellisen kukkasen tai ommella perfecton kassin vanhoista farkuista. Mä en koskaan ole ollut yksikään niistä. Olin aina melko hyvä kaikessa. Paitsi kuviksessa. Ja käsitöissä. Puutöistä puhumattakaan. Mutta tää kirjoittaminen, tässä mulla on semmoinen fiilis, että oikeesti taidankin olla ihan hyvä. Oon saanut tosi paljon palautetta teksteistä, ihmiset ovat nauraneet, liikuttuneet ja itkeneet mun juttuja lukiessa. Suurimman kohteliaisuuden sain Äitiys Yhdistää- tekstistä, jossa sain facebookin kautta yksityisviestin, jossa kerrottiin kuinka paljon teksti kosketti ja kuinka hiljaiseksi se veti. Tuota viestiä lukiessa aloin Prisman kassajonossa itkemään. Kiitos siis siitä sinulle, joka viestin laitoit! Kiitos myös kaikille muille kommentoijille ja palautteen laittajille, on aina ihanaa saada viestiä, olkoon se sitten positiivista tai negatiivista.

Tästä innostuneena, iloisena ja kiitollisena aion jatkaa kirjoittamista vielä suuremmalla höyryllä! Olo on kuin Erkko-possulla Meuskan kirjassa: "nyt olen iloisempi kuin koskaan ennen". Näin tuumaa tämä mutsi-possu, hakee Pekkiksen joululahjaksi saaman kirjan ja muutaman palan tummaa suklaata ja painuu sohvan nurkkaan lukemaan. KIITOS siis juuri sinulle!


sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Yes, it's a girl!

Mistä tunnistat tyttösen...

Ne tykkää kengistä:




Ja haluaa meikata..





Asusteet ovat myös tärkeitä!


 


Käsilaukuista puhumattakaan!!



 Tytöt myös yrittävät syödä salaa..

 

Ja omaavat herätessään muodikkaan "bedhead"- lookin...




Dublotkin muistuttavat merenneitoja...



Sekä ne rakastaa kokkaamista! Tai ainakin taikinan syömistä.



Kyllä. Olen 100% varma että varsinkin vanhempi lapseni on tyttö.