.

.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Alasti on aina hauskempaa...

...ainakin Meuskan mielestä. Se on nyt tossa rapean 2,5 vuoden iässä hoksannut, että on oikein nastaa hengailla joko ilman housuja tai täysin alasti. Toi nakuiluvaihe oli toki oletettavaa, mutta onhan se jokseenkin joskus myös vanhempien kannalta kiusallista, kun toi saattaa yhtäkkiä paukata omasta huoneestaan ilman housuja. Onpa tuo muutaman kerran pihalla pissahädän yllättäessä vetässyt housut kinttuihin rapun edessä ja kiljunut "PISSALLLEEEEE".

En oikein tiedä mistä toi nakuiluinnostus sai alkunsa tai koska se edes loppuu, mutta eipä tuo nyt periaatteessa varsinkaan näin kesällä (siis mikä kesä?) haittaakaan. Meuskan mielestä toi ilman housuja juoksentelu nyt on vaan parasta mitä se tällä hetkellä tietää, joten juoskoon sitten kotona ilman housuja. Kyläilyjen aikana on ainakin vielä toistaiseksi vaatteet pysyneet päällä, mutta tiedäpä tosta, että innostuuko se heittämään housut nurkkaan joskus muuallakin. Toisaalta siitä meillä pidetään kiinni, että vaatteet pysyy päällä muualla kun kotona, kotona ollessa voi pyyhältää menemään pylly viuhuen.

Samalla näin vanhemman näkökulmasta toi alastomuus on jotenkin kuitenkin vähän vaikea juttu. On hienoa että lapselle on oikeastaan ihan se ja sama onko sillä housut päällä vai ei, eikä meistä kumpikaan todella halua Meuskalle ja Enskalle opettaa että alastomuudessa olisi jotain pahaa tai väärää, päinvastoin. Kahden tyttölapsen äitinä mun tehtävä on opettaa noi pienet naisten alut kunnioittamaan ja arvostamaan omaa kehoaan sekä pitämään siitä huolta. Pyrin tarkoituksellisesti siihen, etten koskaan arvostele omia jenkkakahvojani, puristele selluliittejani tai tuijota hanuriani peilistä liian arvostelevasti. En halua että mun lapset puhuvat laihduttamisesta jo eskarissa ja alkavat kontrolloimaan syömistä, "koska koulussa Ellinoora-Matildakin tekee niin". Vaikka aikuisten maailma on julma, niin niin on myös lastenkin. Toivon että lapsilleni kehittyy aikustuessaan niin vahva itsetunto, että se kantaa läpi mahdollisten loukkaavien sanojen tai katseiden. On hemmetin vaikeeta opettaa samalla siihen, että oma keho on arvokas ja sitä saa itse ihmetellä, koska samalla tuolla ulkona on ihmisiä, jotka eivät sitä kehoa kunnioita ja joiden päässä on jotain joskus mennyt kovin pahasti vikaan. Tiedän äitinä myös sen, etten lapsiani voi ikuisesti suojella kaikelta pahalta, vaikka niin tahtoisinkin tehdä. Tätä kirjoittaessa tajusin itsekin kuinka vaikeeta se nykypäivänä onkaan. Itse kuulun siihen onnekkaaseen ryhmään, joka sai jo kotoota mukaan vahvan itsetunnon vanhempieni kautta. Toivon että tulevaisuudessa Meuska ja Enska tietävät että jokainen on kaunis, olkoon minkä kokoinen, värinen tai muotoinen tahansa.



perjantai 27. kesäkuuta 2014

Elämäni koe-eläimenä, päivä no. 5

Nyt oon viisi päivää skarppaillut syömisen kanssa. Tai ei mun oikeastaan sinänsä tartte skarpata, mä oon sellanen tehoimuri että syön mitä eteen laitetaan. Näin ollen ostan kaupasta sen mitä pitää ja lapioin sen suuhuni hyvällä ruokahalulla. Poistin siis ruokavaliosta kaikki viljat, näin ollen pois jäi tietty pasta, leipä, puuro ja muut. Samoin maito, rahka ja kaikki semmonenkin on jotenkin jäänyt itsestään, fetajuustoa oon tosin puputtanut hyvällä omallatunnolla joka päivä aikamoisen satsin. Mitään fanaattista musta nyt ei saa tekemälläkään, mutta kunhan sais nyt tehtyä tätä kokeilua jonkun aikaa, niin olisin tyytis.

Aamupalaksi on nyt vakioitunut jonkinlainen vihersmoothie, mihin tulee heitettyä kaikki mitä löytyy. Pohjana on aina ruukkusaldea, kurkkua ja marjoja. Lisänä sitten vähän jotain erinäistä hedelmää, avocadoa, lehtiselleriä tai muuta mitä kaapista löytyy. Onpa sinne tiensä löytänyt parsakaalit ja herneetkin. Lisäilen messiin myös macaa, kookosöljyä, hamppuprodea ja inkivääriä. Tänä aamuna mun aamupala näytti tältä:





"Puoli kiloa päivässä" napsahtaa varmaan jo tosta aamupalasta pelkästään. Vaikka vois kuvitella ettei rehut kovin paljon nälkää pidä, niin posotan tolla ainakin yhtä hyvin, ellen jopa paremmin, kun perinteisellä puuro- tai leipäsetillä. Olo on myös samalla täysi mutta tosi kevyt ja tosta saa aikalailla virtaa päivään. Koko loppupäivä menee myös kasvis- ja prodemerkeissä, lounaalla paljon tulee syötyä erilaisia saldeja, munakkaita ja muuta. Kotona syön kuitenkin lähes samaa sapuskaa kun meillä muutkin, korvaan vaan mahdollisen pastan jollain muulla.

Viiden päivän jälkeen ylimääräiset pöhötykset on aikalailla kadonneet. Masu ei oo enää semmonen järjetön pallo koko aikaa. Iho alkaa olla selkeesti paremman näkönen, vaikka kamalalta vielä näyttääkin. Tuntuu että pahimmat tulehdukset alkaa helittämään pikkuhiljaa. Parannus näkyy kuitenkin silmissä joka päivä, joka onkin aika hyvä motivaattori. Tää on mulle jostain syystä tosi helppoa, koska kun päätän jotain niin sen noudattaminen on mulle helppoa. Helppoa tästä ehkä tekee myös sen, etten noudata mitään kieltoja mitenkään ehdottomasti. Huomenna mennään naapuriin kakkukahveille ja aion nauttia suklaakakusta hyvillä mielin sen kummemmin sitä miettimättä.





tiistai 24. kesäkuuta 2014

Oman elämäni ihmiskoe

Mähän oon aika kova kokeilemaan vähän kaikkea. Innostun myös aikalailla uusista jutuista, mutta useimmiten tietenkin mun innostus ehtyy yhtä nopeasti kun alkoikin. Koska tässä kevään mittaan on tullut juhlittua erinäisiä hommia vähän joka välissä, niin aktiivisesta treenistä huolimatta olo on ollut jotenkin vähän turvonnut ja höllyvä. Eniten kuitenkin aloin kiinnittää huomiota kasvojen ihoon, jonka halusinkin laittaa testiin ensimmäisenä. Tai no siis enhän mä nyt kasvojeni ihoa voi testata, vaan voin testata erinäisten ulkoisten asioiden vaikutuksen siihen! Koska mulla on ollut selvää jo pidempään se, että vehnä ei mun kropalle sovi (kenelle nyt rehellisesti sopisi?), niin oon sitä vältellyt muutenkin aikalailla. Jostain syystä näin lapsiperheessä sitä pastaa tulee kuitenkin syötyä, joten täysin lakkolaista musta ei ole saanut tekemälläkään.

Nyt kuitenkin juhannusta ennen ja sen aikaan tuli mässättyä pastan lisäksi täysin överisti vaaleaa (täys-ketäkiinnostaa-jyvä)leipää, puputettua aikalailla namia, syötyä taas vähän suklaata, maisteltua vähän croissantteja ja nautiskeltua lettuja ja vähän muitakin leipomuksia. Tänä aamuna naama muuten näyttikin siltä, aikamoinen shokki oli tuijottaa itseään peilistä ja huomata koko naaman olevan tulehtuneen ja samean näköinen. Kasvojen ihon kunnolla on ainakin mun itsetuntoon ihan järjettömän suuri vaikutus, joten mielelläni olisin kirjoittanut itselleni saman tien viikon saikkua ja jäänyt neljän seinän sisälle märehtimään. Koska ikävä kyllä toi ei nyt ollut kuitenkaan mahdollista, niin päätin fiksata taas vähän ruokavaliota. Eilisestä lähtien pois jäi kokonaan viljat, lähes kaikki maitotuotteet, prosessoidut safkat ja lisätty sokeri. Tästä illasta lähtien aion tutkia mun kasvojen ihoa ja oloa muutenkin empiirisesti. Kirjoitan niistä myös jotain ylöskin, niin ehkä sitten joskus skeidaruokavalioon sortumisen jälkeen kykenen taas ryhdistäytymään lukemalla vanhoja tekstejä. Siis jos tästä nyt on ollut mitään apua yleensäkään. Huomenna nappasen töihin jo mukaan kameran, jonka linssin läpi tsekkailen mitä tonne vatsanahan sisään menee. Cool, mahtavaa olla oman elämänsä koekaniini!



maanantai 23. kesäkuuta 2014

Perus maanantaisetti

Alko taas jotenkin vähän jurppimaan yks juttu. Mähän olin sillon varsinkin Meuskan syntymän jälkeen mielipiteissäni ja ehdottomuuksissani rasittavuuteen saakka aina omasta mielestäni tietenkin oikeassa. Kärkkäästi myös ainakin omassa mielessäni arvostelin muiden jo vanhemmaksi tulleiden tai vasta tulevien valintoja ja kasvatusmetodeja. Tiesin kaikki ehdottomat totuudet lapsista ja varsinkin kasvatuksesta, oonhan mä tästä nyt aiemminkin kirjoittanut. Nyt toisen lapsen ja muutaman vuoden jälkeen oma ajatusmaailma on muuttunut tosi paljon, ehdottomuudet ovat karisseet ja silmät avautuneet aika monessa asiassa.

Ensimmäisenä sitä oppi sen, että se mikä toimii meillä, ei muuten sitten todellakaan toimi välttämättä muilla. Kun himassa on öisin huutava lapsi, niin sitä ei oikeesti jaksa kuunnella kuinka "teet kato iltasin näin, vedät joka päivä tämmöset rutiinit, himmennät valot, sammutat telkkarin, puet muksun vihreään yöpukuun ja laitat sille jalkaan eripari sukat, kyllä se sitten nukkuu. Meidän Aatos-Erkkokin vetää tällä taktiikalla unia hipihiljaa 14 tuntia putkeen joka yö". Kiitos tästä, mäpä kuule ensimmäisenä nyt sitten kokeilen teidän indonesialaista kiintymysvanhemmuusmetodia. Toinen on nää syömisjutut. "Kun lapselle syöttää hitaasti 120 asteessa kypsennettyä porsaankorvaa ja tunteella kaltattua tomaattia lounaaksi, niin kyllä se sitten alkaa kaikkea syömään, ihan kun meidän Iida-Emmikin". Kyllä, sitten niistä saattaa tulla kulinaristeja, jotka syövät vain paistettua kampasimpukkaa ja hernepyrettä. Eiku oota, niistä tulee tavallisia lapsia, joiden lempiruokaa on makaroni ja jauheliha. Pian sitä huomaa olevansa mestari keksimään näiden kahden yhdistelmiä. Niillä saattaa jopa päästä niksipirkkaan!

Tää ärsytys nyt lähti taas siitä, kuinka kuulin ulkopuolisten arvostelevan jonkun täysin tuntemattoman vetämää unikoulua. Kyllä: unikouluun täytyy tutustua ennen sen läpiviemistä. Kyllä: siinä täytyy olla johdonmukainen, se täytyy tehdä ehdottoman samalla kaavalla koko sen keston ajan ja sen ajaksi täytyy minimoida muut häiritsevät tekijät. Siltikään en koe olevani siinä asemassa, että voisin mennä tämän perheen asioista loppujen lopuksi täysin tietämättömänä arvostelemaan näiden vanhempien valintoja, tekoja tai tekemättömyyksiä. Faktastihan jokainen (normaali) vanhempi yrittää parhaansa lapsensa kanssa. Nykyään en enää puutu muiden normaaliin arkeen, vaan annan muiden tehdä kuten parhaaksi näkevät, niinhän mekin Pekkiksen kanssa tehdään. Lopputulos noiden kahden kanssa on luonnollisesti vielä epäselvää, mutta katotaan sitten vähän myöhemmin mitä me noista saatiin aikaan. On okei antaa neuvoja niitä pyydettäessä, mutta oman mielipiteen ehdoton tuputtaminen käy mun hermojen päälle.



perjantai 20. kesäkuuta 2014

Jussi aka. juhannus

Tultiin juhannuksen viettoon. Huomasin mökillä äitini perustaneen terassille Plantagenin. Jotta niin!














maanantai 16. kesäkuuta 2014

What a weekend!

Viikonloppuna tapahtui jotain uskomatonta: meidän lapset nimittäin meni ensimmäistä kertaa yökylään. Siis koko yöksi, ei niin että hoitoapu lähti yötä vasten kotiin. Lähdettiin Pekkiksen kanssa viettämään mun hyvän ystävän synttäreitä Riihimäelle, josta luonnollisesti olisi ollut yöllä melkoisen pitkä matka himaan. Koska vanhana teinijuoppona kumpaakaan ei hotsittanut selvinpäin oleminen eikä ajaminen saatika yöllä junassa istuminen, niin päädyimme pyytämään rohkeasti hoitoapua. Tytöt jäivätkin siis lauantaina mummin ja papan hoteisiin möksälle, jollon lähti kyllä meiltä kummipoikani sanoin sukka irti! Hetken sai olla taas pelkkä aikuinen, nauttia kesäillasta mökin terdellä grillaillen ja musiikkia luukuttaen. Koska luotto mummin ja papan pärjäämiseen oli täydellinen, niin huomasinkin nauttivani illasta täysillä, en juurikaan miettinyt pimuja tai niiden pärjäämistä. Tiesin että siellä on asiat hoidossa ja tarpeen tullen sieltä olisi kyllä osattu soittaakin.





Parasta antia illassa oli ehdottomasti tietenkin hyvä seura, huonot jutut ja hulvaton meininki. Huomasin pilkun tullen tanssineeni koko illan, ilta loppui jällen kerran täysin kesken! Musta mahtavaa oli myös se, että me saatiin baarista rannekkeet, i felt like 18 again!




Aamulla oli nastaa herätä rauhassa, syödä aamupalaa rauhassa ja lähteä kohti kotia rauhassa. Oli samalla myös outoa tulla kotiin, kun pallopääkaksikko ei ollutkaan täällä remuamassa. Tilannehan täytyi samantien käyttää hyödyksi, joten rynnättiin kilpaa kyynärpäätaktiikalla sänkyyn; syömään sipsejä. :D Rötvääminen himassa ilman lapsia tuntui jollain lailla jopa kielletyltä, tää oli ensimmäinen kerta Enskan syntymän jälkeen että oltiin Pekkiksen kanssa siellä kahdestaan.

Hieman korpesi ainoastaan se, että möksällä noi kaksi apinaa olivat käyttäytyneet kovinkin mallikelpoisesti. Enskan oli saanut kellistää unille heti seiskan jälkeen, Meuska oli itse pyytänyt nukkumaan ennen kahdeksaa. Tyypit oli vielä koisanneet reiluun kasiin aamulla, tätähän ei siis koskaan kotona tapahtu. Eikä muuten tapahdu möksälläkään, jos meistä jompikumpi Pekkiksen kanssa on siellä. Tästä rohkaistuneena päätän tarjota lapsiani vanhempieni mökkiseuraksi uudelleenkin. Vetoan myös lasten vetreänä pitävään voimaan, oon saletti et tää homma menee läpi tästä lähin säännöllisesti.




keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Vauvan kaipuu

Kuume, mikä oiva sana se onkaan. Vauvakuume, kuvaahan tuo aikalailla sitä olotilaa, jossa mielen täyttää pitkälti ainoastaan ajatus pienestä ihmisestä, joka olisi minun tai meidän. En vielä ole tähän päivään mennessä onnistunut keksimään mikä tuon katalan kuumeen laukaisee, mutta se taitaa vaivata lähes kaikkia jossain vaiheessa elämää, toisia kerran, toisia useammin. Toisiin se iskee heti teini-iän jälkeen, toisilla se ilmoittelee itsestään vasta valmistumisen ja uran luomisen jälkeen. En usko että elämäntilanteella on sen asian kanssa juurikaan mitään tekemistä, vaan veikkaan että se tuntuu jokaisesta lähestulkoon samalta.

Yritin selittää kerran vauvakuumetta eräälle ystävälleni, jolla ei ollut rehellisesti sanottuna hajuakaan miltä moinen tauti tuntuu. Siinä vaiheessa sain aikamoisen tyrmistyneen reaktion, kun rehellisesti kerroin että olisin ollut valmis valitsemaan vauvan parisuhteen tilalle. Jos Pekkis olisi joskus kertonut mulle ettei koskaan missään nimessä ikinä todellakaan halua yhtään lasta, niin veikkaan että meidän tiet olisi lähteneet eri suuntiin. Mulla se lapsen kaipuu oli niin järjettömän suuri, että jos olisin jäänyt sellaiseen suhteeseen jossa sitä lasta en olisi koskaan saanut, niin musta olisi lopulta tullut vanha ja katkera nainen, joka olisi syyttänyt Pekkistä siitä, ettei se koskaan antanut mulle mahdollisuuttakaan saada yhtään lasta. Mun mielestä Pekkiskään ei olisi sellaista naista ansainnut, joten loppujen lopuksi päätös olisi vamaan ollut aika helppo.

Kun muistelen omia kuumeiluaikojani, niin olihan se jollain lailla voimia vievää. Päässä pyöri lähestulkoon ainoastaan vauva, miltä se näyttäisi, entä millainen tyyppi se olisi? Mitä sille sitten puettaisiin päälle, entä nimi? Tulisikohan siitä tyttö vai poika, mun vai Pekkiksen näköinen? Huomasin tuijottavani raskaana olevia vähän kateellisena, ihailevani isoja vauvamasuja ja kuvittelevani miltä näyttäisin itse sellaisen kanssa. Yhtäkkiä tuntui että olin ainoa ei-raskaana oleva nainen koko saakelin Helsingissä, kaikki muut tuntui kävelevän ohi isojen vatsojensa kanssa.

Kun aloin miettimään asiaa oikein enemmänkin tänään, niin päädyin tulokseen, ettei vauvakuume ole vain kaipuuta saada se pieni ihminen syliin. Se on kaipuuta jättää jotain itsestämme tänne, kaipuuta kokea täysin ehdoton symbioosi ja yhteys toisen ihmisen kanssa. Ehkä kaipuuta saada elämäänsä jotain, jota voi rakastaa täysin ehdoitta, saada joku joka on täysin minun ja minusta riippuvainen. Ehkä meillä on tarve saada joku lähellemme, joka varmastikaan ei ole lähdössä eikä lainassa. Monessa suhteessa vauvakuume onkin hyvin itsekäs tunne: MINÄ haluan vauvan, MINÄ. Ei kukaan siltä vauvalta kysynyt, haluaako se minut? Onneksi sanonnan mukaan vauva kuitenkin valitsee vanhempansa, joka ainakin omasta mielestäni lähes jokaisessa perheessä pitää paikkaansa.

Ja ei, itse en enää ko. kuumeesta kärsi. Vaikka edelleen usein pyörittelen mielessäni ajatusta kolmannesta lapsesta, niin yhä useammin huomaan että olen täysin onnellinen ja tyytyväinen näin; kahden maailman ihanimman pienen tyttären äitinä. En tiedä kaipaanko enää kolmatta (satavarmaa tyttö)lasta meidän perheeseen. Jos meille joskus sellainen pieni räyhääjä tulee, niin rakastan häntä sumeilematta ja ehdoitta yhtä paljon kuin kahta ensimmäistäkin, se on selvä. Toivon kuitenkin, että jokainen saman piinaavan ja katalan vauvakuumeen kärsijä saa sen oman pienen räyhääjän, tyhjä syli on asia jota en soisi pahimmalle vihamiehellenikään. Ihailen myös ihmisiä, jotka eivät lapsia halua. Tässä yhteiskunnassa on yleinen normi, että kaikkien kuuluu haluta lapsia, tietenkin kaikkien kuuluu lisääntyä! On varmasti yhtä voimia vievää selittää yhä uudelleen, miksi ei lapsia halua, vaikka mielestäni sitä ei kuulu selittää yhtään sen enempää kuin sitäkään miksi joku toinen lasta haluaa. 

On vaikea yrittää kirjoittaa niinkin vahvasta asiasta pahoittamatta kenenkään mieltä. Jostain syystä tämä tuppaa olemaan myös asia, jossa usein asetutaan napit vastakkain omia mielipiteitä kailottaen. Itsekin olin ennen sellainen, vaikka sitä hävettääkin jälkikäteen myöntää. Tehköön ja saakon jokainen toiveensa mukaan muiden mielipiteistä välittämättä. Elämä lasten kanssa tai ilman, kunhan se on niinkuin itse haluaa.



maanantai 9. kesäkuuta 2014

Hampaat, nuo ihanat hampaat!

Kattelin äsken sivusilmällä leffaa Eat, pray, love. Siinä oli kohtaus missä kiljuvaa lasta käytettiin jossain poppamiehellä. Nainen totesi lapsessa olevan demonin, johon Julia Roberts totesi "lapsihan tekee hampaita". "Se on sama asia". Jep, niinpä muuten onkin! Tai siis Meuskan kohdalla se ei ollut, se vaan kuulkaa putkautteli ne hampaat ulos muutama kerrallaan tosta vaan! Vähän se taisi joskus kuolata, mutta siitä oli vaan siistiä luistella menemään siinä kuolassa pitkin meidän parkettia. Enska TEKEE niitä hampaita sitten Meuskankin puolesta ja aivan antaumuksella! Kun saatiin ekat yläposkarit ulos, saatiin hengähtää hetki. Sitten ikäväkseni muistin, että niitä on tulossa vielä lisää.

Enska on siis ollut nyt "vähän" kiukkunen. Taas. Se sai pukattua läpi alas jälleen yhden poskarin, mutta sen paria tässä nyt väännetään oikein kiukun kera. Lauantaina olin päikkäriajan jälkeen jo niin puhki, että tein klassiset, varasin siis lääkärin. Koska toi hinaaja oli myös flunssanen, niin järkeilin mielessäni sille korvatulehduksen. Myös vaipanvaihto oli yhtä jatkuvaa kiljuntakohtausta a'la Manaaja, joten tästäkin päättelin mahdollisen korvatulehduspaholaisen iskeneen. Varasin siis ensimmäisen ajan Pikkujättiin, raahasin pikaisesti katraani autoon ja suuntasin kohti lekuria. Matkalla Enska alkoi esittää jo oikein reipasta tyttöä ja lääkärissä se vaan naureskeli. Lääkärissä oli siis loppujen lopuksi Enskasta oikein mukavaa!





Koko lysti kesti viisi minuuttia, rauhallinen ja vanhempi lääkärisetä totesi tyynesti lapseni omaavan oikein mallikelpoiset korvat (mitä ne nyt on vähän höröt), kärsivän flunssasta ja tekevän POSKIHAMPAITA. No mutta kiitos, tieto helpotti tuskaa ja kassalla kiitin luojaa vakuutuksesta laskua maksaessani. Huomasin myös miettiväni vaivihkaa lastenlääkärin uraa.

Jatkan näin ollen minuuttien laskemista siihen, kun tuo yksi paholaishammas tulee läpi ja elämä helpottuu jälleen. Sen jälkeen muistan ne loput tulevat hampaat, varaan hammaslääkärin ja istutan Enskalle tekohampaat.


perjantai 6. kesäkuuta 2014

Eka vuosi lusittu

Aloin tossa miettimään, että nyt meillä ei virallisesti ole enää vauvaa kun Enskakin ylitti ensimmäisen vuoden rajapyykin. Vaikka Meuskan ensimmäinen vuosi tuntui menevän aikamoisen sukkelaan, niin tän toisen kanssa se vasta menikin! Oikeesti musta tuntuu että Enska syntyi ehkä viime kuussa? Ehkä se olikin viime kuu ja se vaan otti hiukka railakkaamman kasvupyräyksen?

Aloin oikein katselemaan vuoden varrelta kuvia, vitsi niitä oli paljon. Samalla mieleen tuli tosi paljon ihania ja kamaliakin muistoja, hyviä ja huonoja juttuja. Pääosin tietenkin hyviä. Ja vaikka toi alkutaival niin vaikea olikin, niin silti mielen valtasi pieni haikeus, et vitsi Enska on jo iso tyttö!

Kaikki alkoi tosta... Masusta pötkähti tommonen:


 

Ennahan tuli maailmaan vauhdilla, se on sellainen selkeesti edelleen. Vauva, pieni ja vähän kurttunen. Kaikki vaatteet isoja ja pienimmät vaipatkin tuntui jättimäisiltä. Ensimmäinen ajatus oli jälleen ihmityksen jälkeen se, että kuinka noin pientä ihmistä osaakaan käsitellä, ettei se mene hajalle!?

Enska on ollut alusta saakka jotenkin semmonen yliskarppi. Noh, nyt se on jo mennyt ohi, nyt se vaan koheltaa...





Ihan minivauva-aikana päiviin mahtui paljon sylissä nukkumista...



... ja sitä huutamista...




... sitten alettiinkin hoksaamaan, että maailmassa on muutakin kun tissi!!!



... "leikittiin" siskon kanssa...



... ja opittiin istumaan, pikkuhiljaa syömäänkin ja seisomaan!





Vietettiin myös joulua, juhlittiin siskon synttäreitä ja elettiin tavallista arkea.






Uskomatonta. Ihana vuosi. Pimut on parhaat ystävät ja toistensa täydelliset vastakohdat. Yö ja päivä, tuli ja vesi, semmosia ne on mun rakkaat!

maanantai 2. kesäkuuta 2014

What a week!

Huh mikä viikko! Kone on ollut poissa pelistä, aikaa ollut liian vähän ja kamerakin oli lainassa, joten kuviakaan ei tullut räpsittyä. Nyt kun joitain kuvia on saatu koneelle, niin ne on aivan täysin väärässä muodossa ja niiden muuttaminen sopivaan formaattiin vie varmaan viikon. Shit! Muutaman kuitenkin jaksoin tossa äkkiä tallennella uudelleen.

Meidän viikkoon siis tän blogihiljaisuuden aikana on kuulunut seuraavaa:

- Enska täytti vuoden. Se on aika mahtava likka toi Enska. Se omaa mahtavan huumorintajun, on järjettömän kovaääninen enkä oo koskaan nähnyt yhtä nopeesti konttaava lasta. Se myös kiipeää sohvalle, sohvapöydälle, tv-tasolle ja keittiönpöydälle. Sitten se syö kaiken mitä eteen laittaa, ei oo moksiskaan jos sitä joku vähän runnoo (yleisimmin siis Meuska) ja tanssii itsekseen kun kuulee musiikkia. Uskomatonta että mulla ei virallisesti ole enää vauvaa, vaan taapero. Uskomatonta on myös se, että selvisin hengissä siitä vauvavuodesta, se kun olisi voinut olla helpompikin.







- Täytin 30. Siitä ei sen enempää. No eihän... En rupsahtanut eikä tissitkään alkaneet roikkua vielä sen enempää. Mulle pidettiin myös maailman parhaat yllätysjuhlat. En kestä! Itkin tietenkin asiaankuuluvasti varmaan puolet juhlista, varsinkin ystävien ja velimiehen puheet oli satavarmoja pillityskohteita.

- Jalka on vihotellut, enkä oo päässyt juoksemaan viikkoon. Ärsyttää ja vähän v*tuttaa. Ehkä tää tästä. Ens viikolla vaikka...

- Tajusin että mulla on kaksi aika mahtavaa mukulaa. On ne semmosia..





sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Mun 1-vuotias!

Tyyppi kiipee joka paikkaan ja huutaa hemmetin lujaa.
Se repii kaikki laatikot auki, levittää tavarat ja konttaa karkuun kun sitä komentaa. 
Samaan aikaan se nauraa koko ajan (ellei huuda), on kova halimaan 
ja suukottelee niin kovaa että nenä meinaa lähteä irti. 
Se osaa hymyllään pyyhkiä pois joka huolen ja pahan mielen. 
Aikamoinen tyttö se on, se mun 1-vuotias. 
Semmonen vauhtimimmi, se mun 1-vuotias!