Miksei aina voi olla lauantai?

Onhan ollut taas viikonloppu, harvinaisen hyvä sellanen! Kun on aina pitkä viikoloppu, niin oikeesti siinä ehtii jo tehdäkin vaikka mitä! Perjantaina oltiin riehumassa Espoon änkkäripuistossa, tais saada mutsit yhtä paljon liikuntaa kun muksutkin. Vaikka ihanaa olikin, niin ihan ilman haavereita ei selvitty, saldoksi jäi onneksi ainoastaan yksi mustunut korva, olisi voinut käydä hassumminkin! Nää isot puistot on jotenkin niin mahtavia, tonne saa upotettua kevyesti pari kolme tuntia!

Lauantaina käytiin nautiskelemassa aurinkoisesta keskustasta, hyvästä ruoasta ja tehtiin vähän shoppailuja. Enska pupelsi aivan onnessaan leipäpalaa, ihanaa kun nykyään se osaa jo vähän itse syödäkin, joten paikallaan istuminen sujuu jostain syystä melko paljon jouhevammin, kun on tekemistä!

Mun namisalde...

.. ja 5 minsaa myöhemmin lopputulos oli tämä:

Lauantain kruunasi ehdottomasti vapaailta. Vähän punkkua, hyvää musiikkia, joraamista ja armotonta kälätystä. Siitä on mahtava ilta tehty! Ja mä haluun kans kotiin ainakin oman sitruunapuun!

Vaikka sunnuntaipäivä kului vähän väsyneissä merkeissä, niin kävin kuitenkin illalla vielä tekemässä happihyppelyn. Juoksemisesta ei pienessä darranpoikasessa kannattanut edes haaveilla, mutta reipas kävely merenrannassa karkotti kyllä viimesetkin olot. Tullisaari on ehkä yksi mun lempipaikoista Helsingissä. Meren yli näkee suoraan kaupunkiin, varsinkin kesäaamuina auringon noustessa toi on aivan huikee mesta.. Kännykänkamera ei todella tee oikeutta tolle mestalle.

Kaiken kaikkiaan siis aivan erinomainen viikonloppu! Tän voimilla jaksaa taas painaa duuniviikon.

Valkosta, harmaata, eiku mustaa tai punasta..

Meidän tuleva remppa on jälleen askeleen lähempänä alkua. Mä oon vaan intopiukeena alottamassa, en mä oikeastaan ole kauheesti edes miettinyt miten me tää arkihomma pyöritetään duunien, kahden pienen muksun ja auki revityn asunnon kanssa. Noooh, kaipa noikin handlaantuu, kun tehdään yksi asia kerrallaan. Vaikka silleen koko kämppä yhdellä kertaa, eiks se ole kuitenkin yksi asia kerrallaan? Aivan, sitähän minäkin..

Mutta nyt kun on päästy jo suunnitteluvaiheesta siihen vaiheeseen, että pitäisi alkaa valitsemaan matskuja, niin tää onkin niin hemmetin paljon vaikeempaa mitä mä muistin! Rempattiin aikanaan meidän ensimmäinen yhteinen omistuskoti lattiasta kattoon täysin uusiksi. Sillon oli jo tajuttoman vaikea valita kivoja matskuja seiniin ja lattiaan. Luojan kiitos meidän sisustusmaku on muuttunut noista asiosta melko reilusti, nimim. meille-ei-enää-ikinä-tule-pähkinäpuista-keittiötä.

Käytiin vähän aikaa sitten siis kiertelemässä jo ekoja kauppoja. Fiksuna likkana nappasin mukaan kameran, jotta saatoin tallentaa kaikkia kivoja juttuja.. En kyllä yhtään muuten tajua kuka on ottanut kuvia siis kankaista ja lastenhuoneen matoistakin. Tässähän oltiin nyt katsomassa ainoastaan noita lattioita ja semmosia, eiku... Nyt mulla onkin sitten polla niin sekasin, etten todella enää tiedä mitä haluan ja minne. Olis simppelimpää kun olisi kolme vaihtoehtoa mistä valita, salettiin inhois niistä yhtä joten jäis vaan kaksi vaihtoehtoa. Nyt noita saakelin laminaattejakin on joku miljardi erilaista ja toinen toista kivempia. Parempi olis vaan kai jättää koko remppa tekemättä!
 

No niin, ensin ajattelin että haluan ehdottomasti keittiöön ja eteiseen yhtenäisen harmaan laatan ja muualle vaalean laminaatin. Nyt sitten aloinkin miettimään, että haluisinko sittenkin vaaleeta laattaa keittiöön ja eteiseen, muualle voiskin tulla vaaleanharmahtava laminaatti? Ja entäs sitten eteinen, millanen kaappi? Kokonaan peiliä vai osaksi? Minkä kokonen kaappi? Kaadetaanko vähän seinää, vai eikö kaadeta ollenkaan? Hävitetäänkö vaatehuone vai jätetäänkö? Entäs sitten seinät? Pitäiskö maalata uudelleen? Makkari ainakin? Ja entäs sitten kylppäri ja vessa, mistä hemmetistä sinne nyt sitten pierasee semmosen laatan josta tykkää vielä kymmenen vuoden päästä? No eihän me nyt enää tässä varmaan edes asuta kymmenen vuoden päästä. Shit.. En mä tiedä. Mä oon kyl ihan sekasin jo tästä. Taidan palkkaa sistustussuunnittelijan, oliskohan Marko Paananen vapaana?

HCR!

Nappasin sitten tänään tosissaan härkää sarvista ja lopetin empimisen ja jahkailun. Soudin ja huopasin vielä viimeseen saakka, kunnes painoin vihdoin nappia "Ilmoittaudu" ja vetäsin käden niin nopeesti hiireltä pois, ihan kun olisin saattanut vielä muka ilmoittautumiseni peruuttaa. Mietin pitkään etten kenellekään edes asiasta sano, mutta jos teen tästä jollain tasolla julkista, niin ehkä mulla on sitten isompi tsemppi päällä!


Helsinki City Run - Kiitos ilmoittautumisesta

Juoksijan nimi	Hinta Eur
Krista Eklund  HCR Naiset yleinen
Yhteensä	76 Eur

Puh. (09) 3481 2405 Y-tunnus: 0202318-5 ALV 0%, ei ALV rek.	E-mail: maraton@sul.fi Internet: www.helsinkicityrun.fi
Huom. osallistumismaksuja ei palauteta.

---

Juoksijoiden nimet ilmestyvät internetin osallistujalistalle 24t kuluessa: http://www.helsinkicityrun.fi. Juoksunumerot päivittyvät lähempänä tapahtumaa.
Epäselvissä tilanteissa voit ottaa yhteyttä toimistoomme:
E-mail: maraton@sul.fi
Puh:09 3481 2405


Ilmoittauduin siis Helsinki City Runille, eli about seitsemän viikon päästä pitäisi 10.5 solmia lenkkarit sitten siihen malliin, että jaksaa loikkia 21 kilsaa ja rapiat päälle. Mitenkään kauheen harvinaistahan tää puolikkaan juoksu ei ole, kertoohan siitä nyt jo sekin, että tonne on ilmoittautunut nyt jo yli 14 000 juoksijaa. Mulle tää on kuitenkin ensimmäinen kerta kun osallistun mihinkään tämmöseen, joten mulle tosta lauantaista tulee varmaan ihan juhlahetki! Mietin ensin että josko olisin laittanut tavotteen jonnekin loppukesän hujakoille, mutta toi HCR tapahtumana vei nyt voiton. Voin kuvitella mikä fiilis tollasessa isossa häppeningissä on. Tiedän jo etukäteen että mun perhe tulee kannustamaan ihan uunona matkan varrelle ja varmaan vetelee jotain sambaliikkeitä jos (ja kun) pääsen maaliin. Toisaalta jos matka pitää taittua alle kolmeen tuntiin, niin laskeskelin nopeesti että mä kävelen jo semmosen 18 kilsaa kolmeen tuntiin. Kai mä nyt sen verran saan raahustettua, että alle ton ajan edes raahaudun maaliin?!

Tsemppi on siis nyt kova, tavote asetettu ja ensi viikolla kävelen kauppaan ostamaan uudet lenkkarit. Jännittää jo nyt, vähän pelottaakin? Pohdiskelin äidille tänään että en mä ehkä ilmoittaudu, jos en jaksakaan juosta koko matkaa. Äiti totesi omaan ihanaan tyyliinsä, että yrittämään lähteminen on jo hieno saavutus, joten sen innoittamana painoin nappia! Kiitos äiskä, muistakin tulla kannustamaan!

Syrämmiä ja pinkkia serpentiiniä

Vaikka lasten kanssa oleminen on joskus oikeesti ihan sairaan raivostuttavaa, ärsyttävää, väsyttävää ja raskastakin, niin kääntöpuolena on sitten se auvoinen elo ja oleminen. Ne on niitä päiviä, kun tää vanhemmuus antaa ehdottomasti sitä parastaan, ne on niitä päiviä joiden avulla jaksaa tahkota ne huonommat päivät ja hetket läpi. Meillä oli tällänen päivä perjantaina, ehdottomasti paras päivä pitkään aikaan.

Meidän päivää sulostuttamaan saapui muutama ihana äitiystävä lastensa kanssa. Lapset sai reuhata sydämensä kyllyydestä, me keskityttiin mamien kesken herkuttelemaan avocadopastalla ja muutamalla lasillisella kuohuvaa. Tohon muuten kiteytyy se äitiysloma (tai enhän mä enää ole äippiksellä, mut anyway) parhaimmillaan! Istut mahtavien ihmisten kanssa juoruten ja rupatellen, kuohuvaa nauttien ja lasten touhuja seuraten. Kun meidän seura lähti viiden hujakoilla kotia kohti, niin Meuskan löysi melko pian sohvalta "kattomassa" pikku kakkosta:

Mun isä on hyvä toteuttamaan telkkarin katsomista tohon samaan tyyliin (vaikkakaan mun isä ei kyllä pikkukakkosta katso), joten Meuska on oppinut parhaalta. Meuskan torkkujen ajan me saatiin pöheltää Enskan  kanssa kahdestaan pitkästä aikaa. Höpsöteltiin reilu puolisen tuntia ja meno oli tämmöstä:

Kun saatiin vihdoin kiskottua isosisko ylös uniltaan, meillä oli paras ja kivoin ilta pitkään aikaan. Kaikki sujui oikeesti kun tanssi, kumpikaan ei kiukutellut, Meuskan uhmakiukkua ei ollut mailla eikä halmeilla, vaan meillä asusti oikeesti kaksi maailman ihaninta pikkutyttöä. Äitiä hemmoteltiin ylenpalttisella määrällä suukkoja, halauksia ja naurua, kaiken kruunasi meidän perjantaidisco radio Loopin tahtiin. Enska nukahti pitkästä aikaa ilman mitään mouhottamista ja me saatiin puolestaan Meuskan kanssa Enskan nukahdettua höpsöttää kahdestaan hetki. Kikateltiin, luettiin kirjoja ja vedettiin vielä illan vikat hitaat keittiössä poski poskea vasten. Kun kippasin väsyneen pikkuneidin sänkyyn ja laulettiin kymmenen kertaa hämähämähäkki, niin mun sydän oikeesti meinasi pakahtua siihen paikkaan. Että miten hemmetissä noi voi olla noin täydellisiä? Ja ne on vielä minun! Koska tiedän että kohta Meuskaa ei enää kauheesti kiinnosta äidin kanssa hämähämähäkin laulaminen ja Enska pussailee jotain muuta mielummin kun äitiä ja iskää, niin se tekee tästä ajanjaksosta jotenkin vielä spesiaalimpaa. Aion ottaa näistä hetkistä irti kaiken mitä saan, talletan ne jonnekin tosi syvälle ja muistelen niitä sitten kun noi on ovia paiskovia teinejä. Onneks siihen menee vielä hetki, joten ehdin pakahduttaa sydäntäni vielä hetken aikaa.

Liikaa tekemistä, liian vähän aikaa

Mulla on oikeesti varmaan joku perustavaa laatua oleva ohjelmointivamma mun päässä. Se on ollut mulla niin kauan kun muistan melko nuoresta alkaen. Mä en nimittäin oikeesti osaa vaan olla! Mun on uskomattoman vaikea vaan maata sohvalla, räkiä kattoon ja tehdä ei- mitään. Mä niin miljoona kertaa oon miettinyt, että sitten kun muksut menee päikkäreille niin mäkin meen. Loppujen lopuksi kun noi menee nukkumaan, niin mä pyörin ensimmäiset 25 minsaa kun pieru saharassa keksien jotain tekemistä. Vois siivota keittiön kaappeja, jynssätä ehkä kuitenkin kylppärin? Tai jos siivois vaatekaapin tai järjestelis sukkalaatikot ja heittäis kaikki skeidat sieltä menee? Tai jos kuitenkin kävis läpi tyttöjen taas pieniksi jääneitä vaatteita ja laittais osan eteenpäin? Tai ehkä vois leipoa jotain tai lukea vaikka kirjaa? Tai tehdä koulujuttuja? Tai jos vaan sittenkin yrittäis nukkua, vaikka ei nyt just kauheesti nukutakaan? Tai jos vaan makais sohvalla ja kattois Greyn anatomiaa? Onneksi oon oppinut sen, että jos meen nukkumaan, niin joko alkaa kauhee naapuripauke tai jompikumpi herää, joten se on yleensä aika poissa kuvioista. Niinpä vaihtoehtoja jää vaan noi loput tossa listassa. Loppujen lopuksi haahuilen edelleen pierun lailla tehden vähän tota ja tätä kunnes noi herää, jollon mietin että taaskaan en saanut tehtyä mitään järkevää (muka).

Toi sama pätee mulla oikeestaan kaikkeen muuhunkin. Kun sain yhden koulun loppuun, mietin jo kuumeisesti seuraavaa. Kahlasin läpi nettiä, mietin vaihtoehtoja. Tuntuu että mulla oikeesti hajoaa pää, koska mulla olis niin paljon opiskeltavaa ja niin vähän aikaa. Haluisin opiskella lähes kaikkea ja lähes kaikilta aloilta, jostain syystä aika ei vaan riitä siihen. Haluisin myös nähdä, kokea, tehdä, mennä, tulla, olla kotoa ja reissata samaan aikaan. Mulla oikeesti joskus on pää niin täynnä ajatuksia, että tuntuu etten ihan pysy edes niiden mukana. En kuitenkaan koskaan jostain syystä koe stressiä ton asian suhteen, ei musta juurikaan tunnu että jäisin kuitenkaan kauheesti paitsi mistään asiasta, vaikka tiedänkin etten ehdi opiskella viittä eri yliopistotutkintoa, reissata kuutta kertaa maailman ympäri, käydä duunissa, viettää kaikkea aikaani perheeni kanssa ja osallistua hyväntekeväisyyshommiin samaan aikaan. Treenaaminen on samaa sarjaa noiden kanssa. Haluisin harrastaa paljon ja ihan kaikkea. Juosta, kävellä, spinnata, nostaa punttia, kahvakuulata, uida, käydä pilateksessa, ratsastamassa ja joogassa. Mieluiten montaa kertaa viikossa.

Onneksi Pekkis varsinkin on jo kovin tottunut tohon mun suhaamiseen, eikä se juurikaan jaksa ottaa siitä stressiä. Joskus mun ystävät yrittää saada mua istuutumaan hetkeksi alas, mulla kun on tapana höösätä jotain koko ajan. Kyllä nekin vielä oppii elämään näiden mun virtapiikkien kanssa. Mut kun elämä on vaan niin kivaa, niin eihän sitä ehdi nyt makoilemaan!

Avautuminen

Seuraa jälleen avautumispostaus. Jos tuntuu heti alkuun ettei jaksa lukea mouhoomista, niin kandee skipata!

Asia johon oon viime aikoina kiinnittänyt jotenkin älyttömän paljon huomiota on mun mielestä autoilijoiden löysentynyt liikennekäyttäytyminen. Kun ite tulee liikuttua liikenteen seassa lähes joka päivä, niin tollaseen alkaa aika nopeesti kiinnittämään huomiota. En todellakaan väitä olevani mikään mallikuski itsekään aina, joskus ajan himpun liian lujaa ja keskityn liikenteen sijaan hetkellisesti johonkin muuhun, eli karjuviin lapsiin.

Kun aamuisin meen duuniin, niin toi liikenne"kuri"jotenkin korostuu vielä reilummin. Porukka vetelee surutta tosi törkeesti punasia päin, jalankulkijan on turha odottaakaan saavansa tietä.  Tässä on malliesimerkki risteyksestä, jossa kyttien ollessa kytiksellä räsähtäis pikavoittoa ainakin joka kymmenennelle kuskille:

Joo mä ymmärrän vielä jos ajat keltasia päin, mutta sitten kun painetaan surutta menemään oikeesti kunnolla punasia päin, niin siinä vaiheessa mua alkaa suoraan sanoen v*tuttaa. Kenellä meistä on oikeesti sen verran kiire aamulla sinne duuniin, että pystyy hyvällä omallatunnolla kantamaan sen mahdollisen kolarin uhrien aiheuttaman syyllisyyden? Mulla ei todellakaan ole, joten sillon pysähdytään kun edessä palaa punanen. Suruksi toi ei todellakaan ole ainoa risteys, jossa vedellään urakalla päin punasia. Ne risteykset on nykyään vissiin vähän joka risteyksiä, sillä porukan näkee tekevän sitä kaikkialla. Mulla on ollut kortti kohta 12 vuotta, jonka aikana oon ajanut autoa ainakin viikottain. Nää punasiapäin ajavat sankarit on kuitenkin jotenkin iskeneet silmään vasta viimesen vuoden aikana. Aika surullista.

Toinen asia joka ottaa kuuppaan urakalla on se, ettei tässä maassa kenellekään tuu vahingossakaan mieleen antaa jalankulkijalle tietä. Yhtenä aamuna seisoin tossa suojatien edessä odottamassa...

... ja mun edestä ajoi 22 autoa, eikä yksikään pysähtynyt. Huomaamattomuuden piikkiin mua ei voi laittaa, sillä mulla oli päällä kirkuvan oranssi toppatakki, joten mä en ihan heti sulaudu tohon asvalttiinkaan. Kismitti muuten kun pientä oravaa!

Mut hei sinä joka vetelet punasia päin, ajat miten sattuu ja luulet olevasi liikenteessä kuolematon. Muistathan että muut ei ehkä ollakaan kuolemattomia. Mä ainakin pitäisin mieluiten henkeni ja muut siihen liittyvät asiat kondiksessa jatkossakin.

Äitiyden hehku...

...onks siellä näkynyt? Hyvä jos on, täällä nimittäin ei ole. Jokainen on varmasti kuullut sen, kuinka naiset raskaana ollessaan HEHKUU! Mä en muuten todellakaan hehkunut. Tai jos naaman hormonikukkiminen lasketaan hehkuksi, niin kai mä hehkuin sittenkin. Siis joo, raskaana oikeesti oli ihan ihanaa, onhan se osa sitä äidiksi kasvamisen pitkää prosessia. Mulla toisaalta ei juurikaan ollut suurempia fyysisiä vaivoja jäätäviä nivustyriä lukuunottamatta, joten sekin osalta saattoi edesauttaa sitä raskauden helppoutta. Mutta vaikka mulla helpot raskaudet olikin, niin oli niistä kuitenkin hehku kaukana! Kivaa aikaa tosin oli tää ihan loppu, kun tiesi että tää homma on ihan just ohi!

Ensin turvottaa, silleen jäätävästi. Näytät pöhöttyneeltä, turvonneelta ja keräät kolme kiloa pelkkää nestettä kahdessa päivässä. Housuissa napit kiristää ja oloa ei millään muotoa voi kuvailla kauheen hehkeäksi. Tissejä särkee siis aivan sairaasti, ilman rintsikoita oleminen aiheuttaa hampaiden kiristelyä ja kosketus nostaa tuskankyyneleet silmiin. Suihkukin sattuu, joten sitä on suihkussa silleen kädet hassusti tissien suojana. Sen lisäksi etoo, yrjöttää, väsyttää ja tekee mieli suklaavanukasta. Tosi hehkeetä.

Kun alkuturvotuksista päästään, niin alkaa kasvaa maha. Alussa näytät vaan tosi paljon lihoneelta, eikä kukaan oikein viitti edes kysyä suoraan että ollaanko sitä pieniin päin, vai onko Fazun sininen vaan maistunut liikaa. Tissit on kasvaneet kolme kuppikokoa, joka ei yleensä jostain syystä haittaa miehiä ollenkaan. Miksköhän? Sitten ummettaa jatkuvasti joka turvottaa oloa entisestään. Ihan kun ei olis muutenkin tarpeeks pinkee olo!

Sitten osa kuuluu niihin onnekkaisiin hormonien uhreihin, niinkun minä. Iho oli ollut koko elämän oikeesti hyvä, ilman meikkiä kehtasi helposti lähteä ovesta ulos. Ei enää. Näytät yhtäkkiä palanneen aikakoneessa ajassa liikaa taaksepäin ja ihanaan esiteini-ikään. Naama kukkii, hiukset rasvottuu päivässä ja tuntuu että hikoilee kun pieni porsas. Ainoa hyvä puoli on se, että hiukset paksunee silmissä, vaikka niitä alituiseen saakin olla pesemässä.

Sitten tulee arpia. Ei kaikille, minä olin yksi onnekkaista, jolle ei tullut yhtäkään. Monille silti tulee, ja tiedä miten kova vaikka se monille on. Mikään "kanna raitasi ylpeydellä, olethan äiti"- kommentti ei siinä apean mielen syövereissä ikävä kyllä auta. Jos kommentoija sattuu omaamaan jonkun arpia poistavan laserin, niin se toimisi tota kommenttia paremmin. Mä sain arpien sijaan nivustyrien takia suonikohjuja. Niinkun jalat täyteen. Joku ihme ne lähes poisti mun jaloista synnyksien jälkeen, vaikka pienet jäljet niistä kuitenkin jäi. Kuitenkin sen verran pienet, että ehkä kehtaa vielä hameen päälleen.

Niin, siinähän sitä raskaushehkua kerrakseen. Ja tiettekö mikä on muuten tosi kivaa? Se kun  ne kaikki ihanasti raskauden aikana paksuuntuneet hiukset lähtee irti ja tilalle alkaa kasvaa uutta vauvatukkaa. Sitten näyttää tältä:

Otsalla sojottaa oikeesti pystyssä kasa lyhyitä jämähiuksia, jotka ei pysy millään lakalla tai vahalla mitenkään. On turha uneksiakaan tiukasta ponnarista pariin kuukauteen. Huoh. On tää hehku niin ihanaa..