.

.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Mä uranainen oon...

Nyt on taputeltu sitten ensimmäiset työpäivät. En etukäteen osannut edes kauheesti jännitellä töihinpaluuta, vaikka vähän haikeus olikin. Sinne ne pallopäät jäi nukkumaan kun mä suuntasin maanantaina 6.25 kohti bussipysäkkiä ja hengissä olivat edelleen kun kotiin porhalsin puol neljän korvilla. Tähän väliin haluaisin vielä korostaa, että Mazda on saanut levätä autuaasti joka päivä, sillä mä oon ahkerasti käyttänyt sitä HSL:n sinistä. Oikeesti on aika nastaa mennä bussilla, sillä kerrankin mulla on hetki aikaa lukea ilman että joku kitisee tai känisee. Ja siis tarkotan semmosta oikeeta aikuisten kirjaa, ei 20 sivusta teosta jossa on torakan kokoset kirjaimet. Niistä kun mun lukusaldo on enimmäkseen koostunut parin viime vuoden aikana.

Mutta siis, töissä on oikeesti ollut nastaa. Vielä tuntuu kun olis vähän sillai mennyt salaa lomalle kotielämästää. Tuntuu myös siltä kun olis jotenkin tekemässä vähän jotain kiellettyä, että ottais vähän liikaa omaa aikaa. Urpoa sanon. Päivät menee hujauksessa, tuntuu että pääsee kotiin kun just vasta tullut töihin. On myös mahtavaa saada syödä rauhassa kolme kertaa päivän aikana, mä kun syön aamupalankin vasta töissä, jotta saan hyödynnettyä jokaisen mahdollisen uniminuutin. Puuron ehtii väsää kätevästi sillä aikaa kun koneet avautuu, toi on oikeesti sitä ajan maksimaalista tehokäyttöä. On myös oikeesti kivaa käydä rauhassa pissalla, Meauska kun nykyään haluaa aina tulla samaan aikaan pissalle kun mäkin. Niinpä joskus ihan rauhassa vessassa käyminen on aika nasta homma. Onhan tossa työelämässä muitakin kivoja puolia. Mulla on tietenkin siitä kiva asema, että mä tykkään siitä hommasta mitä teen ja mulla on toimisto täynnä nastoja tyyppejä joiden seurassa voi olla just niin urpo kun mä oon. Kaikille se kun ei ole itsestäänselvyys. Ja kattokaa nyt tätä, mikä autuus:




Mutta onhan siinä tosiaan ollut nyt ne haikeatkin hetkensä. Ensimmäisenä päivänä mä taisin laittaa Pekkikselle ensimmäisen "miten teillä nyt siellä menee?"- viestin ennen kello kahdeksaa. Kello kaksitoista neljän viestin jälkeen Pekkis vihjasi että tekstaripommituksen voi jo lopettaa, koska he aikovat mennä päiväunille. Pieni kateus iski hetkeks. Toka päivä oli jo helpompi, laitoin ekan viesitn ehkä vasta joskus ennen kymmentä. Tuolloin sain vastaukseksi kuvaviestin, jossa paljastui koko köörin olevan puistossa riehumassa, niinku tälleen..





Ikävä iski vasten feissiä kun märkä rätti kun näin sen kuvan. Mietin tietty heti, että oonko mä vaan niin mutsi, että siks tulee toi kuvaikävä.. Vai onko toi miehilläkin?? Pekkiksen mukaan se on joku äitien juttu. No olkoon. Ehkä se ajan myötä vähän helpottaa. Tai sitten heti kun se helpottaa, niin mä jäänkin taas kotiin ja sitten joudun uudelleen töihinpalatessa harjottelemaan sitä kuvaikäväjuttua uudelleen.. 

Kaikenkaikkiaan töihinpaluu on siis ollut tosi jees, semmonen win-wintilanne meille kaikille tällä hetkellä. Pekkiskin saa "vähän relaa" himassa pimujen kanssa. Eiku miten se nyt meni?



2 kommenttia:

The L for Love kirjoitti...

Hauskat työmietteet sulla, muistan samat fiilarit kun palasin aikoinaan töihin ;-) Löysin tieni sun blogiin kun googlasin noita liikuntahulinoita, sunnuntaina mekin ajateltiin lähtee kokeilee ;-)

Krista Eklund kirjoitti...

Hih, eiköhän tää tästä vielä rutiiniksi muutu, vaikka edelleen tuntuu että maanantaina meen taas ottamaan töihin vähän "omaa aikaa". :D Ja kiva kun löysit tänne, ne liikuntahulinat muuten oli yhden viikon tauolla, kandee kattoa vielä ettei ollut vaan just huominen! :) Mekin suunnataan sinne ensi viikolla jälleen, varsinkin jos nää ilmat jatkuu yhtä juhlavina.