Toi puhuu mulle?? Äkkiä haneen!

Minkä ihmeen takia Suomessa tuntemattomille puhuminen on edelleen jotenkin jäätävän suuri tabu? Varsinkin näin talviaikaan karvakaulukset on vedetty kyllä niin syvälle pään päälle, ettei sieltä saletisti tartte katella, eikä varsinkaan kuulla, ketään. En mä itsekään siis mikään julkipaasaaja tuolla kodin ulkopuolella ole, mutta kyllä sitä nyt jonkinlaista keskustelua yrittää vääntää tuntemattomankin kanssa, jos niikseen tulee. Tää tuli vaan mieleen tänään, kun spinningtunnilta tullessani totesin pukuhuoneessa Suomen Enni Rukajärven voittaneen hienosti olympiahopeaa. Mun ympärillä oli kolme naista, kaksi käänsi selän ja kolmas totesi "hieno juttu" ja lähti kävelemään pois. Aloin miettimään että onko suomalaiset oikeesti tommosia, vai oliko mulla salaattia hampaiden välissä tai ripsarit luomilla? Vai näytänkö mä jotenkin vaan oudolta? No oli miten oli, niin kyllä vähän tyhmä fiilis jäi. Ehkä jatkossa ymmärrän olla niinkuin valtaosa muistakin, eli ihan hiljaa ja katsella seinille kaikkien muiden tapaan.

Onneksi on yksi suuri ihmisryhmä joka tekee tohon julkipuhumiseen suuren poikkeuksen. Ei tartte olla myöskään mikään Einstein tajutakseen mikä ihmisryhmä on kyseessä, nimittäin lapset. Noi ihanat mukulat, kakarat, muksut, ipanat, naperot, mugelot, minityypit, vaahtosammuttimet tai miksi niitä nyt haluaa kukin kutsua. Ne niin ihanat, mutta oi, jumankauta joskus niin ärsyttävät lapset. Lapset eivät onneksi ymmärrä vielä kauheesti kaunistella eivätkä käyttäytyä meidän aikuisten asettamien normien ja etikettien mukaan. Muutenkin jos lapsi alkaa julkisessa kulkuvälineessä höpötellä vastapäiselle rouvalle, niin hymyt ja jutut ovat lähestulkoon taattuja. Muutenkin lapsille annetaan (oikeutetusti) "anteeksi" monia asioita, joissa aikuiset saisivat saletisti hiukka pahaa silmää jos vetäisivät samaa settiä julkisesti. Näihin voi kuulua esim. seuraavat:

- Lasten on ihan okei laulaa bussissa kuorossa "poika saunoo, kannusta Shamppanjaa, meidän poika on tullut kotiin". Hoitotädin kysymykseen "tietääkö kukaan mitä se shamppanja on?" on myös ihan okei vastata "joo joku kieli se on". Jos viiden äijän Cantores Minoresta muistuttava kuoro vetäis tossa meidän dösälinjalla edellämainittua kipaletta, niin oletus olis se, että kööri on vetänyt sitä kyseistä shamppanjaa vähintään 6 pullollista ennen busaan hyppäämistä.

- On myös ihan okei ihmetellä vastaantulijan ulkonäköä, kertoa mielenkiintoisia juttuja kotielämästä tai tuijottaa vastapäätä istuvaa miestä ilmekään värähtämättä koko metromatkan Kampista Herttoniemeen. "Äiti, miksi tolla naisella on noin isot tissit?", "Isi, miksi toi setä kävelee hassusti", "Meidän äidistä tulee tissimaitoa".. Niin... Meuska on myös varsin kova tuijottamaan, varsinkin pienempänä sen tuijotus oli oikeesti jotain ihan jäätävää, se saattoi istua penkillä ja tuijottaa about kertaakaan silmiä räpäyttämättä vastapäätä istuvaa tyyppiä. Joo, mä tiedän että se on aina ollut vähän outo, kattokaa nyt sen vanhempia.

- Jos olisi lapsi, niin voisin alkaa harrastaa seuraavaa taktiikkaa: "Pekkis, mä haluaisin tän laukun... Ai en saa?"... Lopulta mut löytäisi kirkumasta ja huutamasta Stokkan lattialta vimmaisesti kierien, potkien ja riehuen. Ehkä jopa saisin sen laukunkin?

Niinpä niin. Onhan se nyt oikeesti ihan nastaa, että lapset eivät osaa vielä häpeillä tai ajatella toimintaansa liian analyyttisesti tai liian pitkälle. Tuntuu että tossa(kin) olis meillä aikuisilla vähän opittavaa. Ei se maailma oikeesti siihen kaadu, jos joskus tervehtii dösäkuskia tai vaikka vaihtaa muutaman sanasen jonkun ihan tuntemattoman kanssa. Tai en mä sittenkään tiedä, ehkä sillä onkin hyppykuppa? Shit, äkkiä siis jatkossa haneen!