Lintseilyä

Kesä jatkuu, otetaan tästä kaikki irti. Lintseiltiin eilen, oli paljon porukkaa, sairaan kuuma, hikoilutti, Enskaa raivostutti kun se ei saanut kävellä pitkin lintsiä ja kiipeillä pitkin jokaista porrasta, Meuska huiteli pitkin poikin eikä totellut mitään, kinusi jätskiä (ja lopulta sai), mummin jalkaan tuli kengistä rakko ja mulla oli syömisenä (tai teknisesti juomisena) ainoastaan prodejauhetta johon en saanut edes vessasta vettä, vaan mun piti ostaa 2,80 euroa maksava vesipullo sitä varten. Samalla meillä oli superhauskaa, lapset nautti, höntyili ja höpsötteli, me naurettiin, syötettiin muksuille jädeä, fiilisteltiin Lintsin tuoksuja ja omia lapsuusmuistoja, nautittiin lasten ilosta ja pyörittiin kahvikupeissa niin lujaa, että tuntui kun olisin ollut kahden promillen humalassa! Kotiin suuntasi kasa iloisia ja väsyneitä lapsia sekä lopenuupuneita vanhempia. Tätä lisää!

Mummille oli paljon asiaa myös muillakin reissun lapsilla. 

Enska pysyi hetken aisoissa, kun se ei päässyt aidasta yli!

Onni ovat ystävät! 

 

Kesähommia

Se saapui vihdoin, kesä! Olin jo aikalailla haudannut toiveet mekoista, t-paidoista ja shortseista ja olin alistunut siihen, että kuljen koko kesän kaulahuivi kaulassa aamuisin alle kymmenen asteen lämpötilassa duuniin. Joten ai ai, kun tätä mammaa helli kun lämpöaalto saapui. Koska Suomen kesä on tunnetusti lyhyt ja vähäluminen, niin siitä otetaan nyt sitten kaikki irti mitä saadaan!

Koska Pekkis on nyt sitten taas kaikki viikonloput töissä, niin me suunnattiin pimujen kanssa viettämään aurinkoista sunnuntai-iltapäivää ystävien kera läheiseen Tullisaaren puistoon. Toi mesta on ihan kärkikahinoissa Helsingin ihanimpien mestojen listassa, joten mikäs tuolla ollessa. Meri vieressä, temmellystilaa enemmän kun riittävästi ja pieni leikkipuistokin lapsille. Eväät oli maistuvia, aurinko kutitteli varpaita, seura oli mahtavaa ja kotiin oli hyvä suunnata masu pullollaan ja hymy kasvoilla. 

Onnellinen valinta

Havahduin tänään siihen, että olen nykyisin tosi usein tosi onnellinen. En osaa eritellä mistä se johtuu, syitä on varmaan triljoona, mutta niitä syitä tärkeämpää on se seuraus, eli se onnellisuus. Välillä tuntuu etten kykene handlaamaan tätä tunnetta ollenkaan, vaan se tihkuu musta läpi vaikka kuinka yrittäisin joskus olla rennomminkin. Tuntuu että aamusin voisin jo kliseisesti halata koko maailmaa, tervehtiä jokaista vastaantulijaa ja juosta laulaen töihin. Vaikka näin en tee, niin huomaan silti liikkuvani tuolla kevyt hymy kasvoillani aamusta lähtien.

Vaikka kuinka rakastan olla lasteni kanssa kotona, niin yksi suuri syy tohon mun onnellisuuteen on ollut paluu töihin. Vaikka sillon aikanaan sitä kovin nyyhkin ja surin menetettyjä aamuja, niin se tunne on väistynyt kokonaan. Edelleen tietenkin joskus haikeana aamulla katselen tuhisevaa Pekkistä ja meidän väliin änkenyttä Meuskaa, kuinka ne vielä mun lähtiessä nukkuu rauhallisesti, Pekkis aina mahallaan ja Meuska selällään kädet pään päälle nostettuina. Siltikin se haikeus siitä että joudun lähtemään on sellasta onnellista ja sydäntä puristavaa onnea; vitsi mä olen onnekas ja kuinka hyvällä mielellä mä joka aamu sinne duuniin voin lähteä. Siellä mä saan olla erilailla tarpeellinen, tehokas ja hetken muuta kun äiti. Oon tasavertainen työkaveri, ystävä ja työntekijä. Olen hetken itsenäinen ja tarpeellinen muilla tavoin kun kotona, se on rentouttavaa ja vapauttavaa.

Vaikka meidän lauantain suunnitelmat meni mönkään viikonloppuna, niin päätettiin silti viedä tytöt sovitusti anoppilaan ensimmäistä kertaa yökylään. Onni asusti myös siellä, tuntui samalla haikealta ja voittajalta kun noi kaksi luonnonvoimaa jäi puuhailemaan mummin ja vaarin kanssa mun sulkiessa ulko-oven ja suunnatessa kotiin ilman niitä. Istuin teemukin kera meidän pihakeinussa syöden jädeä, juoden teetä ja kuunnellen musiikkia. Hemmetti että mä olin onnellinen! Olin onnellinen kun me voitiin puolen yön aikaan juoda Pekkiksen kanssa vähän viiniä, kattoa jalkapalloa ja kävellä ulkona samalla kännykästä vikoja rankkareita seuraten. Olin onnellinen että sain aamulla nukkua niin pitkään kun huvitti. Mutta sitten mä vasta olinkin onnellinen, kun tytöt ryntäsi yhdentoista jälkeen ovesta sisään ja suoraan mun syliin. Sain kasapäin suukkoja, haleja ja rutistuksia. Kuinka kivaa niillä olikaan ollut, mutta samalla kuinka kivaa niistä olikin tulla kotiin.

Oon huomannut, että onnellisuus tarttuu. Se vetää puoleensa ihmisiä ja ehkä muuttaa niissäkin jotain. Oon kiinnittänyt huomiota myös siihen, että hyväntuulisuus tarttuu, se leviää kuin nauru pikkuuhiljaa muihin ihmisiin siinä ympärillä. Vaikka ei elämä aina mitään ruusuilla tanssimista ole ja huonoilla päivillä on se osuutensa meilläkin, niin onhan tääkin jollain lailla semmonen valinnan paikka. Mä päätän tänään olla onnellinen, tänään mun on hyvä olla. Tänään mä olen taas onnellinen.

Friends for life

Näin eilen (liian) pitkän tauon jälkeen ihania äitiystäviäni. Työt, perhe-elämä ja Pekkiksen tällä viikolla loppunut kuuden viikon isyyslomapätkä on syönyt jollain tasolla mun sosiaalista elämää. Asiahan muuten alkoi jurppimaan kun pientä sikaa. Niinpä eilen pyyhälsin tuulen lailla töistä hakemaan tyttöjä ja kurvattiin talla pohjassa Selloilemaan. Ja kuinka ikävä mulla ja Meuskalla oli ystäviä ollutkaan! Tuntui että mun sydän meni ihan sykkyrälle, kun Meuska leikki onnesta soikeana kovin kaipaamansa ystävän kanssa ja mä sain nähdä omia sydänkäpyjäni, syödä salaa vähän tummaa suklaata ja höpötellä ummet ja lammet kaikesta mikä mieleen sattui tulemaan. Mieleen muistui jälleen kerran ystävyyden uskomattoman vahva ja elämässä kantava voima, loppujen lopuksi aika vähällä asioita olisi merkitystä jos menettäisi ystävänsä.

On ihanaa katsoa omien pimujen kasvua, kehittymistä ja semmosta sosiaalisen elämän heräämistä. Aika pian ihan minivauvakin alkaa huomiomaan muita ihmisiä ympärillään ja reagoimaan muihin tyyppeihin. Sanonta "kyllä lapsi lapsen tunnistaa" pitää myös täysin paikkaansa (ton takia kaikki muksut yleensä diggaa meikäläisestä), jo pieni vauva yleensä rauhoittuu toisen lapsen seurassa. Jo Enskan ekoina elinkuukausina se aina reagoi vahviten Meuskaan, heti tissin jälkeen tietty. Sisko on edelleen lähes parasta mitä Enska tietää. Vaikka Enska tykkää puuhailla jo muiden lasten kanssa, niin semmonen sosiaalinen leikki on vielä hyvin hakusessa. Meuska sen sijaan on jo sen verran iso likka, että sillä alkaa olla paljonkin kavereita joiden kanssa se tykkää leikkiä, riehua ja remuta. Kavereiden perään kysellään usein ja treffit saavat aina aikaan aikamoisen riemumetakan.

Nyt kun velimiehelle syntyi vähän Enskan jälkeen pieni tyttövauva, niin meillä on kasassa aikamoinen kolmikko. Jumaloin pientä veljentyttöäni enemmän kuin mitään ja olen päättänyt hemmotella pikkupimun täysin piloille. Meuska myös rakastaa omaa serkkuaan yli kaiken, serkkutyttö pääsee mukaan leikkeihin, hänen mukaansa nimetään nuket joita hoidetaan, työnnetään rattaissa ja joille syötetään jädeä. On hellyyttävää seurata elinikäisen ystävyyden kasvua ensimmäisistä elinkuukausista lähtien. Kaiholla jo ajattelen näiden ensimmäisiä yhteisiä kaverisynttäreitä, virpomisia, lintsireissuja, ulkomaanmatkoja ja yökyläilyjä. Mitä sitten kun ne kasvaakin niin paljon, että lähtevät yhdessä kemuttamaan, siinä sitten me vanhemmat varmaan istutaan nelistään pikkurillin kynsiä syöden ja kytätään kelloa.

Ystävät, nuo elämän sokeri ja suola! Enska, Meuska ja Ansku, friends for life! Mitä kaikkea teillä vielä edessä onkaan, pitäkää toisianne kädestä kiinni niinä hetkinä ja hypätkää rohkeasti elämään. Meidän tytöt, voi mahdoton!

Alasti on aina hauskempaa...

...ainakin Meuskan mielestä. Se on nyt tossa rapean 2,5 vuoden iässä hoksannut, että on oikein nastaa hengailla joko ilman housuja tai täysin alasti. Toi nakuiluvaihe oli toki oletettavaa, mutta onhan se jokseenkin joskus myös vanhempien kannalta kiusallista, kun toi saattaa yhtäkkiä paukata omasta huoneestaan ilman housuja. Onpa tuo muutaman kerran pihalla pissahädän yllättäessä vetässyt housut kinttuihin rapun edessä ja kiljunut "PISSALLLEEEEE".

En oikein tiedä mistä toi nakuiluinnostus sai alkunsa tai koska se edes loppuu, mutta eipä tuo nyt periaatteessa varsinkaan näin kesällä (siis mikä kesä?) haittaakaan. Meuskan mielestä toi ilman housuja juoksentelu nyt on vaan parasta mitä se tällä hetkellä tietää, joten juoskoon sitten kotona ilman housuja. Kyläilyjen aikana on ainakin vielä toistaiseksi vaatteet pysyneet päällä, mutta tiedäpä tosta, että innostuuko se heittämään housut nurkkaan joskus muuallakin. Toisaalta siitä meillä pidetään kiinni, että vaatteet pysyy päällä muualla kun kotona, kotona ollessa voi pyyhältää menemään pylly viuhuen.

Samalla näin vanhemman näkökulmasta toi alastomuus on jotenkin kuitenkin vähän vaikea juttu. On hienoa että lapselle on oikeastaan ihan se ja sama onko sillä housut päällä vai ei, eikä meistä kumpikaan todella halua Meuskalle ja Enskalle opettaa että alastomuudessa olisi jotain pahaa tai väärää, päinvastoin. Kahden tyttölapsen äitinä mun tehtävä on opettaa noi pienet naisten alut kunnioittamaan ja arvostamaan omaa kehoaan sekä pitämään siitä huolta. Pyrin tarkoituksellisesti siihen, etten koskaan arvostele omia jenkkakahvojani, puristele selluliittejani tai tuijota hanuriani peilistä liian arvostelevasti. En halua että mun lapset puhuvat laihduttamisesta jo eskarissa ja alkavat kontrolloimaan syömistä, "koska koulussa Ellinoora-Matildakin tekee niin". Vaikka aikuisten maailma on julma, niin niin on myös lastenkin. Toivon että lapsilleni kehittyy aikustuessaan niin vahva itsetunto, että se kantaa läpi mahdollisten loukkaavien sanojen tai katseiden. On hemmetin vaikeeta opettaa samalla siihen, että oma keho on arvokas ja sitä saa itse ihmetellä, koska samalla tuolla ulkona on ihmisiä, jotka eivät sitä kehoa kunnioita ja joiden päässä on jotain joskus mennyt kovin pahasti vikaan. Tiedän äitinä myös sen, etten lapsiani voi ikuisesti suojella kaikelta pahalta, vaikka niin tahtoisinkin tehdä. Tätä kirjoittaessa tajusin itsekin kuinka vaikeeta se nykypäivänä onkaan. Itse kuulun siihen onnekkaaseen ryhmään, joka sai jo kotoota mukaan vahvan itsetunnon vanhempieni kautta. Toivon että tulevaisuudessa Meuska ja Enska tietävät että jokainen on kaunis, olkoon minkä kokoinen, värinen tai muotoinen tahansa.

Elämäni koe-eläimenä, päivä no. 5

Nyt oon viisi päivää skarppaillut syömisen kanssa. Tai ei mun oikeastaan sinänsä tartte skarpata, mä oon sellanen tehoimuri että syön mitä eteen laitetaan. Näin ollen ostan kaupasta sen mitä pitää ja lapioin sen suuhuni hyvällä ruokahalulla. Poistin siis ruokavaliosta kaikki viljat, näin ollen pois jäi tietty pasta, leipä, puuro ja muut. Samoin maito, rahka ja kaikki semmonenkin on jotenkin jäänyt itsestään, fetajuustoa oon tosin puputtanut hyvällä omallatunnolla joka päivä aikamoisen satsin. Mitään fanaattista musta nyt ei saa tekemälläkään, mutta kunhan sais nyt tehtyä tätä kokeilua jonkun aikaa, niin olisin tyytis.

Aamupalaksi on nyt vakioitunut jonkinlainen vihersmoothie, mihin tulee heitettyä kaikki mitä löytyy. Pohjana on aina ruukkusaldea, kurkkua ja marjoja. Lisänä sitten vähän jotain erinäistä hedelmää, avocadoa, lehtiselleriä tai muuta mitä kaapista löytyy. Onpa sinne tiensä löytänyt parsakaalit ja herneetkin. Lisäilen messiin myös macaa, kookosöljyä, hamppuprodea ja inkivääriä. Tänä aamuna mun aamupala näytti tältä:

"Puoli kiloa päivässä" napsahtaa varmaan jo tosta aamupalasta pelkästään. Vaikka vois kuvitella ettei rehut kovin paljon nälkää pidä, niin posotan tolla ainakin yhtä hyvin, ellen jopa paremmin, kun perinteisellä puuro- tai leipäsetillä. Olo on myös samalla täysi mutta tosi kevyt ja tosta saa aikalailla virtaa päivään. Koko loppupäivä menee myös kasvis- ja prodemerkeissä, lounaalla paljon tulee syötyä erilaisia saldeja, munakkaita ja muuta. Kotona syön kuitenkin lähes samaa sapuskaa kun meillä muutkin, korvaan vaan mahdollisen pastan jollain muulla.

Viiden päivän jälkeen ylimääräiset pöhötykset on aikalailla kadonneet. Masu ei oo enää semmonen järjetön pallo koko aikaa. Iho alkaa olla selkeesti paremman näkönen, vaikka kamalalta vielä näyttääkin. Tuntuu että pahimmat tulehdukset alkaa helittämään pikkuhiljaa. Parannus näkyy kuitenkin silmissä joka päivä, joka onkin aika hyvä motivaattori. Tää on mulle jostain syystä tosi helppoa, koska kun päätän jotain niin sen noudattaminen on mulle helppoa. Helppoa tästä ehkä tekee myös sen, etten noudata mitään kieltoja mitenkään ehdottomasti. Huomenna mennään naapuriin kakkukahveille ja aion nauttia suklaakakusta hyvillä mielin sen kummemmin sitä miettimättä.

Oman elämäni ihmiskoe

Mähän oon aika kova kokeilemaan vähän kaikkea. Innostun myös aikalailla uusista jutuista, mutta useimmiten tietenkin mun innostus ehtyy yhtä nopeasti kun alkoikin. Koska tässä kevään mittaan on tullut juhlittua erinäisiä hommia vähän joka välissä, niin aktiivisesta treenistä huolimatta olo on ollut jotenkin vähän turvonnut ja höllyvä. Eniten kuitenkin aloin kiinnittää huomiota kasvojen ihoon, jonka halusinkin laittaa testiin ensimmäisenä. Tai no siis enhän mä nyt kasvojeni ihoa voi testata, vaan voin testata erinäisten ulkoisten asioiden vaikutuksen siihen! Koska mulla on ollut selvää jo pidempään se, että vehnä ei mun kropalle sovi (kenelle nyt rehellisesti sopisi?), niin oon sitä vältellyt muutenkin aikalailla. Jostain syystä näin lapsiperheessä sitä pastaa tulee kuitenkin syötyä, joten täysin lakkolaista musta ei ole saanut tekemälläkään.

Nyt kuitenkin juhannusta ennen ja sen aikaan tuli mässättyä pastan lisäksi täysin överisti vaaleaa (täys-ketäkiinnostaa-jyvä)leipää, puputettua aikalailla namia, syötyä taas vähän suklaata, maisteltua vähän croissantteja ja nautiskeltua lettuja ja vähän muitakin leipomuksia. Tänä aamuna naama muuten näyttikin siltä, aikamoinen shokki oli tuijottaa itseään peilistä ja huomata koko naaman olevan tulehtuneen ja samean näköinen. Kasvojen ihon kunnolla on ainakin mun itsetuntoon ihan järjettömän suuri vaikutus, joten mielelläni olisin kirjoittanut itselleni saman tien viikon saikkua ja jäänyt neljän seinän sisälle märehtimään. Koska ikävä kyllä toi ei nyt ollut kuitenkaan mahdollista, niin päätin fiksata taas vähän ruokavaliota. Eilisestä lähtien pois jäi kokonaan viljat, lähes kaikki maitotuotteet, prosessoidut safkat ja lisätty sokeri. Tästä illasta lähtien aion tutkia mun kasvojen ihoa ja oloa muutenkin empiirisesti. Kirjoitan niistä myös jotain ylöskin, niin ehkä sitten joskus skeidaruokavalioon sortumisen jälkeen kykenen taas ryhdistäytymään lukemalla vanhoja tekstejä. Siis jos tästä nyt on ollut mitään apua yleensäkään. Huomenna nappasen töihin jo mukaan kameran, jonka linssin läpi tsekkailen mitä tonne vatsanahan sisään menee. Cool, mahtavaa olla oman elämänsä koekaniini!