Enskaa on vähän vihanen!

Meillä on taas joku VAIHE. Tiettekö kun kaikki muksun aivotukset hampaiden tekemistä kovan skeidan vääntämiseen on VAIHEITA. Ja joo, Enskalla on taas sellanen VAIHE. Just kun selvittiin hengissä edellisestäkään, niin johan pukkasi uutta. Kun tää vaihe alkoi nostaa päätään, niin mä olin etukäteen jo melko valmis varaamaan paikan johonkin hoitolaitokseen, siis itselleni. Siellä olis pehmustetut huoneet, tuplasänky, feng shuin mukaiset meiningit ja lounaalla sitä olis tissutellut jo sen verran, et olis semmonen mukava ja pehmeä olo. Tota vois jatkua vaikka kuukauden, sen jälkeen se vaihe olis todennäköisesti ohi ja arki menis hiukan helpommin edes hetken ennen sitä seuraavaa vaihetta.

Tää nuorempi lapseni on.. Miten se nyt sanoisi? Siis Enska on maailman ihanin ja rakkain, tottakai! Samalla se osaa olla vaikea, ihan oikeesti vaikea. Meuskan kanssa nää vaiheet oli pala kakkua vaan, Enska on toista maata. Tyyppi saa vuoden ja kahden kuukauden iässä samanlaisia raivareita kun normi kolmevuotias uhmaaja. Hänen korkeudellaan on uskomattomia vaikeuksia sietää mitään, mikä ei juuri tällä hetkellä mene hänen tahtonsa mukaan. Aamupala on vääränlainen, vaippaa ei todellakaan vaihdeta. Äidin uutta puhelinta ei saa syödä, eikä olohuoneen pöydälle kiivetä. Siskon hiuksia ei myöskään saa kiskoa irti, eikä sormia työntää pistorasiaan (toisaalta oppisipa kerrasta). Ulkona ei voi työntää naamaa koiranpaskaan eikä kahden metrin korkeudesta voi hypätä päälleen, kaikkialta sitä matalammalta kyllä voi. Sylissä täytyy kyhnöttää Enskan mielestä koko ajan, paitsi silloin kun siinä oikeesti pitäisi hetken olla. Rattaat on saatanasta ja kaikki yli 5 sekuntia pidempään kestävä paikallaan olo on perseestä. Kun kaikki tämä ja loput 99% asioista ei suju hänen mielensä mukaan, niin tulos on seuraavanlainen:

Tältä meillä siis näyttää tällä hetkellä 90% ajasta kun Enska on hereillä. Loput ajat se näyttää sit tältä:

 

Enska ei oikeestaan osaa olla hiljaa, se joko huutaa tai nauraa, mitään välimaastoa sillä ei ole. Mut nyt meillä on taas tää huutoVAIHE menossa. Oon menettänyt kuuloni pikkuhiljaa, järki lähti kävelemään jo aiemmin. Jos tää Enskan manaajavaihe joskus menee ohi, niin oon niin kiitollinen että käyn uhraamassa jumalille jonkun uhrilahjan tossa pihalla. Poltan vaikka tollasen saakelin karmean nauravan apinalelun, se saa mulle aikaan kylmiä väreitä!

Vauvademoni

Meidän elämä on viime ajat ollut yhtä helvettiä. Jos tää jatkuu vielä kauheen kauan, niin oon oikeesti kohta valmis kävelemään lataamoon ihan vapaaehtoisesti. Tällä hetkellä se kuulostaa oikeastaan jopa ihanan rentouttavalta. Joku tajunnan räjäyttävä ja kuolan poskelle tuova pilleri vois olla ainoastaan extraa.

Meillä ollaan siis päästy Enskan kanssa tuohon ihanaan 11 kuukauden ikään! Oi jumalauta mä sanon. Jos toi vauvana oleminen on noin vaikeaa, niin ei ihme jos joistain ihmisistä tulee aikuisinakin vähän sekopäisiä (tarkoitan siis myös itseäni). Vaikka alku Enskan kanssa oli aivan hanurista, niin parit viime kuukaudet on ollut oikeesti tosi mukavaa aikaa. Pimu on ollut hyväntuulinen, nukkunutkin ihan hyvin, oppinut hurjalla tahdilla uusia juttuja, ollut utelias ja höpsöttelevä, sanonut ensimmäisiä sanoja ja opettelee kovaa vauhtia kävelemään ihan itse. Mutta sitten yhdessä yössä jotain tapahtui ja mun lapsen valtasi joku helvetin vauvademoni. Kaikki on mennyt päin persettä aina jo heti aamusta. Kauhee nälkä, safka kestää ainakin 15 sekuntia. Maitomukinkin toimitus kestää 7,2 sekuntia, koska puhdas muki täytyy kaivaa astianpesukoneesta. Siitä lähtien alkaa pelkkä alamäki, joka saa mut laskemaan minuutteja siihen, että toi mun aivan hirveä lapseni menee jälleen illalla nukkumaan. Ja kyllä, myönnän että tällä hetkellä se on aivan ihana hetki, kun se simahtaa omaan sänkyynsä. Tuntuu että meidän kämpässä on silloin niin hiljaista, että mun korvissa soi.

Enska on siis alkanut kasvattaa omaa tahtoaan potenssiin miljardi. Neidille ei kelpaa mikään ja joka asia on aivan kelpo syy raivareiden vetämiseen. Mutsi on paskapää, mutta siltikään sitä ei voi päästää silmistään. Niinpä meillä kotona mun perässä konttaa täysillä huutava pieni ihminen, joka joko istuu mun jaloissa ja huutaa, seisoo mun jaloissa ja roikkuu lahkeissa ja huutaa tai on sylissä ja huutaa.

Enska haluaa syliin, ei halua syliin, haluaa syliin, ei halua syliin. Lasketaan lattialle, raivoaa, otetaan syliin, raivoaa. Jälleen lasketaan alas, lysähtää mahalleen ja raivoaa, herää kesken päiväunien huutamaan eikä todellakaan jaksa keskittyä syömiseen kolmea lusikallista kauempaa. Sen jälkeen alkaa, yllätys yllätys, jälleen raivoaminen. Meidän kämppä on täynnä huutoa, itkua, kitinää, vinkumista, mouhoomista, raivoa, kiljumista ja järkensä pikkuhiljaa menettävän äidin vaikerrusta. Vaikka mulla oikeesti on aika pitkä pinna, niin sekin alkaa pikkuhiljaa rakoilemaan, meidän koti on yksi saatanan kiljuva hullujenhuone tällä hetkellä. Oman osansa tähän sopraanokonserttiin osaa antaa myös Meuska, joka hurmaavalla 2,5 vuotiaan uhmallaan osaa ainaa painaa juuri sitä oikeaa nappia.

Toisaalta onhan toi nyt kurjaa olla tämmösen paskamutsin lapsi. Meillä nimittäin kielletään repimästä sähköjohtoja ( =raivarit), hakkaamasta siskoa naamaan ( =raivarit), syömästä astianpesukonetablettteja ( =raivarit) tai konttaamasta äitin ja iskän sängystä pää edellä alas ( =raivarit). Meillä äiti saattaa käydä jopa yksin pissallakin, sehän se vasta on hyvä syy istua vessan ulkopuolella hinaamassa järkensä menettäneen lailla.

Koska mun ensimmäinen puolimaraton on tasan viikon päästä, niin en viitsi riipasta kännejäkään. Jotain lohtua saan kuitenkin siitä, että ylihuomenna on jälleen maanantai, joten pääsen hetkeksi töihin hermolomalle ja Pekkis saa osansa tästä hullujenhuoneesta. Nyt se lucky bastard on ollut koko viikonlopun töissä. Onneksi tiedän kuitenkin tämän(kin) vaiheen olevan ohimenevää ja että joku päivä se vauvademoni jättää Enskan ja sitten Enskasta tulee taas normaali ja ihana vauva. Toivon vaan että mä selviän täysijärkisenä siihen saakka.