.

.

perjantai 17. tammikuuta 2014

24/7- päivystys täällä moi!

Käsi ylös jokainen, joka on joskus kuullut sanottavan, ettei kotiäitiys mitään duunia ole? o/ (<- tossa mä nostan käden, huomaatteko?) Heti ensimmäiseksi haluan teroittaa, että tän vajaa 2,5 vuotta mitä olen ollut nyt kotona, niin en ajattele aamuisin nousevani töihin tai koe olevani päivät pitkät duunissa. Faktasti en haluaisi olla päivisin missään muualla kun lasteni kanssa, mutta onhan tää kotimutsina oleminen joskus oikeesti aika uuvuttavaa. Lähinnä toi alkukysymys tuli siitä, että hyvin monet kuvittelevat kotiäitien oikeesti lomailevan himassa, että täällä hengataan menemään vaan, surffataan facebookissa, kirjoitellaan blogia, juodaan sitä ihanaa mansikkamargaritaa ja kahvitellaan äitiystävien kanssa lasten leikkiessä sulassa sovussa ja kauniisti lastenhuoneessa. Jep, fail! Toki päivän mittaan käväisen facebookissa, sillä kone saattaa olla auki sivustalla ja hurista tuntikausia itsekseen. Blogia on turha edes haaveilla kirjoittavansa ennen kun noi kaksi naperoa on saatu tainnutettua nukkumaan.. Mansikkamargaritaa oon juonut joskus pari vuotta sitten ja äititreffit on yleensä sellanen urheilusuoritus, että niistä toipuakseen tarttee vähintään kahden tunnin kokovartalohieronnan.

Mutta siis miten sitten tätä kotiäitiyttä pitäisi kuvata? Jos tää ei ole lomaa, mutta ei duuniakaan, niin mitä tää on? Parhaiten voisi sanoa tämän olevan jatkuvaa päivystysvuoroa. Varsinkin sen jälkeen kun muksu lähtee liikkeelle, niin silmät on hyvä kasvattaa selkäänkin. Jatkuva päivystysduuni tarkoittaa sitä, että oikeastaan täysin omaa ja rauhallista hetkeä ei ole ollenkaan. Tuntosarvet on pystyssä koko ajan, mä oikeesti tiedän lähes 99,9 prosentin tarkkuudella missä Meuska on, vaikka en näkis tai kuulis koko tyttöä. Jos oon keittiössä laittamassa Enskalle vähän murkinaa, niin pystyn suorilta kävelemään siihen huoneeseen jossa Meuska on. Yleensä myös kaikki on varmasti hyvin niin kauan kun kuuluu jonkinlaista möykkää, höpöttelyä, kirjan sivujen kääntelyä, dublojen kolinaa tai rattaiden kärräämistä. Jos hiljaisuutta kestää yli 30 sekuntia, niin Meuska tekee aika varmasti jo pahojaan. Se myös on oppinut jo esittämään hyvinkin vakuuttavasti syytöntä, vaikka todisteet rikoksesta olis nenän edessä.

Eli siis kun nyt päädyin siihen että kotiäitiys on vähän kun päivystysduuni, niin se ehkä osaltaan selittää sitä, miksi joskus tää on niin uuvuttavaa. Lähes jokaikinen äiti kenen kanssa tuolla hiekkalaatikolla tai perhekerhossa juttelen allekirjoittaa saman. Joskus väsyttää ja ottaa aivoon. Väsyttää siis niinkun enemmän kun omassa ns. päiväduunissa. Ero on siinä, että töistä sä pääset aina himaan, suljet työpaikan oven ja lähdet meneen! Hetken myös saa olla siellä työpäivän aikana ihan itsekseen, ainakaan mun duunissa ei ole kokoaikaista vastuuta kahden pienen ihmisen hengissäpitämiseksi. Kotona ollessa ei voi suorilta kävellä esimerkiksi vaan vessaan, vaan senkin ajaksi yleensä kannan Enskan eteisen lattialle, josta voin välillä kurkkia kaiken menevän jouhevasti. Enskaa kun mimittäin ei voi jättää tietenkään mihinkään lattiaa korkeammalle, sillä se tulee sieltä vauhdilla tonttiin. Myöskään esimerkiksi Meuskan huoneeseen en viitti sitä useinkaan jättää, sillä hyvin todennäköisesti löydän Meuskan ratsastamalla Enskalla tai sitten Meuska on aikeissa syöttää Enskalle roskiksesta bongatut rusinat tai on nappaamassa pikkusiskoa syliin ja nostamassa sitä omiin nukenrattaisiinsa.

Päivät tahkotaan tällä hetkellä jatkuvasti kitisevän vauvan ja uhmaikää aloittelevan taaperon kanssa. Toinen kitisee muuten vaan ellei jatkuvaa viihdytystä ole tarjolla, toinen kiljuu koska ei saa lähteä sukkahousuissa ja hellemekossa 14 asteen pakkasessa puistoon. Lapsissa on myös se nasta juttu, että ne vaistoaa tasan sen hetken kun sulla alkaa pinna palaa ja sillon on sirkus valmis. Ne osaa heittää vettä myllyyn niin kauan, että tekis mieli oikeesti heittää ensin lapset roskikseen ja sen jälkeen hakata omaa päätä seinään niin kauan että lähtee taju. Onneksi tota tekniikkaa on joutunut käyttämään harvemmin. Oman osansa siihen pieneen väsymykseen laittaa aina myös huonosti nukkuva lapsi. Meidän Enska on siitä malliesimerkki. Yöt parantuivat hieman kun yöaikainen maitotarjoilu loppui, mutta toi RS-virus sotki jälleen hyvän edistyksen. Jatketaan siis tahkoomista.

Koska päädyin nyt itsekin siihen, että tää postaus on oikeestaan tosi sekava sekä ehdottomasti ilman mitään päätä tai häntää, niin ehkä pääpointti on se, että lasten kanssa sä oot hälytysvalmiudessa 24/7. Oon toisaalta aika varma ettei se hälytysvalmius täysin häviä koskaan, ei vaikka muksut olis melkein kolmekymppisiä ja asuisivat toisella puolella maata. Ehkä se vaan kuuluu tähän vanhemmuuteen niin suurena osana. Ja ennen kun kukaan alkaa jeesustelemaan sitä, että miksi siellä kotona sitten pitää olla jos ei jaksa, niin eihän siellä pidäkään! Kaikilla on mahdollisuus onneksi laittaa lapset hoitoon aikaisessa vaiheessa, jos ei vaan koe olevansa siellä himassa viihtyyvää sorttia. Vaikka mäkin valitan ja olen joskus uupunut, niin siltikin tää on tällä hetkellä just se paikka missä mä haluan olla. Noiden kahden pallopään kanssa, onhan ne aika tyyppejä!






Ei kommentteja: