Perus maanantaisetti

Alko taas jotenkin vähän jurppimaan yks juttu. Mähän olin sillon varsinkin Meuskan syntymän jälkeen mielipiteissäni ja ehdottomuuksissani rasittavuuteen saakka aina omasta mielestäni tietenkin oikeassa. Kärkkäästi myös ainakin omassa mielessäni arvostelin muiden jo vanhemmaksi tulleiden tai vasta tulevien valintoja ja kasvatusmetodeja. Tiesin kaikki ehdottomat totuudet lapsista ja varsinkin kasvatuksesta, oonhan mä tästä nyt aiemminkin kirjoittanut. Nyt toisen lapsen ja muutaman vuoden jälkeen oma ajatusmaailma on muuttunut tosi paljon, ehdottomuudet ovat karisseet ja silmät avautuneet aika monessa asiassa.

Ensimmäisenä sitä oppi sen, että se mikä toimii meillä, ei muuten sitten todellakaan toimi välttämättä muilla. Kun himassa on öisin huutava lapsi, niin sitä ei oikeesti jaksa kuunnella kuinka "teet kato iltasin näin, vedät joka päivä tämmöset rutiinit, himmennät valot, sammutat telkkarin, puet muksun vihreään yöpukuun ja laitat sille jalkaan eripari sukat, kyllä se sitten nukkuu. Meidän Aatos-Erkkokin vetää tällä taktiikalla unia hipihiljaa 14 tuntia putkeen joka yö". Kiitos tästä, mäpä kuule ensimmäisenä nyt sitten kokeilen teidän indonesialaista kiintymysvanhemmuusmetodia. Toinen on nää syömisjutut. "Kun lapselle syöttää hitaasti 120 asteessa kypsennettyä porsaankorvaa ja tunteella kaltattua tomaattia lounaaksi, niin kyllä se sitten alkaa kaikkea syömään, ihan kun meidän Iida-Emmikin". Kyllä, sitten niistä saattaa tulla kulinaristeja, jotka syövät vain paistettua kampasimpukkaa ja hernepyrettä. Eiku oota, niistä tulee tavallisia lapsia, joiden lempiruokaa on makaroni ja jauheliha. Pian sitä huomaa olevansa mestari keksimään näiden kahden yhdistelmiä. Niillä saattaa jopa päästä niksipirkkaan!

Tää ärsytys nyt lähti taas siitä, kuinka kuulin ulkopuolisten arvostelevan jonkun täysin tuntemattoman vetämää unikoulua. Kyllä: unikouluun täytyy tutustua ennen sen läpiviemistä. Kyllä: siinä täytyy olla johdonmukainen, se täytyy tehdä ehdottoman samalla kaavalla koko sen keston ajan ja sen ajaksi täytyy minimoida muut häiritsevät tekijät. Siltikään en koe olevani siinä asemassa, että voisin mennä tämän perheen asioista loppujen lopuksi täysin tietämättömänä arvostelemaan näiden vanhempien valintoja, tekoja tai tekemättömyyksiä. Faktastihan jokainen (normaali) vanhempi yrittää parhaansa lapsensa kanssa. Nykyään en enää puutu muiden normaaliin arkeen, vaan annan muiden tehdä kuten parhaaksi näkevät, niinhän mekin Pekkiksen kanssa tehdään. Lopputulos noiden kahden kanssa on luonnollisesti vielä epäselvää, mutta katotaan sitten vähän myöhemmin mitä me noista saatiin aikaan. On okei antaa neuvoja niitä pyydettäessä, mutta oman mielipiteen ehdoton tuputtaminen käy mun hermojen päälle.

Julkinen lupalappu

Sivistin illalla Meuskan nukkumaanmenorumban aikana jälleen itseäni ja luin hölöttävän lapsen sänkyynpalautusten välillä jotain lehteä. Meuska on siitä kiva muksu, että vaikka se ei heti nukahtaiskaan, niin se juoksee huoneestaan pois aina jonkun parin minsan välein, joten ehdin aina siinä välissä tehdä jotain hyödyllistä, kuten selailla facebookia tai lukea lehteä. Joskus saatan repäistä ja avata telkkarin tai keittää kupin teetä. Tänään luin siis kuitenkin juttua siitä, kuinka äitiys on muuttunut ajan myötä. Ennen tietty mammat olivat rautaa, hoitivat lapset, pesivät vaippapyykit käsin ja kantoivat pesuvedet kämppään sisälle. Silloin ei paljon ehitty niitä Ilona-Eetvartteja halimaan ja pusimaan, eikä kiintymysvanhemmuus ollut terminä niin kovin pinnalla kuin nykyään.

Jos mietitään, niin onhan tää äitiys esim. mun mummin äitiyden aikaan verrattuna hemmetin paljon helpompaa. Meillä on masiina, joka pesee pyykit, puunaa astiat ja hoitaa melko kätsästi myös roskat nurkista pyörimästä. Nykyajan äideille on tarjolla vaipparodeja, pullonsteriloijia ja semmosia juttuja, jotka tekee vauvalle ruokaa. Siis oikeesti sen vempeleen tarkoitus on tehdä ainoastaan vauvalle sosetta. Meillä tohon tarkoitukseen oli blenderi, siihen ei vielä tarvittu omaa masiinaa. Nykyajan äitien ei tartte enää poppariakaan itse paukutella, koska siihenkin on oma kone. Loppujen lopuksi, kuinka hemmetin siistiä on olla äiti 2000- luvulla?!

Jutussa tuli esille kuitenkin myös yksi varjopuoli, eli se yhteisöllisyyden katoaminen. Ennen koko perhe montaa sukupolvea myöden asui samassa talossa tai pihapiirissä, muksut remusivat laumana jaloissa ja paimentajia oli paljon. Nykyään kuitenkin monilla isovanhemmat ja perhe ovat kaukana ja nämä perheet saattavat usein jäädä ilman sitä megatärkeää tukea. Meillä isovanhemmat ovat korvaamaton tuki ja apu, vaikka tytöt eivät hoidossa usein olekaan. Silti tieto siitä, että tarvittaessa saadaan jeesiä tuo jo turvan tunteen tän arjen keskelle. Ite oon kyllä niin vässykkä, että en tiedä miten aina selviäisin ilman esimerkiksi omaa äitiäni tai anoppilan hoitoapua. Samalla on kadonnut sellanen kolleektivinen lastenkasvatustaito. Mun lapset on mun, sun lapset on sun. Mä komennan omiani, komenna sä omias. Jos sun Ella-Untamo meinaa hirttää naapurin Kalevi-Anteron, niin ei kai siihen nyt mitään kande sanoa. Tai jos kaupassa se tuntematon kolmevuotias tyhjentää jugurttipurkkeja autuaasti pitkin käytävää, niin ei kai siinä passaa muuta kun kävellä kulmakarvojen alta tsekkaillen ohi. Saattais muuten tuon pikkuenkelin äiti loukkaantua ja käydä vaikka käsiksi. Onhan noitakin kuultu.

Toi on surullista. Koska vanhemmat ryhtyivät niin täydellisiksi, että kenenkään muun nappulan typerään käytökseen ei saada enää puuttua? Tai pahimmillaan ei uskalleta puuttua? Vanhemmilla on absurdeja vaatimuslistoja omia nuppujaan varten jo päiväkotiin mentäessä, koska ovathan heidän pienet housuun edelleen paskovat enkelinsä parasta mitä Tellukselle on tämän vuosituhannen aikana syntynyt. Itse toivon että tulevaisuudessa mun lasten tulevaan typerään käytökseen uskaltavat puuttua ulkopuolisetkin. Näin noi pikku paholaiset oppivat tavoille nopeammin ja ymmärtävät sen että tässä maailmassa on muitakin auktoriteetteja kun äiti ja iskä. Oikeastaan tämä on julkinen lupalappu! Minun lapsiani saa ja pitää tarvittaessa komentaa, ihan hyvän omantunnon kera!