Kun aikanaan tein Meuskasta plussatestin, niin mielessä risteili kaikenlaisia ihania ajatuksia siitä, millainen äiti musta tulee. Mietin tarkasti mitä teen, mitä joskus voidaan tehdä ja mitä en todellakaan koskaan tule tekemään. Ja tietenkin ajattelin miten meidän lapset tullaan kasvattamaan, kuinka niille opetetaan säännöt ja rajat kotona, ettei ne koskaan tee tuhmuuksia tai heittäydy kesken kauppareissun kirkumaan täyttä päätä keskelle Prisman hevi-osastoa. Ja tosiaan mietin ehdottoman tarkasti juuri sitä, millainen äiti haluan olla. Reilun kahden vuoden jälkeen voin todeta tyytyväisenä, että taidan olla oikeesti ihan hyvä äiti. Ainakin joskus. Joskus osaan olla vittupää. Siis ihan kauhea V-I-T-T-U-P-Ä-Ä. Mitä sitten aikanaan mietin ja päätin? No ainakin seuraavaa:
En huuda lapsilleni, vaan kotona opetellaan setvimään asiat järjevästi, rauhallisesti ja puhumalla. Kuinka kävi? No joo.. Kyllä, joskus huudan, tosin harvemmin. Useammin silti korotan ääntä, joskus aivan turhaan ja ennakkoon ennen kuin edes aihetta olisi. Joskus ärjäisen, puhisen, taannun Meuskan tasolle ja olen yhtä typerä kuin sekin. Sillä erotuksella että Meuska on kaksi. Mä olen 29. Niin, aikamoista sanoisin. Sanon joskus turhista asioista, kiukuttelen myös. Siis Meuskalle ja Enskalle. Ja oikeesti, toi mun 5,5 kuukauden ikäinen nuorimmaiseni varmaan ymmärtää mutsin keskenkasvuisesta kiukuttelusta yhtään mitään!
Mun lapsi oppii käytöstavat ja käyttäytyy sillai suht ihmisenlailla kylässä. Joo, siis kyllä Meuskalle on opetettu oikeesti hyviä käytöstapoja. Ruoan jälkeen kiitetään, muistetaan pestä kädet kun tullaan sisälle, yritetään odottaa omaa vuoroa, ei oteta mitään kenenkään kädestä... Ja usein tää toimiikin ainakin osan aikaa. Niin no.. Meuska kuitenkin kaupassa räpeltää jokaisen asian, kotona heittelee tavaroita, vierailla ollessa hakee pöydästä ruokaa ilman lupaa, jättää vierailla puoliksi syödyn leivän keskelle antiikkimattoa (tietenkin voipuoli alaspäin), tönii joskus pienempiään, ei kuuntele kieltoja ja juoksisi sille päälle sattuessaan suoraan auton alle.
Meidän lapset syö fiksusti ja terveellisesti. Yleisimmin kyllä. Edelleenkään Meuska ei ole saanut koskaan karkkia, herkut on melko harvassa mutta siitäkin lipsutaan varsinkin kylässä enemmän ja enemmän. Mutta silti huomaan joskus syöttäväni lapselleni pelkästään keitettyä makaroonia ja paistettua kananmunaa lounaaksi, koska meillä nyt ei muuta sattunut olemaan. Tai mä itse en jaksanut muuta tehdä! Ja kyllä, meillä napostellaan. Meuska on maailman suurin napostelun maailmanmestari heti mutsinsa jälkeen. Me ollaan todellinen napostelukaksikko! Turha se kai sitten on joskus ihmetellä kun mukulalle ei päivällinen kelpaa, kun just on puputettu puolikas karjalanpiirakka, muutama pala juustoa, vähän kauramuroja ja hapankorppu. Ja kyllä, Mealla on paha tapa ottaa ruokaa mukaan olohuoneeseen kun mä en sitä huomaa, sitten se syö sohvalla. Näin ei pitänyt koskaan käydä, koska tarkoitus oli, että meidän perhe syö yhdessä ruokapöydässä! No, keneltähän on ottanut oppia? Ja sen verran on pakko lisätä, että ihan kunnon sapuskat kyllä syödään pöydässä, mutta usein lähtee voikkari tai muu mukaan olkkariin.
Mietin myös usein, että sitten kun olen lasten kanssa, niin oon niiden kanssa sitten 100%, keksin kaikkea kivaa ja kehittävää tekemistä. Usein joo näin tehdäänkin, me käydään paljon kavereilla kylässä, ne käy meillä, me ulkoillaan lähes päivittäin, leikitään, piirretään ja hassutellaan. Mutta joo, muutaman kerran päivässä mä istun koneella tai räplään kännykkää ja hätistän Meuskan leikkimään itekseen tai innostan sen hauskuuttamaan Enskaa. Sitten mä sivusilmällä seuraan ja joskus kommentoin kun ne hassuttelee tossa mun jaloissa, enkä vaan jaksa osallistua. En vaan jaksa.
Kaiken tän lisäksi mun lapset joutuu joskus odottamaan vaipanvaihtoa, koska äidillä on teen juonti tai meikin laitto kesken, joskus lähdetään ulos likaisissa vaatteissa, joskus on naamassa aamupuurot jäljellä, joskus on jalassa tennari, josta vetskari rikki. Joskus katson muualle jos Meuska tekee jotain semipahojaan, koska en jaksa sanoa asiasta. Joskus mulla on puistossa niin hyvät jutut menossa muiden mutsien kanssa, etten tiedä missä mun lapsi vipeltää. Joskus mua vituttaa, kun noi herää päikkäreiltä, koska olisin halunnut tehdä jotain itsekseni, enkä jaksaisi puuhailla naperoiden kanssa yhtään mitään! Lähden hyvällä mielellä viettämään omaa aikaa, vaikka Meuska jäisi vähän perään surkuttelemaan. Nykyään tosin tuntuu enemmän siltä, että sekin on ihan hyvillään kun ei tartte katella mun naamaa ihan joka ikinen minuutti.
Joten kyllä, mä olen joskus paska mutsi, isolla P:llä. Joskus koen esimerkiksi äänen korottamisesta huonoa omaatuntoa, tottakai. Tajuan itsekin, että käyttäydyn tyhmästi ja annan sitä parasta esimerkkiä, miten ei pitäisi käyttäytyä. Silti siitä huolimatta teen joskus niin uudelleen. Kuitenkin tiedän sen, että mä ole ainoa, taitaa jokaikinen lapsia omaava olla paskamutsi, ainakin joskus. Parasta on se, että on ihan ok olla joskus paska mutsi. Turhaa siitä itseä on liikaa ruoskia, kun parhaansa tässä kuitenkin tekee joka päivä. Tärkeintähän se on kuitenkin, että lapsi saa kotona rakkautta ja syliä kun sitä tarvitsee. Vaikka paskamutsi joskus olenkin, niin kyllä mä olen joskus helvetin hyväkin mutsi. Siitä mä kirjotan joskus toiste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti