Mitäs sitten?

Jokainen varmasti myöntää miettivänsä tulevaisuutta, mitä siltä haluaa, mitä siltä toivoo ja mitä siellä voisi olla pelättävää. Itse myönnän ennen olleeni pahemmanlaatuinen "sitku"- tyyppi, harrastin tota sitkuilua varsinkin nuorempana liikaa ja liian usein. Aloin painamaan hommia jo ysiluokan jälkeen melkosella vimmalla, sama draivi jatkui lukiossa, duunissa oltiin iltasin ja viikonloppusin, lomista puhumattakaan. Lukion jälken sentään tuli höllättyä vähän, tosin sillonkin duunia painettiin, mutta onnistuin jopa reissaamaan vähän. Mietin silti liian usein, että "sitku oon tehnyt vähän lisää duunia, sitku oon suorittanut nää kurssit, sitku tää talvi on ohi, sitkusitkusitku". Onnistuin oikeastaan irrottamaan itseni tosta sitku-oravanpyörästä kun aloin odottamaan Meuskaa. Oli vapauttavaa tajuta ettei elämä pyörikään pelkästään duunien ympärillä, että mä en ollutkaan korvaamaton! Siellä duunissa pärjättiinkin ihan hyvin ilman mua. Vaihdossa sitten tulikin himaan semmonen minityyppi, jolle mä olinkin korvaamaton! Kun yhtäkkiä elämä aikatauluttui 3,5 kiloa painavan, nälkänsä palosireenin lailla ilmoittavan ja lentokakkoja harrastavan olion mukaan, niin ei paljon passannut enää sitkutella.

Koska mä en kuitenkaan osaa elää täysin huolettomana vailla ajatustakaan huomisesta, niin oon miettinyt mitä kirjoittaisin itselleni kirjeeseen, jonka lukisin viiden vuoden päästä tästä päivästä? Mitä toivoisin tänään, siis semmoisia asioita jotka olisin tehnyt tai jotka olisi tapahtuneet viiden vuoden päästä? Mun kirje menis ehkä jotenkin näin:

Ciao Kikiseni,

Miten sujuu? Onks tytöt isoja jo? Tai onhan ne, toivottavasti Meuska ei ole vielä ekalla luokalla kuitenkaan saavuttanut tätä mun 178 sentin pituutta. Jonkun legendan mukaanhan nimittäin ihminen on kaksivuotiaana puolet pituudestaan, Meuska oli sillon 95 senttinen, joten laske ite miten pitkä siitä pitäis tulla, typy hätyyttelee kohta isänsä mittoja.

Oothan jatkanut opintoja yliopistoon? Muistan että opiskelun palo oli ihan jäätävä, liian paljon vaihtoehtoja, liian vähän aikaa. Liikaa sinkoilevia ajatuksia ja liian vähän mielenlujuutta lassota niitä. Mutta toivon että jatkoit, että olisit ulkona sieltä yliopistostakin jo. Mieli on kuitenkin sun suurin "lihas", se laiskistuu jos sitä ei käytä, kyllähän sä sen tiedät. Ajatus pysyy kirkkaana kun sitä joskus rasittaa. Ja vaikka se opiskelu joskus tuppaa ottaa kuulaan, niin onhan se sen arvosta.

Juoksithan muuten edes sen yhden maratoonin? Oot aina ollut kova pitämään kunnostas huolta, mutta juoksu ei tosiaan ole koskaan ollut sun vahvin laji. Kuitenkin ajatus siitä tunteesta, kun pääsee ylittämään sen maaliviivan on liian houkutteleva, joten uskon että kävit kokeilemassa. Menestys ei varmaan ollut päätä huimaava, sillä ei kuitenkaan oo mitään väliä, ei se aika vaan se fiilis!

Jos kerrot nyt mulle että ette oo matkustellut, niin tulee köniin. Kävittehän ainakin kahdessa eri maanosassa? Jos ette ole vielä jenkkeihin päässyt, niin onhan matka suunnitteilla jo? Toteutittehan myös velipojan perheen ja vanhempien kesken suunnitellun reissun? Kävitteköhän jo autoreissulla Euroopassa, iskän kanssa siitä just juteltiin kuinka nastaa se olis! Ja hei, vähänkö se olis!

Toivottavasti teit himassa sitä sun toivomaa remppaa ja sait sen uuden vaaleen lattian sekä uudet harmaat laatat eteiseen ja keittiöön! Entä tuliko kylppäriin sitä mosaiikkilaattaa? Ja kaadoitteko Meuskan huoneen ja vaatehuoneen välisen seinän? Muistithan myös kesäsin istuttaa pihalle salaattia, tomaattia ja kesäkurpitsaa? Toivottavasti laitoit myös yrttejä ja jotain muutakin namia.

Aika lailla kaikkea sitä toivon nyt, toivottavasti nää on totta kun tän kirjeen avaat viiden vuoden päästä. Toivottavasti muistit kuitenkin lopettaa kokonaan sen sitkuttamisen, se oli ihan pimeen raivostuttavaa. Ja älä sano enää ikinä"ihansama" mihinkään, Pekkis on muuten varmaan murhannut sut jo, toisaalta sillon sä et edes lue tätä kirjotte, joten kai se on sit ihansama mitä tähän rustaa.

-Kiki

(Kuva avoin.aalto.fi)

(Kuva kalevatravel.fi)

(Kuva lily.fi)

(Kuva netrauta.fi)