Vauvan kaipuu

Kuume, mikä oiva sana se onkaan. Vauvakuume, kuvaahan tuo aikalailla sitä olotilaa, jossa mielen täyttää pitkälti ainoastaan ajatus pienestä ihmisestä, joka olisi minun tai meidän. En vielä ole tähän päivään mennessä onnistunut keksimään mikä tuon katalan kuumeen laukaisee, mutta se taitaa vaivata lähes kaikkia jossain vaiheessa elämää, toisia kerran, toisia useammin. Toisiin se iskee heti teini-iän jälkeen, toisilla se ilmoittelee itsestään vasta valmistumisen ja uran luomisen jälkeen. En usko että elämäntilanteella on sen asian kanssa juurikaan mitään tekemistä, vaan veikkaan että se tuntuu jokaisesta lähestulkoon samalta.

Yritin selittää kerran vauvakuumetta eräälle ystävälleni, jolla ei ollut rehellisesti sanottuna hajuakaan miltä moinen tauti tuntuu. Siinä vaiheessa sain aikamoisen tyrmistyneen reaktion, kun rehellisesti kerroin että olisin ollut valmis valitsemaan vauvan parisuhteen tilalle. Jos Pekkis olisi joskus kertonut mulle ettei koskaan missään nimessä ikinä todellakaan halua yhtään lasta, niin veikkaan että meidän tiet olisi lähteneet eri suuntiin. Mulla se lapsen kaipuu oli niin järjettömän suuri, että jos olisin jäänyt sellaiseen suhteeseen jossa sitä lasta en olisi koskaan saanut, niin musta olisi lopulta tullut vanha ja katkera nainen, joka olisi syyttänyt Pekkistä siitä, ettei se koskaan antanut mulle mahdollisuuttakaan saada yhtään lasta. Mun mielestä Pekkiskään ei olisi sellaista naista ansainnut, joten loppujen lopuksi päätös olisi vamaan ollut aika helppo.

Kun muistelen omia kuumeiluaikojani, niin olihan se jollain lailla voimia vievää. Päässä pyöri lähestulkoon ainoastaan vauva, miltä se näyttäisi, entä millainen tyyppi se olisi? Mitä sille sitten puettaisiin päälle, entä nimi? Tulisikohan siitä tyttö vai poika, mun vai Pekkiksen näköinen? Huomasin tuijottavani raskaana olevia vähän kateellisena, ihailevani isoja vauvamasuja ja kuvittelevani miltä näyttäisin itse sellaisen kanssa. Yhtäkkiä tuntui että olin ainoa ei-raskaana oleva nainen koko saakelin Helsingissä, kaikki muut tuntui kävelevän ohi isojen vatsojensa kanssa.

Kun aloin miettimään asiaa oikein enemmänkin tänään, niin päädyin tulokseen, ettei vauvakuume ole vain kaipuuta saada se pieni ihminen syliin. Se on kaipuuta jättää jotain itsestämme tänne, kaipuuta kokea täysin ehdoton symbioosi ja yhteys toisen ihmisen kanssa. Ehkä kaipuuta saada elämäänsä jotain, jota voi rakastaa täysin ehdoitta, saada joku joka on täysin minun ja minusta riippuvainen. Ehkä meillä on tarve saada joku lähellemme, joka varmastikaan ei ole lähdössä eikä lainassa. Monessa suhteessa vauvakuume onkin hyvin itsekäs tunne: MINÄ haluan vauvan, MINÄ. Ei kukaan siltä vauvalta kysynyt, haluaako se minut? Onneksi sanonnan mukaan vauva kuitenkin valitsee vanhempansa, joka ainakin omasta mielestäni lähes jokaisessa perheessä pitää paikkaansa.

Ja ei, itse en enää ko. kuumeesta kärsi. Vaikka edelleen usein pyörittelen mielessäni ajatusta kolmannesta lapsesta, niin yhä useammin huomaan että olen täysin onnellinen ja tyytyväinen näin; kahden maailman ihanimman pienen tyttären äitinä. En tiedä kaipaanko enää kolmatta (satavarmaa tyttö)lasta meidän perheeseen. Jos meille joskus sellainen pieni räyhääjä tulee, niin rakastan häntä sumeilematta ja ehdoitta yhtä paljon kuin kahta ensimmäistäkin, se on selvä. Toivon kuitenkin, että jokainen saman piinaavan ja katalan vauvakuumeen kärsijä saa sen oman pienen räyhääjän, tyhjä syli on asia jota en soisi pahimmalle vihamiehellenikään. Ihailen myös ihmisiä, jotka eivät lapsia halua. Tässä yhteiskunnassa on yleinen normi, että kaikkien kuuluu haluta lapsia, tietenkin kaikkien kuuluu lisääntyä! On varmasti yhtä voimia vievää selittää yhä uudelleen, miksi ei lapsia halua, vaikka mielestäni sitä ei kuulu selittää yhtään sen enempää kuin sitäkään miksi joku toinen lasta haluaa. 

On vaikea yrittää kirjoittaa niinkin vahvasta asiasta pahoittamatta kenenkään mieltä. Jostain syystä tämä tuppaa olemaan myös asia, jossa usein asetutaan napit vastakkain omia mielipiteitä kailottaen. Itsekin olin ennen sellainen, vaikka sitä hävettääkin jälkikäteen myöntää. Tehköön ja saakon jokainen toiveensa mukaan muiden mielipiteistä välittämättä. Elämä lasten kanssa tai ilman, kunhan se on niinkuin itse haluaa.

Eka vuosi lusittu

Aloin tossa miettimään, että nyt meillä ei virallisesti ole enää vauvaa kun Enskakin ylitti ensimmäisen vuoden rajapyykin. Vaikka Meuskan ensimmäinen vuosi tuntui menevän aikamoisen sukkelaan, niin tän toisen kanssa se vasta menikin! Oikeesti musta tuntuu että Enska syntyi ehkä viime kuussa? Ehkä se olikin viime kuu ja se vaan otti hiukka railakkaamman kasvupyräyksen?

Aloin oikein katselemaan vuoden varrelta kuvia, vitsi niitä oli paljon. Samalla mieleen tuli tosi paljon ihania ja kamaliakin muistoja, hyviä ja huonoja juttuja. Pääosin tietenkin hyviä. Ja vaikka toi alkutaival niin vaikea olikin, niin silti mielen valtasi pieni haikeus, et vitsi Enska on jo iso tyttö!

Kaikki alkoi tosta... Masusta pötkähti tommonen:

 

Ennahan tuli maailmaan vauhdilla, se on sellainen selkeesti edelleen. Vauva, pieni ja vähän kurttunen. Kaikki vaatteet isoja ja pienimmät vaipatkin tuntui jättimäisiltä. Ensimmäinen ajatus oli jälleen ihmityksen jälkeen se, että kuinka noin pientä ihmistä osaakaan käsitellä, ettei se mene hajalle!?

Enska on ollut alusta saakka jotenkin semmonen yliskarppi. Noh, nyt se on jo mennyt ohi, nyt se vaan koheltaa...

Ihan minivauva-aikana päiviin mahtui paljon sylissä nukkumista...

... ja sitä huutamista...

... sitten alettiinkin hoksaamaan, että maailmassa on muutakin kun tissi!!!

... "leikittiin" siskon kanssa...

... ja opittiin istumaan, pikkuhiljaa syömäänkin ja seisomaan!

Vietettiin myös joulua, juhlittiin siskon synttäreitä ja elettiin tavallista arkea.

 

Uskomatonta. Ihana vuosi. Pimut on parhaat ystävät ja toistensa täydelliset vastakohdat. Yö ja päivä, tuli ja vesi, semmosia ne on mun rakkaat!

Mun 1-vuotias!

Tyyppi kiipee joka paikkaan ja huutaa hemmetin lujaa.

Se repii kaikki laatikot auki, levittää tavarat ja konttaa karkuun kun sitä komentaa. 

Samaan aikaan se nauraa koko ajan (ellei huuda), on kova halimaan 

ja suukottelee niin kovaa että nenä meinaa lähteä irti. 

Se osaa hymyllään pyyhkiä pois joka huolen ja pahan mielen. 

Aikamoinen tyttö se on, se mun 1-vuotias. 

Semmonen vauhtimimmi, se mun 1-vuotias! 

Vauvademoni

Meidän elämä on viime ajat ollut yhtä helvettiä. Jos tää jatkuu vielä kauheen kauan, niin oon oikeesti kohta valmis kävelemään lataamoon ihan vapaaehtoisesti. Tällä hetkellä se kuulostaa oikeastaan jopa ihanan rentouttavalta. Joku tajunnan räjäyttävä ja kuolan poskelle tuova pilleri vois olla ainoastaan extraa.

Meillä ollaan siis päästy Enskan kanssa tuohon ihanaan 11 kuukauden ikään! Oi jumalauta mä sanon. Jos toi vauvana oleminen on noin vaikeaa, niin ei ihme jos joistain ihmisistä tulee aikuisinakin vähän sekopäisiä (tarkoitan siis myös itseäni). Vaikka alku Enskan kanssa oli aivan hanurista, niin parit viime kuukaudet on ollut oikeesti tosi mukavaa aikaa. Pimu on ollut hyväntuulinen, nukkunutkin ihan hyvin, oppinut hurjalla tahdilla uusia juttuja, ollut utelias ja höpsöttelevä, sanonut ensimmäisiä sanoja ja opettelee kovaa vauhtia kävelemään ihan itse. Mutta sitten yhdessä yössä jotain tapahtui ja mun lapsen valtasi joku helvetin vauvademoni. Kaikki on mennyt päin persettä aina jo heti aamusta. Kauhee nälkä, safka kestää ainakin 15 sekuntia. Maitomukinkin toimitus kestää 7,2 sekuntia, koska puhdas muki täytyy kaivaa astianpesukoneesta. Siitä lähtien alkaa pelkkä alamäki, joka saa mut laskemaan minuutteja siihen, että toi mun aivan hirveä lapseni menee jälleen illalla nukkumaan. Ja kyllä, myönnän että tällä hetkellä se on aivan ihana hetki, kun se simahtaa omaan sänkyynsä. Tuntuu että meidän kämpässä on silloin niin hiljaista, että mun korvissa soi.

Enska on siis alkanut kasvattaa omaa tahtoaan potenssiin miljardi. Neidille ei kelpaa mikään ja joka asia on aivan kelpo syy raivareiden vetämiseen. Mutsi on paskapää, mutta siltikään sitä ei voi päästää silmistään. Niinpä meillä kotona mun perässä konttaa täysillä huutava pieni ihminen, joka joko istuu mun jaloissa ja huutaa, seisoo mun jaloissa ja roikkuu lahkeissa ja huutaa tai on sylissä ja huutaa.

Enska haluaa syliin, ei halua syliin, haluaa syliin, ei halua syliin. Lasketaan lattialle, raivoaa, otetaan syliin, raivoaa. Jälleen lasketaan alas, lysähtää mahalleen ja raivoaa, herää kesken päiväunien huutamaan eikä todellakaan jaksa keskittyä syömiseen kolmea lusikallista kauempaa. Sen jälkeen alkaa, yllätys yllätys, jälleen raivoaminen. Meidän kämppä on täynnä huutoa, itkua, kitinää, vinkumista, mouhoomista, raivoa, kiljumista ja järkensä pikkuhiljaa menettävän äidin vaikerrusta. Vaikka mulla oikeesti on aika pitkä pinna, niin sekin alkaa pikkuhiljaa rakoilemaan, meidän koti on yksi saatanan kiljuva hullujenhuone tällä hetkellä. Oman osansa tähän sopraanokonserttiin osaa antaa myös Meuska, joka hurmaavalla 2,5 vuotiaan uhmallaan osaa ainaa painaa juuri sitä oikeaa nappia.

Toisaalta onhan toi nyt kurjaa olla tämmösen paskamutsin lapsi. Meillä nimittäin kielletään repimästä sähköjohtoja ( =raivarit), hakkaamasta siskoa naamaan ( =raivarit), syömästä astianpesukonetablettteja ( =raivarit) tai konttaamasta äitin ja iskän sängystä pää edellä alas ( =raivarit). Meillä äiti saattaa käydä jopa yksin pissallakin, sehän se vasta on hyvä syy istua vessan ulkopuolella hinaamassa järkensä menettäneen lailla.

Koska mun ensimmäinen puolimaraton on tasan viikon päästä, niin en viitsi riipasta kännejäkään. Jotain lohtua saan kuitenkin siitä, että ylihuomenna on jälleen maanantai, joten pääsen hetkeksi töihin hermolomalle ja Pekkis saa osansa tästä hullujenhuoneesta. Nyt se lucky bastard on ollut koko viikonlopun töissä. Onneksi tiedän kuitenkin tämän(kin) vaiheen olevan ohimenevää ja että joku päivä se vauvademoni jättää Enskan ja sitten Enskasta tulee taas normaali ja ihana vauva. Toivon vaan että mä selviän täysijärkisenä siihen saakka.