Äitinä sitä aina kuvittelee olevansa korvaamaton. Ja kyllä, olenhan mä jollain lailla omille lapsilleni aivan ehdottoman tärkeä ja korvaamaton, ei kukaan voisi tällä hetkellä mun paikkaa ottaa, eikä tietenkään pidäkään. Mutta missä menee se korvaamattomuuden raja? Kuinka tiukasti mä voin pitää omat lapseni vain itselläni? Tällä tarkoitan siis hoitohommia, kuinka usein on ihan ok laittaa muksut hoitoon, kenelle ne nyt voi jättää ja mikä on tarpeeksi hyvä syy pyytää hoitoapua?
Mä oon ollut jo Meuskan syntymästä saakka aivan umpisurkea jättämään sitä hoitoon, Enskan syntymä ei nyt ainakaan ole parantanut tätä mun surkeutta. Meuska on tietty ollut hoidossa säännöllisesti, mutta vain ja ainoastaan isovanhemmillaan. Silloinkin sinne jätettäessä mietin aina pääni puhki, että kehtaankohan nyt pyytää hoitoapua. Eihän mulla sitten ehkä olekaan niin tärkeetä menoa kuitenkaan, että tarttis nyt vaivata ja pyytää. Että jos sittenkin vaan peruisin tai jättäisin menemättä. Ja mitähän ne mummitkin nyt miettii, kun taas pitäisi ottaa toi hulivili sinne pyörimään, viime kerrastakin on vasta kaksi viikkoa. FAIL! Ensinnäkin mä tiedän sen, että noi isovanhemmat on sen verran tiukasti kierrelty jo pikkusormen ympäri, että ne ottavat Meuskan vastaan riemusta kiljuen. Tyyppi on jo sen verran iso, että sen kanssa voi tehdäkin kaikkea kivaa ja useimmiten kiukkuun tai itkuun löytyy heti joku syy, asiat on siis melko helppoja fiksata jo heti alkuunsa, toisin kun ihan pienen vauvan kanssa.
Nyt kun Meuskan viitsin heittää jo jonkun toisen harteille silloin tällöin, niin voin alkaa käymään tätä samaa taistoa oman mieleni kanssa Enskaan liittyen. Enskahan on siitä kovin erilainen, että on ollut viime aikoja lukuunottamatta hyvinkin itkuinen nappula. Ei sitä viitsi jättää itkevää vauvaa kenellekään muulle, en oleta enkä odota kenenkään muun jaksavan kuunnella oman vauvani huutoa, eikä toisaalta tarvitsekaan. Nyt kuitenkin kun Enskasta on kuoriutunut oikeinkin tyytyväinen ja nauravainen pikkuneiti, niin edelleen elän siinä illuusiossa, että en mä sitä nyt kenenkään harteille viitsi tumpata. Mitä jos se alkaakin kovasti itkemään? Tai saa kauheet raivarit? Mitä jos hoitaja ei jaksakaan kuunnella itkua? Tai ei saa Enskaa nukahtamaan? Tässä kohtaa mä kuvittelen olevani (tietenkin Pekkiksen kanssa) aivan ehdottoman korvaamaton. Mutta olenko kuitenkaan? En taida kuitenkaan olla. Tiedän että muutkin pärjäisivät nykyään Enskan kanssa vallan mainiosti, tyyppihän on mitä parhainta seuraa! Nukkuu kellon tarkkuudella kahdet päikkärit päivässä, parhaillaan vetää sikeitä kerralla kolmekin tuntia. Olis tosi rankka hoitokeissi! Ja sitten se syö neljä kertaa päivässä päänsä kokosen annoksen jotain herkkua, esimerkiksi bataattia ja parsakaalia, tulee itsellekin ihan vesi kielelle! Miksi mä silti ajattelen, etten viitsi ketään pyytää muksuvartijaksi vaikka edes siksi aikaa, että päästäis Pekan kanssa leffaan kahdestaan?
Vastaus on ilmiselvä: mussa on vikaa, isosti ja korvien välissä. Oon aikanaan alottanut duunit jo heti yläasteen alkaessa, kun aloin tienaamaan omaa rahaa, niin oma ylpeys ei oikeastaan antanut enää myöden mennä pyytämään vanhemmilta massia. Mähän tienasin rahaa jo itse, joten eihän mulla omasta mielestäni ollut enää oikeutta pyytää rahaa kun erittäin hätätilanteessa. Samoin kun muutin pois himasta, niin joku vimma on ajoi pärjäämään tiukasti omillaan. Oon aina hoitanut omat asiani puhtain paperein ja se on jees, eihän siinä mitään. Mutta toi ajatusmaailma on kantanut myös lastentulon myötä tähän päivään. Mietin, että itsehän mä nää lapset halusin, joten mähän ne silloin myös hoidan. Vaikka olis kuinka tiukkaa, niin muita en sitten häiritse ja anele apua. Näin tekstimuotoon kirjotettuna toi ajatusmaailma näyttää just niin naurettavalta kun se onkin. Ihan kun mä saisin jotain vuoden mutsi- palkintoja, vaikka vetäisin tunnin yöunilla kolme vuotta! Ja mikä sitten mun mielestä voisi olla tarpeeksi hyvä "syy" kysyä Meuskalle ja Enskalle muutaman tunnin hoitopaikkaa? Oma lepääminen tai nukkuminen nyt ei ainakaan! Treenaamisesta aina puhun, se että olisin vienyt tytöt hoitoon oman spinningin ajaksi: totetunut tasan nolla kertaa. Jos on joku tärkeä meno, niin sitten pyydän hoitopaikkaa, vaikka aina sanon että voin kyllä jättää menemättäkin. Tänään Meuska vietti mummilassa laatuaikaa hetken, mitä mä tein sillä aikaa? Kyllä, siivosin. Pesin kuus koneellista pyykkiä, laitoin Pekkiksen tamppaamaan matot, imuroin jokaikisen neliösentin meidän asunnosta kenkäkaapin ja lipastojen alusia myöden, hinkkasin kylppärin, pesin suihkukaapin, moppasin lattiat. Se oli tosin oikeesti aika rentouttavaa. Joskus on kiva siivota rauhassa ilman Meuskaa, se kun kävelee perässä ja sotkee sitä myöten kun mä siivoon.
Mutta siis, kuinka mä pääsen eroon tosta mun vammasta, tai siis teknisesti vammasesta ajatusmaailmasta? Miksi mä ajattelen että mun lapset olisi muille vaivaksi, enhän mäkään täällä jatkuvasti mieti kuinka raskasta niiden kanssa muka on! Joskus tietty on, mutta onhan toi suurin osa ajasta kuitenkin oikeesti tosi nastaa ja kivaa. Miksi mä en kehtaa pyytää hoitopaikkaa vaan ihan sen takia, että voisin nukkua kolmen tunnin päikkärit? Miksi ajattelen että eihän kunnon mutsit tee niin? Tai että kunnon mutsit ei jätä lapsia yökylään paitsi äärimmäisessä hädässä? Urpoa, totaallisen urpoa. Ehkä odotan että joku pyytäisi itse meidän lapsia hoitoon, onpas kinkkistä. Ehkä meen miettimään tätä oman pääni sisäistä ongelmavyyhtiä sohvalle suklaarasian ja viinilasin kera. Pekka on juhlistamassa kaverin kolmekymppisiä. Meidät oli toki kutsuttu molemmat, mutta eihän katsokaas lapsenvahtia voi pyytää pelkän juhlimisen ja pienen ryyppäämisen takia. Tai siis mun mielestä ei voinut, kaikilla muilla oli varmasti tänään paljon tärkeämpääkin tekemistä kuin meidän lasten hoitaminen. Ja ei muuten saletisti ollut. Voihan vitura, tähän asiaan on tultava muutos, myös muilla on oikeus nauttia mun ihanien lasten mahtavan hyvästä seurasta. Tai no, eihän mulla tässä oo kyllä mitään menojakaan tulossa, joten mihin mä sitten edes menisin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti