Vihdoin ja viimein joudun myöntämään tämän asian myös itselleni. Oon yrittänyt ajatella muita juttuja enkä ainakaan myöntää itselleni tosiasioita. Niitä juttuja, jotka nyt vaan on niinkun ne on ja jotka ei muutu vaikka kävelisin viikon ajan duuniin pää hanuriin työnnettynä. Nyt se on pakko myöntää... Täytän ensi kuussa 30. Kolmekymmentä vuotta. 3 ja 0, kolkyt, kolmekybänen a.k.a sikavanha. Mitä on 30 vuotias? Aikuinen ehkä? Pääsen pois teinikategoriasta vai? Nyt sitten täytyy alkaa käyttäytymään korrektisti, syödä lusikan sijaan kaikki sapuskat haarukalla, käyttää aina lautasliinaa, pestä mustat ja valkoiset pyykit erikseen ja tilata se samperin Hesari. Täytyy myös varata aika mammografiaan, osteoporoosimittaukseen ja johonkin yleiseen iäkkäiden naisten veriseulaan. Kohta varmaan alkaa ne kuuluisat vaihdevuodetkin.
Miksi tää rajapyykki on ollut mulle jotenkin tosi kivulias? Siis vaikka en oo täyttänytkään vielä, niin silti tää kriisinpoikanen on ollut tuloillaan jo ainakin puoli vuotta. On vähän ahdistanut ja suruttanutkin. Mutta miksi?? No en sitten todellakaan tiedä!! Mikä muuttuu sinä yhdessä yössä? Luulenko tosiaan herääväni aamulla ja näyttäväni yhtäkkiä Donatella Versacelta? Tai että yhtäkkiä mun hiukset olisi aamulla täynnä harmaita haituvia ja uurteet olisivat kaivertaneet jälkensä mun kasvoihin? En tiedä onko toi ikä mulle enemmän nyt tällä hetkellä ulkonäkö- vai mentaalinen asia. Ehkä vähän molempia. Tiedän kuitenkin vaan sen, että se on vähän ahdistanut, koska musta on ollut niin nastaa olla parikymppinen. Tai siis onhan 29 vuotias parikymppinen, eiks vaan?
Eilen huomasin kuitenkin ikäkriisin helpottaneen? Mitä hemmettiä siis yhtäkkiä tapahtui? Mietin asiaa ja tiedän mitä tapahtui. Kyläiltiin sunnuntaina mun kummitytön perheen luona, jonka äiti on sattumoisin yksi parhaista ystävistäni. Ikää on mua 10 vuotta enemmän, mutta meillä on yhtä huonot jutut. Ollaan myös yhtä persoja makealle ja skumpalle, joten meidän ystävyys on ollut taattu jo kohta 10 vuotta. Kun ystäväni vanhimman pojan tyttöystävä päivitteli täyttävänsä pian 21, niin meitä alkoi molempia jostain syystä naurattaa.
Ja hemmetti, yhtäkkiä tajusin että elämähän on tässä vaiheessa parempaa kun koskaan! Epävarmuuden ajat on takanapäin, tiedän kuka olen ja varsinkin mitä haluan. Tiedän miksi haluan olla juuri siinä missä olen, eikä mun tartte nöyristellä eikä pyydellä anteeksi keneltäkään. Kasvukivut ovat takanapäin, niin myös typeryyden ja hulluuden ajat. Oon ehtinyt juoksemaan pitkin baareja ja tekemään typeryyksiä, joten nyt musta on aivan ihanaa viettää tätä rauhaisampaa aikaa lasten kanssa. Mulla ei ole ensimmäistä kertaa oikeesti kiire juuri minnekään aamuista bussia lukuunottamatta. Kuten (muistaakseni) Tjäreborg sen hienosti sanoi: yhtäkkiä kirahvi on parasta mitä tiedät. Niin, aikansa kutakin. Musta on tainnut tulla edes himpun verran isompi tyttö nykyään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti