.

.

torstai 3. lokakuuta 2013

Äitiyden ristiriita

Onko oikeesti kukaan koskaan miettinyt miten ristiriitaista on olla ÄITI? Tai tajuaakohan sitä kuitenkaan täydellisesti, ennen kun se oma ihana kultanuppu Otso-Elmeri tai Ella-Maria sieltä masusta putkahtaa? Ihan heti alkuun haluan tietty sanoa, että oma lapsi on maailman ihmeellisin asia (ainakin yleensä), joten älkää käsittäkö mitenkään väärin tätä tekstiä. On mahtavaa olla äiti, mutta oi pojat, kyllä joskus on hetkiä kun voisin nakata lapseni ensimmäiselle vastaantulijalle ja juosta kiljuen karkuun. Mistä se kaikki alkaa? No tietenkin siitä kahdesta viivasta siinä tikussa...

Paniikki, jumalauta, kaksi viivaa. KAKSI VIIVAA! Hätiköiden kaivaa vielä raskaustestin käyttöohjeet ja tuijottaa epäuskoisena sitä testitulosta. Raskaana? Minä raskaana? Jumalauta! Samalla päässä ryntäilee miljoona ajatusta, tää on ihanaa, eikun kauheeta, taas ihanaa, onkohan lapsi tyttö vai poika, mihin laitetaan pinnasänky, kuinka nyt käy spinnigntuntien, tuleeko musta valas (no tietenkin tulee), mikä nimeksi jos on tyttö, entäs jos poika, mihin nyt pitää soittaa, voikohan tällä pään sisäisellä meuhkaamisella aiheuttaa itselleen keskenmenon, herranjumala söin eilen kylmäsavulohta ja join lasin valkkaria ja nyt saletisti jotain menee vikaan!! Epäuskoisena tulee vessasta pois ja miettii että mitäs nyt? No mitäs sitten? No sitten tietenkin..

Alat elämään sitä ihanan euforista raskauden alkuaikaa. Silittelet vielä olematonta masua (olethan jo raskausviikolla viisi tai kuusi), höpöttelet vauvalle ja hipelöit kaupassa vauvanvaatteita näyttäen siltä että joku olisi liimannut jeesusteipillä sun kasvoille typerän virneen. Sitä mietiskelee ja odottaa jo ensimmäistä neuvolaa ja ultraa ja elämä pienessä kuplassa on ihanaa. Kunnes ystävämme raskauspahoinvointi ja hormonit astuvat messiin. Ensin voit pahoin. Koko ajan. Kaikkialla. Jauhelihan haju yököttää, jääkaapin oven avaaminen aiheuttaa oksennusreaktion. Paras asento on maata ainoastaan vasemmalla kyljellään, oikealla kyljellään oleminen oksettaa. Raskaana oleminen ei olekaan enää niin ihanaa. Sitten alkaa tulla hormonikilareita, kumppani saa kyllä tietää että sinä olet raskaana. Sääliksi käy, ihan tosi. Saat ihme itkukohtauksia ihme paikoissa tai oksentelet metroasemalla. Talking about that glow, kyllä te tiedätte!

Onneksi toikaan vaihe ei kestä (yleensä) koko raskausaikaa, vaan sitten päästään seesteiseen keskiraskauteen. Masu alkaa kasvaa ja olo helpottaa, joskus sitä unohtaa edes olevansa raskaana. Tämä olikin oikeesti melko mukavaa ja kivaa aikaa, masu oli vielä pieni ja soma, (toki huono puoli on se, että näytät enemmänkin siltä että oot vaan juonut hiukkasen liikaa sidukkaa ja ottanut sen kanssa hiukksen liian montaa suolapähkinää. Mutta ei se mitään! Kaikki alkaa olemaan konkreettista, hankintoja tehdään ja sitä alkaa ehkä pikkuhiljaa tajuta, että musta onkin tulossa äiti. Millainenkohan vauvasta tulee, näyttääkö ehkä multa? Tai sittenkin isältään?

Sitten päästään loppuraskauteen. Olo on tukala, maha iso ja voit vaan haaveilla siitä että voisit ajella bikinirajat niin että näkisitkin jotain. No eihän tässä enää kauaa, eihän? Yöunet katkeaa noin 15 kertaa siksi, että on pakko mennä pissalle tiristämään kaksi tippaa. Muista myös ostaa kengät joissa ei ole solmittavia nauhoja, koska loppuraskauden aikana kengännauhojen solmiminen käy jo treenistä. Seksikin on huvittavaa ison mahan kanssa, asentoja löytyy kun Kama Sutrasta.. No joo, ei ihan. Odotus on jo kova, eikö se vauva voisi jo tulla? Varsinkin jos raskaus menee laskettuun aikaan niin alkaa se puhelinhelvetti! Jokainen soittaa (kyllä äiti, juuri varsinkin sinä!) noin viisi kertaa päivässä kysyäkseen että "joko?". Ja kyllä, ilmoitan varmasti kun aika on. Ja kun se alkaa...

Niin sitten mennään! Ajatukset itsestä rauhallisena ja seesteisenä synnyttäjänä voi useimmiten heittää romukoppaan. Supistukset meinaa viedä tajun, kiljut hoitajalta epiduuralia ja meinaat kuristaa miehen ilokaasumaskin johtoon tai hukuttaa koko äijän ammeeseen, jonka pitäisi helpottaa oloa. Koska koko tämä homma on juuri sen äijän vika, toi pani mut paksuksi ja tähän tilanteeseen. Shithead! Vihdoin kätilö antaa luvan alkaa ponnistaa. Tuntuu kuin yrittäisi puskea keilapalloa perseestä ulos. Eikö tää kakara tule ulos ollenkaan? No tulee se, vihdoin ja viimein, tavalla tai toisella.

Ja se tunne kun oma lapsi nostetaan siihen rinnalle ensimmäisen kerran. Kaikki kipu katoaa sekunnin murto-osassa, itku tulee. Sinäkö siellä olit minun masussani? Kaikki nämä kuukaudet? Laitoit läpi helvetin, pahoinvoinnin, hormonit ja kivun, mutta sinäkö se siellä olit? Tyyppi on turvonnut (ymmärtäähän sen nyt herranjestas kun miettii mistä tuli läpi), ryppyinen, kippurassa ja totaallisen avuton. Ja minun lapseni. Ihmeellisintä ja ihaninta mitä olet koskaan nähnyt. Sormet ja varpaat on minimaaliset, kattokaa nyt noita korvia. Voisit nuuskuttaa tuota pientä olentoa loputtomiin eikä nukkumisestakaan tule mitään, kun tuijotat vaan nukkuvaa vauvaa tuntitolkulla. Jos satut torkahtamaan, havahdut kokeilemaan että hengittäähän vauva! Perse on synnytyksestä ainakin vähän hellänä tai totaallisen tuusana, mutta ei se haittaa, kun vauva on niin ihana.

Sitten päästään vauva-aikaan. Toisten vauvat on helppoja, meidän ei ole. Itkua, paljon itkua. Niin paljon että joskus toivottomana hytkyttää itkevää vauvaa ja rukoilee että se nukahtaisi. Sitten kun vauva nukkuu kerrankin pitkään, niin sitä hätääntyneenä miettii että miksi se nyt nukkuu jo KOLMATTA tuntia, menee vähän tökkimään varmistaakseen että se on edes elossa ja herätät vauvan. Jihaa.

Enskan kanssa ollaan päästy tähän vaiheeseen. Tyyppi päättää joskus nukkua yöllä, joskus ei. Useimmiten onneksi nukkuu. Viime yönä päätettiin treenata istumaan nousemista kello 5 yöllä. Sitä kesti kaksi tuntia. Yrität kertoa Enskalle että ikää on vasta neljä kuukautta, ei ole kiire mihinkään. Eniten mietin kauhulla sitä omaa lehmää ojassa, joka hyppää ammuen vastaan kun toi neiti pääsee liikkeelle liian aikaisin. Tolkkua menossa ei ole hiventäkään, vaan todennäköisesti Enska hyppii sohvalta alas päälleen ja juoksee ovia päin katsellen samaan aikaan muualle. Lohduttaudun sillä, että koska kyseessä on toinen lapsi, niin en ehkä jaksa olla niin kovin hysteerinen kun ensimmäisen kanssa. Ja oonhan mä saanut pidettyä hengissä tuon ensimmäisenkin jo kohta kaksi vuotta. Pitäisiköhän laittaa toi lisäyksenä mun CV:hen?

Meuska on päässyt nyt siihen mukavaan kahden vuoden ikään, että uhma alkaa olla ajankohtaista. Tänään on kivaa pukea, huomenna ei. Nyt on kivaa vaihtaa vaippaa, kahden minuutin päästä ei. Haluan leikkiä tällä lelulla, vartin päästä Meuska yrittää tappaa sen paistinlastalla. Jos mennään ulos, niin pitää ottaa 10 minuttin huutokilarit koska pitää pukea ulkohousut. Ja kun tullaan sisään, niin siitäkin otetaan kilarit, koska ulkona on niin kivaa. Nukkumaanmeneminen on myös lempihommaa, sitä kandee protestoida vähintään puoli tuntia. Äitiä ja iskää on myös kiva joskus purra, läpsiä, juosta karkuun pitkin maita ja mantuja. Samalla yrität säilyttää oman mielentyyneyden hokemalla mantraa "kahden viikon päästä tyttöjen ilta, kahden viikon päästä tyttöjen ilta" ja olemalla vaipumatta samalle tasolle kuin ihana kaksivuotiaasi. Ja sitten se pikkusika tulee yllättäen halaamaan ja saa anteeksi kaiken (kunnes huomaat että oot vahingossa jättänyt lompakon liian lähelle pöydän reunaa ja löydät sen sisällön leviteltynä ja pureskeltuna pitkin lastenhuoneen lattiaa..)..

Ei kommentteja: