Lehtifantasia

Me ei tilata Hesaria yksinkertaisesti siitä syystä, että sitä ei kukaan koskaan ehdi lukemaan. Kun mun vanhemmat on olleet nyt parisen viikkoa reissussa, niin niiden hesari on tullut meille. Jostain syystä mut valtaa aamusin töihin lähtiessä semmonen hyvä mieli, kun vilkasen eteisen lattialla makaavaa lehteä, se lehti itsessään edustaa mulle rauhallisuutta ja kupillista aamukahvia. Niin kauan kun muistan, niin vapaapäivinä meidän iskä istui keittiön pöydän ääressä lukemassa hesaria ja joi samalla aamukahvia. Se luki sen lehden kannesta kanteen eikä skipannut varmaan yhtä ainottakaan sanaa. Tää lehdenlukuprosessi saattoi kestää helposti parikin tuntia ja toimitus toistettiin joka ikinen vapaapäivä. Työpäivinä se kähvelsi lehden mukanaan töihin, eikä koskaan tuonut sitä takasin kotiin! Tää oli meidän mutsin mielestä varsin riemukas asia. Edelleen vapaapäivinä tiedän iskän istuvan rauhallisesti keittiön pöydän ääressä lukemassa tuota rakasta lehteään ja kesälomilla sen jakelu muutetaan tietenkin mökkiosoitteeseen. Toisaalta mikäs sen parempaa kun istua kesäaamuna mökin terdellä hesaria lukemassa ja kaffea juomassa. Hyttysiä on vaan triljoona, mutta niistäkin selviää ohvilla.

Lasten myötä tää arki ja pyhätkin on semmosta lentoa aamusta iltaan, että monia asioita tietenkin kaipaa. Toi hesari on yksi niistä. Vaikka tiedän rauhallisempien aikojen koittavan jossain vaiheessa jolloin tuo lehti taas alkaa meidän postiluukusta aamusin kolahdella, niin silti mulla on joku fantasiamielikuva siitä kuinka mä aamusin imitoin mun isääni ja luen sitä samperin lehteä! Se mielikuva on rauhallinen ja seesteinen, siinä aina paistaa aurinko, oon herännyt näyttäen siltä että olisin hypännyt silkkiaamutakissani suoraan täbäreistä ja meidän keittiössä on aina tuoreita kukkia. Siinä mielikuvassa Pekkis myös aina tulee suukottamaan mua poskelle kun luen lehteä ja meillä syödään aamupalaksi tuoreita croissantteja emmentalilla. Pöytää koristaa suuri hedelmälautanen ja mulla on höyryävä kannu täynnä Stokkalta ostettua irtoteetä. Lapset leikkii rauhallisesti ja hiljaa omassa huoneessaan, eivät sotke, juokse eivätkä varsinkaan häiritse äitiä, eli minua. Siinä mielikuvassa ne oikeastaan kävelevät rauhallisesti keittiöön, toteavat äidin yhä lukevan ja menevät käsikädessä jatkamaan leikkiään lehden lukemisen ajaksi. Koska todellisuus on tällä hetkellä hyvin kaukana tosta mun fantasiasta, niin meille ei tuu sitä hesaria. Nytkin on monen päivän lehdet odottamassa lukijaa. Siltikin mä säästän jokaisen päivän lehden ja luen kun ehdin. Taidan siis siirtyä niiden pariin nyt, kun noi keuhkoojat nukkuu!

Huonon omantunnon huipentuma

Äitiys ja vanhemmuus yleensä on kyllä sellasta huonon omantunnon riemuvoittoa että joskus oikeen itkettää. Huonon omantunnon saa aikaseksi oikeestaan ihan mistä vaan; siitä että oot liikaa omasta mielestä pois, siitä että tänään ei tullutkaan ulkoiltua kuuttatoista tuntia, siitä että tarjosit vauvalle purkkiruokaa itsetehdyn luomusörsselin sijaan, siitä että tuli taas laitettua vahingossa kertisvaippa vaikka kestoja on viereinen pöytä pullollaan.

Toi huono omatunto alkaa piinaamaan jo raskausaikana. Tuli taas syötyä liikaa karkkia, salettiin tulee raskausdiabetes, vauva painaa ainakin 7 kiloa syntyessään eikä mahdu syntymään alakautta, joten sen takia päädytään sitten sektioon. No niin, tää oli tässä jo taputeltuna tää homma, menin pilaamaan lapseni elämän jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, koska nyt sillekin tulee diabetes. Sen lisäksi harrastin ehkä liian vauhdikasta liikuntaa, tuleekohan sille joku adhd? Tai sitten makasin sohvalla koko viikon, nyt tulee taas se raskausdiabetes. Lähes kaikki syöminen on kielletty, sinä huono äiti kun menit syömään pesemätöntä salaattia tai palan itse savustettua lohta. Kuka keksi tehdä juustokakun, jossa käytettiin tuorejuustoa, nyt tulee salettiin listeria. Inkivääri on saatanasta, joten glögit ja piparit kandee myös joulun aikaan unohtaa kauppaan. Tai sitten niitä syödään huonon omantunnon kera salaa jossain nurkan takana.

Sitten kun vauva syntyy, niin tietenkin kaikki sitten imettää. Mä onnistuin potemaan hetken huonoa omaatuntoa kun lopetin imetyksen Enskan kanssa 8,5 kuukauden iässä. Meillä meni meno niin hulvattomaksi, että Enska odotti vastapuhjenneet hampaat valmiina maitobaarin avautumista. Olin surkea äiti ja lopetin kolmen viikon yrittämisen jälkeen, sen jälkeen mulla ei olisi ollut ehkä nännejä jäljellä enää ollenkaan. Olen onnistunut myös potemaan huonoa fiilistä siitä, että en aina jaksa tehdä tolle safkaa itse, joten sitten se on saanut purkkiruokaa. Sehän kuulostaakin jo ihan joltain koiran sapuskalta. Miettikää nyt.. P-U-R-K-K-I-R-U-O-K-A-A. Kuka syöttää lapselleen koiranruokaa? Sitten alkaa ottaa pannuun vielä enemmän, jos se PURKKIruoka uppoaa joskus paremmin kun oma tekemä. Onks mun ruoassa siis jotain vikaa vai?

Sitten on niitä päiviä, niinkuin eilinen. Niitä päiviä indeed. Kun uhmaikäinen kiljuu "EIEIEI" ennen kahdeksaa aamulla, niin tiedät tarkalleen miten hyvä päivä siitä tulee. Tosi hyvä, ihan semmonen luxuslaatuinen skeidapäivä. Sitten podet huonoa omaatuntoa siitä, kun sulla palaa pinna ja alennut hetkittäin lähes samalle tasolle. Se on niitä äitiyden huippuhetkiä kun tajuaa käyttäytyvänsä kuin kaksivuotias.

Miksi sitä ei osaa antaa joskus itselleen siimaa ja antaa vähän armoakin? Mä oon kuitenkin yleisesti niin rento mutsi, etten nipota turhista ja monet suositukset menee multa autuaasti ohi korvien. Miksi sitten joskus onnistun ruoskimaan itseäni oikeesti ihan turhista asioista, kun yleensä en lotkauta korvianikaan semmoselle turhalle mouhoomiselle? Ehkä pitäis alkaa potemaan siitäkin huonoa omaatuntoa?