Vauvan kaipuu

Kuume, mikä oiva sana se onkaan. Vauvakuume, kuvaahan tuo aikalailla sitä olotilaa, jossa mielen täyttää pitkälti ainoastaan ajatus pienestä ihmisestä, joka olisi minun tai meidän. En vielä ole tähän päivään mennessä onnistunut keksimään mikä tuon katalan kuumeen laukaisee, mutta se taitaa vaivata lähes kaikkia jossain vaiheessa elämää, toisia kerran, toisia useammin. Toisiin se iskee heti teini-iän jälkeen, toisilla se ilmoittelee itsestään vasta valmistumisen ja uran luomisen jälkeen. En usko että elämäntilanteella on sen asian kanssa juurikaan mitään tekemistä, vaan veikkaan että se tuntuu jokaisesta lähestulkoon samalta.

Yritin selittää kerran vauvakuumetta eräälle ystävälleni, jolla ei ollut rehellisesti sanottuna hajuakaan miltä moinen tauti tuntuu. Siinä vaiheessa sain aikamoisen tyrmistyneen reaktion, kun rehellisesti kerroin että olisin ollut valmis valitsemaan vauvan parisuhteen tilalle. Jos Pekkis olisi joskus kertonut mulle ettei koskaan missään nimessä ikinä todellakaan halua yhtään lasta, niin veikkaan että meidän tiet olisi lähteneet eri suuntiin. Mulla se lapsen kaipuu oli niin järjettömän suuri, että jos olisin jäänyt sellaiseen suhteeseen jossa sitä lasta en olisi koskaan saanut, niin musta olisi lopulta tullut vanha ja katkera nainen, joka olisi syyttänyt Pekkistä siitä, ettei se koskaan antanut mulle mahdollisuuttakaan saada yhtään lasta. Mun mielestä Pekkiskään ei olisi sellaista naista ansainnut, joten loppujen lopuksi päätös olisi vamaan ollut aika helppo.

Kun muistelen omia kuumeiluaikojani, niin olihan se jollain lailla voimia vievää. Päässä pyöri lähestulkoon ainoastaan vauva, miltä se näyttäisi, entä millainen tyyppi se olisi? Mitä sille sitten puettaisiin päälle, entä nimi? Tulisikohan siitä tyttö vai poika, mun vai Pekkiksen näköinen? Huomasin tuijottavani raskaana olevia vähän kateellisena, ihailevani isoja vauvamasuja ja kuvittelevani miltä näyttäisin itse sellaisen kanssa. Yhtäkkiä tuntui että olin ainoa ei-raskaana oleva nainen koko saakelin Helsingissä, kaikki muut tuntui kävelevän ohi isojen vatsojensa kanssa.

Kun aloin miettimään asiaa oikein enemmänkin tänään, niin päädyin tulokseen, ettei vauvakuume ole vain kaipuuta saada se pieni ihminen syliin. Se on kaipuuta jättää jotain itsestämme tänne, kaipuuta kokea täysin ehdoton symbioosi ja yhteys toisen ihmisen kanssa. Ehkä kaipuuta saada elämäänsä jotain, jota voi rakastaa täysin ehdoitta, saada joku joka on täysin minun ja minusta riippuvainen. Ehkä meillä on tarve saada joku lähellemme, joka varmastikaan ei ole lähdössä eikä lainassa. Monessa suhteessa vauvakuume onkin hyvin itsekäs tunne: MINÄ haluan vauvan, MINÄ. Ei kukaan siltä vauvalta kysynyt, haluaako se minut? Onneksi sanonnan mukaan vauva kuitenkin valitsee vanhempansa, joka ainakin omasta mielestäni lähes jokaisessa perheessä pitää paikkaansa.

Ja ei, itse en enää ko. kuumeesta kärsi. Vaikka edelleen usein pyörittelen mielessäni ajatusta kolmannesta lapsesta, niin yhä useammin huomaan että olen täysin onnellinen ja tyytyväinen näin; kahden maailman ihanimman pienen tyttären äitinä. En tiedä kaipaanko enää kolmatta (satavarmaa tyttö)lasta meidän perheeseen. Jos meille joskus sellainen pieni räyhääjä tulee, niin rakastan häntä sumeilematta ja ehdoitta yhtä paljon kuin kahta ensimmäistäkin, se on selvä. Toivon kuitenkin, että jokainen saman piinaavan ja katalan vauvakuumeen kärsijä saa sen oman pienen räyhääjän, tyhjä syli on asia jota en soisi pahimmalle vihamiehellenikään. Ihailen myös ihmisiä, jotka eivät lapsia halua. Tässä yhteiskunnassa on yleinen normi, että kaikkien kuuluu haluta lapsia, tietenkin kaikkien kuuluu lisääntyä! On varmasti yhtä voimia vievää selittää yhä uudelleen, miksi ei lapsia halua, vaikka mielestäni sitä ei kuulu selittää yhtään sen enempää kuin sitäkään miksi joku toinen lasta haluaa. 

On vaikea yrittää kirjoittaa niinkin vahvasta asiasta pahoittamatta kenenkään mieltä. Jostain syystä tämä tuppaa olemaan myös asia, jossa usein asetutaan napit vastakkain omia mielipiteitä kailottaen. Itsekin olin ennen sellainen, vaikka sitä hävettääkin jälkikäteen myöntää. Tehköön ja saakon jokainen toiveensa mukaan muiden mielipiteistä välittämättä. Elämä lasten kanssa tai ilman, kunhan se on niinkuin itse haluaa.

Hampaat, nuo ihanat hampaat!

Kattelin äsken sivusilmällä leffaa Eat, pray, love. Siinä oli kohtaus missä kiljuvaa lasta käytettiin jossain poppamiehellä. Nainen totesi lapsessa olevan demonin, johon Julia Roberts totesi "lapsihan tekee hampaita". "Se on sama asia". Jep, niinpä muuten onkin! Tai siis Meuskan kohdalla se ei ollut, se vaan kuulkaa putkautteli ne hampaat ulos muutama kerrallaan tosta vaan! Vähän se taisi joskus kuolata, mutta siitä oli vaan siistiä luistella menemään siinä kuolassa pitkin meidän parkettia. Enska TEKEE niitä hampaita sitten Meuskankin puolesta ja aivan antaumuksella! Kun saatiin ekat yläposkarit ulos, saatiin hengähtää hetki. Sitten ikäväkseni muistin, että niitä on tulossa vielä lisää.

Enska on siis ollut nyt "vähän" kiukkunen. Taas. Se sai pukattua läpi alas jälleen yhden poskarin, mutta sen paria tässä nyt väännetään oikein kiukun kera. Lauantaina olin päikkäriajan jälkeen jo niin puhki, että tein klassiset, varasin siis lääkärin. Koska toi hinaaja oli myös flunssanen, niin järkeilin mielessäni sille korvatulehduksen. Myös vaipanvaihto oli yhtä jatkuvaa kiljuntakohtausta a'la Manaaja, joten tästäkin päättelin mahdollisen korvatulehduspaholaisen iskeneen. Varasin siis ensimmäisen ajan Pikkujättiin, raahasin pikaisesti katraani autoon ja suuntasin kohti lekuria. Matkalla Enska alkoi esittää jo oikein reipasta tyttöä ja lääkärissä se vaan naureskeli. Lääkärissä oli siis loppujen lopuksi Enskasta oikein mukavaa!

Koko lysti kesti viisi minuuttia, rauhallinen ja vanhempi lääkärisetä totesi tyynesti lapseni omaavan oikein mallikelpoiset korvat (mitä ne nyt on vähän höröt), kärsivän flunssasta ja tekevän POSKIHAMPAITA. No mutta kiitos, tieto helpotti tuskaa ja kassalla kiitin luojaa vakuutuksesta laskua maksaessani. Huomasin myös miettiväni vaivihkaa lastenlääkärin uraa.

Jatkan näin ollen minuuttien laskemista siihen, kun tuo yksi paholaishammas tulee läpi ja elämä helpottuu jälleen. Sen jälkeen muistan ne loput tulevat hampaat, varaan hammaslääkärin ja istutan Enskalle tekohampaat.

Eka vuosi lusittu

Aloin tossa miettimään, että nyt meillä ei virallisesti ole enää vauvaa kun Enskakin ylitti ensimmäisen vuoden rajapyykin. Vaikka Meuskan ensimmäinen vuosi tuntui menevän aikamoisen sukkelaan, niin tän toisen kanssa se vasta menikin! Oikeesti musta tuntuu että Enska syntyi ehkä viime kuussa? Ehkä se olikin viime kuu ja se vaan otti hiukka railakkaamman kasvupyräyksen?

Aloin oikein katselemaan vuoden varrelta kuvia, vitsi niitä oli paljon. Samalla mieleen tuli tosi paljon ihania ja kamaliakin muistoja, hyviä ja huonoja juttuja. Pääosin tietenkin hyviä. Ja vaikka toi alkutaival niin vaikea olikin, niin silti mielen valtasi pieni haikeus, et vitsi Enska on jo iso tyttö!

Kaikki alkoi tosta... Masusta pötkähti tommonen:

 

Ennahan tuli maailmaan vauhdilla, se on sellainen selkeesti edelleen. Vauva, pieni ja vähän kurttunen. Kaikki vaatteet isoja ja pienimmät vaipatkin tuntui jättimäisiltä. Ensimmäinen ajatus oli jälleen ihmityksen jälkeen se, että kuinka noin pientä ihmistä osaakaan käsitellä, ettei se mene hajalle!?

Enska on ollut alusta saakka jotenkin semmonen yliskarppi. Noh, nyt se on jo mennyt ohi, nyt se vaan koheltaa...

Ihan minivauva-aikana päiviin mahtui paljon sylissä nukkumista...

... ja sitä huutamista...

... sitten alettiinkin hoksaamaan, että maailmassa on muutakin kun tissi!!!

... "leikittiin" siskon kanssa...

... ja opittiin istumaan, pikkuhiljaa syömäänkin ja seisomaan!

Vietettiin myös joulua, juhlittiin siskon synttäreitä ja elettiin tavallista arkea.

 

Uskomatonta. Ihana vuosi. Pimut on parhaat ystävät ja toistensa täydelliset vastakohdat. Yö ja päivä, tuli ja vesi, semmosia ne on mun rakkaat!

What a week!

Huh mikä viikko! Kone on ollut poissa pelistä, aikaa ollut liian vähän ja kamerakin oli lainassa, joten kuviakaan ei tullut räpsittyä. Nyt kun joitain kuvia on saatu koneelle, niin ne on aivan täysin väärässä muodossa ja niiden muuttaminen sopivaan formaattiin vie varmaan viikon. Shit! Muutaman kuitenkin jaksoin tossa äkkiä tallennella uudelleen.

Meidän viikkoon siis tän blogihiljaisuuden aikana on kuulunut seuraavaa:

- Enska täytti vuoden. Se on aika mahtava likka toi Enska. Se omaa mahtavan huumorintajun, on järjettömän kovaääninen enkä oo koskaan nähnyt yhtä nopeesti konttaava lasta. Se myös kiipeää sohvalle, sohvapöydälle, tv-tasolle ja keittiönpöydälle. Sitten se syö kaiken mitä eteen laittaa, ei oo moksiskaan jos sitä joku vähän runnoo (yleisimmin siis Meuska) ja tanssii itsekseen kun kuulee musiikkia. Uskomatonta että mulla ei virallisesti ole enää vauvaa, vaan taapero. Uskomatonta on myös se, että selvisin hengissä siitä vauvavuodesta, se kun olisi voinut olla helpompikin.

- Täytin 30. Siitä ei sen enempää. No eihän... En rupsahtanut eikä tissitkään alkaneet roikkua vielä sen enempää. Mulle pidettiin myös maailman parhaat yllätysjuhlat. En kestä! Itkin tietenkin asiaankuuluvasti varmaan puolet juhlista, varsinkin ystävien ja velimiehen puheet oli satavarmoja pillityskohteita.

- Jalka on vihotellut, enkä oo päässyt juoksemaan viikkoon. Ärsyttää ja vähän v*tuttaa. Ehkä tää tästä. Ens viikolla vaikka...

- Tajusin että mulla on kaksi aika mahtavaa mukulaa. On ne semmosia..

Mun 1-vuotias!

Tyyppi kiipee joka paikkaan ja huutaa hemmetin lujaa.

Se repii kaikki laatikot auki, levittää tavarat ja konttaa karkuun kun sitä komentaa. 

Samaan aikaan se nauraa koko ajan (ellei huuda), on kova halimaan 

ja suukottelee niin kovaa että nenä meinaa lähteä irti. 

Se osaa hymyllään pyyhkiä pois joka huolen ja pahan mielen. 

Aikamoinen tyttö se on, se mun 1-vuotias. 

Semmonen vauhtimimmi, se mun 1-vuotias! 

Aamutaikaa

Jos pitäisi nimetä yksi yksittäinen asia, joka jaksaa aiheuttaa hyvää mieltä päivittäin, niin se on ehdottomasti työmatka. Vaikka tykkään iltaisin valvoa, niin oon silti ollut aina jollain lailla aamuihminen. Aamuissa on jotain semmosta tuoreutta ja uutta poweria, että en oikeastaan voi olla tykkäämättä aamuista. Vaikka Enskan kanssa tuli valvottua öisin ja väsytti aamuisin, niin siltikin se aamuhetki oli musta jotenkin aina tosi herkkä ja mukava. Oon aina myös tykännyt siitä, jos saan alottaa työt aikasin. Nuorempana olin duunissa ruokakaupassa, musta oli aivan ihanaa alottaa hommat jo kuudelta, poiskin pääsi jo kahdelta, jollon oli vielä koko aika tehdä ihan mitä vaan! Nykysin mun hommat alkaa seittemältä, joka on aivan passeli sekin. Nyt kesän tullessa aamut on lämpimiä, täynnä happea ja linnunlaulua.

Se aamun työmatka on mulle semmonen oma luxushetki. Mulla olis mahdollisuus mennä autolla töihin vaikka joka päivä, mutta kuljen ehdottomasti mielummin bussilla, vaikka sen takia joudunkin lähtemään about vartin aikasemmin. Se aamun 40 minuuttinen edustaa mulle omaa aikaa, omia ajatuksia ja hetken täydellistä hiljaisuutta jollon ehdin uppoutumaan joko kirja tai lehden syövereihin.

Joinain aamuna en jaksa lukea yhtään mitään, en kirjaa enkä lehteä. Niinä aamuina vaan tuijottelen ikkunasta ohiajavia autoja ja töihin meneviä ihmisiä ja mietiskelen mihinköhän kukin on menossa ja tykkääköhän ne siitä minne on menossa.

Koska teen töitä tietokoneella koko päivän, niin aamusin ei tulisi mieleenkään selata kännykkää. Joskus tuntuu että aivot on niin tietotulvan amputoimat muutenkin, niin on vaan ihanaa viettää edes pieniä hetkiä ilman tietotekniikkaa. Näistä aamuhetkistä saa ihan roppakaupalla energiaa ja hyvää mieltä. Vaikka tiedän että syksyn saapuessa joskus aamusin noi aamuherätykset vähän närästääkin, niin onneks hyvä kirja ja bussin tasainen hurina pelastaa senkin.

Perhereissu a'la Stockholm!

Käytiin viikonloppuna perheen kera vähän minilomailemassa. Reissu oli niinkin pitkä kuin Tukholmaan ja takaisin, mutta siltikin varsinkin Meuskan mittapuulla toi reissu oli aivan huikea juttu. Eniten mua kauhistutti reissussa nukkuminen, sillä varsinkin Enska vaatii hyvin vahvasti oman nukkumarauhan Otettiin kuitenkin riski ja päätettiin ahtautua nelistään pieneen muutaman neliön hyttikopperoon. Nukkuminen menikin yllättäen tosi hyvin, ainoastaan Enskan kolme tulossa olevaa poskihammasta ja ilmastoinnin aiheuttama yskä aiheutti hiukan päänvaivaa. Eniten mun ja Pekkiksen unia häiritsi kuitenkin koko hyttikäytävän täyttävät mieslaumat, niillä kun oli mammat ja muksut kotona, joten ei varmaan tartte eritellä millasta meno oli. Fiksuna likkana ostin kuitenkin lauantaina Tukholmasta korvatulppia koko köörille, joten hyvillä mielin selvittiin satamaan sunnuntainakin.

Yksi huippujutuista reissussa oli tietenkin syöminen, Enska puputti kuivaa sämpylää haltioissaan ja Meuskan mielestä aamupalabuffa oli jotain mahdottoman upeaa! Sieltä kun sai valita lähes mitä vaan ja maitoakin sai ottaa ihan kahteen lasiin samaan aikaan!

Reissu meni muuten ihan kivuttomasti, mutta Enska tosiaan ei tällä hetkellä siedä yhtään tota paikallaan hengailua. Koko ajan pitäisi saada mennä pää viidentenä konttausvälineenä. Lopulta Enska päätti vihdoin ja viimein luovuttaa kiukkuamisen ja keskittyi näyttämään vaan äärettömän tylsistyneeltä. Ikävä kyllä toi luovutus tapahtui vasta kun oltiin päästy takasin Helsinkiin...

Meuskan mielestä laivalla oli tosiaan aivan huippua. Kaupoissa sai vähän hiplata...

... ja pallomeressä oli Enskallakin ihan nastaa:

Parasta oli kuitenkin MUUMI ja MUUMIDISCO. Täytyy sanoa että tällä herkkismutsilla tuli kyllä armottomasti tippa linssiin, koska Meuska oli niin onnesta soikeana. Kuten joku matkatoimisto aikoinaan mainosti: "kun parasta mitä tiedät on kirahvi..".

Näiden kokemusten siivittämänä puski kyllä matkakuume taas potenssiin tuhat ja aloin miettimään jo ensi talvea ja reissua johonkin lämpimään. Kai me hengissä selvittäisiin ongelmitta sieltäkin, jos selvittiin kiukuttelevasta hammaspotilaasta ja hyttikäytävällisestä dokukundejakin. Hii'ohoi ja reissuun!