.

.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Jos haluu saada niin on pakko antaa

Haa, tiedän heti mitä sun mieleen tuli, kun luit ton otsikon, myönnä pois vaan! Ja ei, postaus ei käsittele SITÄ asiaa mitä ensimmäisenä mietit. Ja kyllä, tämä postaus on ällöttävän siirappinen, joten muista että sua on varoitettu!

Tiettekö sen fiiliksen, kun noustessa on jo metrin mittainen sarvi otsassa, otsalohkoa kiristää niin lujaa että sillä paineella keittäis kananmunan ja leukaluut on turtana hampaiden kiristelystä? Joo, niin mäkin. Mulla oli tänään nimittäin just semmonen aamu. Enskan mielestä nukkuminen oli viime yönä vähän yliarvostettua hommaa, joten mä olin hiukkasen kireenä kun aamu koitti. Tai siis teknisestihän meidän aamu koitti joidenkin tuntien unien jälkeen kello kuusi, mutta ylös noustiin lopullisesti vähän ennen seiskaa. Mä olin heräämisestä saakka niin kiukkunen, että vedin samantien ulkokamat päälle, nakkasin Enskan Pekkikselle ja lähdin ulos. Pekkis sympatiseerasi sen verran että huusi mennessään "oo vaikka kolme tuntia". Raivoisasti Laajasalon omakotitaloalueen katuja sauvakävellessä mun perässä varmaan leijui savuvana kun samalla manasin Enskaa Timbuktuun ja mietin keinoja tainnuttaa se edes yhdeksi yöksi nukkumaan jollain lailla kunnolla. Näin jo kauempaa kun mua vastaan käveli vanha pappa, kaverilla oli semmonen työnnettävä rollaattori ja liian isot keltaiset huomioliivit. Pappa näki varmaan jo kilsan päästä mun naaman, joka oli kun norsunhanuri. Mun kohdalle päästessään pappa katsoi mua suoraan silmiin, väläytti koko kasvot valaisevan hymyn ja kajautti kovaan ääneen "HYVÄÄ HUOMENTA!". Hämmennyin tästä kovin epäsuomalaisesta käytöksestä sekunniksi, kunnes tajusin väläyttää suloisimman hymyni ja tervehtiä takaisin. Tapahtumasta jäi jotenkin niin älyttömän hyvä fiilis, että huomasin puolestani tervehtiväni seuraavaa vastaantulevaa vanhaa rouvaa leveän hymyn kera.

Kun jatkoin matkaani kotiin päin, niin kaikki aamuinen kiukku ja ärsytys oli kadonnut, himaan tulikin aivan eri mutsi! Pekkiskin totesi saman. Mietin itsekseni kuinka pieni ele pelasti koko aamuni, kiitos sinä ihana pappa keltaisessa huomioliivissä! Samalla aloin pohtimaan pieniä tekoja, joita meistä jokainen voi tehdä omassa arjessaan ja kuinka niistä oikeasti voi tulla jollekin tosi hyvä mieli. Tai kuinka ne parhaassa tapauksessa pelastavat jonkun päivän kokonaan. Tuntuu että monilla on unohtuneet käytöstavat kiireessä, samalla varsinkin talven lähestyessä vedetään kädet taskuun, hartiat korviin ja suunnataan katse tiukasti niihin omiin kengänkärkiin. Ja kyllä, mä teen niin liian usein itsekin! Muistan kuinka olin Meuskasta viimeisilläni raskaana, masu oli jo aika jäätävä ja muistutin keinahtelevine askeleineni erehdyttävästi kuningaspingviiniä. Oltiin menossa Pekkiksen kanssa neuvolaan heti aamusta ja hypättiin ruuhkabussiin meidän pysäkiltä. Vaikka mun vatsaa ei voinut olla noteeraamatta ja sitä monet tuijottivatkin, niin yksikään ei noussut ja paikkaansa tarjonnut. Lopulta Pekkiksellä paloi pinna ja se kajautti keskellä ruuhkadösää: "on se nyt jumankauta ihme ettei kukaan täällä anna viimeisillään raskaana olevalle naiselle paikkaa". Mä lehahdin varmaan yhtä punaiseksi kun hehkein punaviini, mutta samalla hetkellä mulle tarjosi paikkaa viisi eri henkilöä. Vaikka toi pieni ele vaatikin vähän Pekkikseltä herättelyä, niin silti otin paikan kiitollisena vastaan.

Noi pienet eleet ei vaadi keneltäkään meiltä paljoa, mutta ne antaa varsinkin antajalleen paljon enemmän kuin ottaa. Bussissa tai metrossa annetaan mesta sille räjähtämispisteessä olevalle mimmille tai ajan kumarruttamalle mummolle, avataan ovi sitä tarvitsevalle. Muistetaan sanoa ihmisille hei, kiitos ja anteeksi. Muistettais myös joskus katsoa sitä kaupantätiä silmiin. Ja vaihtaa muutama sananen sen mummon kanssa, joka jää höpöttämään sille mukulalle joka kulkee siellä rattaissa sun mukana, ne sun sanat voi olla sen mummon ainoa ihmiskontakti sinä päivänä. Harvoin mulla ainakaan näin äippälomalaisena on niin kiire, etten ehdi uhrata muutamaa minuuttia "kallisarvoista" aikaani piristääkseni jonkun yksinäisen ihmisen arkea. Mä lupaan tänään itselleni, että tästä lähin mä hymyilen kolmelle tuntemattomalle joka päivä. Jos ollaan vaan kotona, niin kävelen sitten vaikka peilin eteen ja hymyilen itelleni. Pitäköön muut mua sekopäänä, ihan sama. Mutta jos sillä voin saada edes yhdelle ihmiselle semmosen fiiliksen mitä se pappa sai mulle tänään, niin se on sen arvoista!

Ei kommentteja: