Ei oma, mutta siltikin minun

Äitinä tiedostaa jotenkin paljon vahvemmin sen, että maailmassa on oikeesti tosi paljon pahaa, surua ja kauheita asioita. Vaikka sen tietää vallan hyvin ennen lapsiakin, niin lapset tosiaan vie sen tietoisuuden aivan uudelle levelille, eikä se todellakaan aina ole kivaa. Vaikka suurimmilta osin mun elämänasenne on iloinen, avoin ja vähän "mennään eikä meinata", niin silti joskus mun mieleen iskee täysin absurdi pelko siitä, että mun lapsille tapahtuisi jotain. Niinkuin sanoin, pelko on täysin absurdi, enkä osaa oikein edes sanoa mistä se tulee. Viimeksi sen laukaisi Hesarin juttu perheestä, jolla kuoli kaksi vauvaa kohtuun hetkeä ennen laskettua aikaa. Suurin virhe oli lukea juttu duunissa pinaattikeittoa kauhoessa, kurkkua kuristi ja kyyneleet valuivat. Onneksi kenelläkään ei sattunut juuri sillon olemaan mulle mitään asiaa, nimittäin olis mun pandalook saattanut aiheuttaa kyselyä. Seuraavan kerran kateltiin Pekkiksen kanssa (yllättäen) Sons of Anarchya, jossa päähenkilön 9 kuukauden ikäinen poika kidnapataan. Vaikka tiedän vallan hyvin että kyseessä on jonkun käsikirjottajan mielikuvituksen tuote, niin silti eläydyin siihen vanhemman tuskaan jotenkin 1500 %:sti. Mitä tekisin jos joku veisi MINUN lapseni tai tekisi mun omalle lapselle jotain. Mä sekoisin varmaan totaallisesti. Äitinä sitä olisi valmis äärimmäisiin tekoihin oman lapsen puolesta. Vaikka noi ikävätkin tunteet ja ajatukset kuuluu elämään, niin onneksi en mä niitä oikeesti usein mieti. Varmaan keskiverrosti ihan yhtä paljon kun kaikki muutkin vanhemmat. En usko olevankaan sellaista vanhempaa, joka kykenisi elämään ilman pelkoa, huolta tai surua koko elämänsä. Onneksi tosiaan suurin osa siitä perus perhe-elämästä on sitä kivaa, ihanaa ja täynnä naurua. Tai no siis, se loppuaika mikä jää komentamisen, jankuttamisen, kieltämisen ja kakaroiden paimentamisen jälkeen, kyllä te tiedätte.

Vaikka meillä lapset on meille ehdottomasti numero yksi, niin paljon on suruksi niitä lapsia, jotka eivät perheessään olekaan niitä ykkösiä. Eivät edes kakkosia, kolmosia tai edes top kympissä. Liian usein saa lukea juuri niistä lapsista, jotka jätettiin alle kouluikäisinä päiviksi kotiin, kun vanhempien kauppareissu sattuikin vähän venähtämään. Tai joiden vanhemmat sammui sohvalle, tai jotka saivat jälleen selkään omilta vanhemmiltaan. Riipaisee lukea lehdestä, kuinka joku löysi Meuskan ikäisen vaeltelemasta pakkaskelissä pelkät ohuet sisävaatteet päällään. Tai kuinka jonkun pienen lapsen äiti ei enää jaksanutkaan, jolloin lopputulos oli lopullisen surullinen niin äidille kuin lapsellekin. Niinä hetkinä olo on turta, ei oikein löydä edes sanoja. Surullista on myös se, että noita lapsia on niin paljon, pienistä vauvoista teini-ikäisiin. Vaikka huonot kotiolot eivät koskaan ole yhdestä asiasta johtuvia, eivätkä todellakaan mitenkään yksinkertaisia asioita, niin siltikin toivoisi että jokainen lapsi saisi olla siellä omassa kotonaan se numero yksi, jolloin ei tarvitsisi lasta viedä pois omien vanhempiensa luota. Onneksi tässä maassa on niitä ihmisiä, jotka ovat avanneet oman kotinsa niille lapsille, jotka on syystä tai toisesta jouduttu viemään pois omasta kodistaan. Joskus aika on päiviä, joskus se kestää lapsen koko lapsuuden. En voi kuvitella kuinka vaikeaa on yrittää sopeuttaa normaaliin arkeen angstinen ja ahdistunut teini tai sulkeutunut kolmevuotias. Kuinka niitä lapsen lukkoja kykenee avaamaan, kuinka näyttää ja opettaa surullisille lapsille, että elämä oikeasti onkin kivaa, että elämä on parhaimmillaan juuri siinä arjessa kun syödään yhdessä, käydään puistossa, tehdään läksyjä ja lauantaisin mennään uimahalliin. Että kerran viikossa on karkkipäivä ja torstaisin tehdään pannaria. Ettei halausta tarvitsekaan pelätä ja iltasadun ja suukon jälkeen käydään nukkumaan.

Onneksi tästä maasta tosiaan löytyy niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita kaikkeen tuohon. Äitinä annan heille syvimmän kunnioitukseni. Kiitos! Kiitos sinä, joka toimit sijaisäitinä ja -isänä niille lapsille, jotka juuri sinua tarvitsevat! Kiitos sinä isä, joka olet tatuoinut kaikki lapsesi rintakehääsi, osa heistä on biologisia ja osa sijoitettuja. Mutta kaikki sinun lapsiasi. Ehkä joskus meidänkin perheessä asustaa muitakin lapsia kuin Meuska ja Enska. Ja yhtälailla minun lapsiani.