.

.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

"Mennään"- mies

Tiettekö millanen on "mennään"- mies? Sellanen jolla on aina ajasta ja paikasta riippumatta kiire. Ja kiire on tietenkin minnes muualle kun ei minnekään. "Joko mennään?" "Lähdetään!" "Kohta on jo kiire!", peruskauraa mennään- miehelle. Kiire ei lopu milloinkaan, ja harvoin sitä mennään- mies osaa rentoutua paikalleen, olkoon missä vaan. Mussa on ikävä kyllä vähän joskus tommosia mennään- miehen piirteitä. Näin äippälomalla mulla harvoin on oikeasti kiire mihinkään. Pahimmat kiireet yleensä koetaan matkalla neuvolaan, jostain syystä sinne täytyy aina ryysätä kahden kitisevän kakaran kanssa pää märkänä, Meuskalla on takin ja ulkohousujen alla edelleen yökkäri ja Enskalla edellisen päivän bataatilla kuorrutettu body ja uusinta muotia olevat caprihousut, sillä koko 62 onkin jäänyt jotenkin yllättäen pieneksi. Siinä sitten heität neuvolatädin kanssa jotain hyvääkin läpyskää ja ajattelet vaan sitä, kuinka et kerennyt pestä hampaita ennen lähtöä.

Mutta siis: koska harvoin oikeesti on lasten kanssa tulipalokiire mihinkään, niin miksi se kiire ja mennään- asenne on silti iskostunut niin vahvasti aikuisten päähän? Usein matkalla puistosta kotiin huomaan hoputtavani Meuskaa, ja aivan täysin turhaan! Mihin meillä oikeesti siis on muka sitten kiire? Lounas nyt ei viiden minuutin haahuilun seurauksena ehdi pilaantua, eikä päikkärirytmit mene hanurilleen, vaikka niille ehdittäisiinkin vartti normaalia myöhemmin. Mä siis huomaan toistavani vakihokemaa "no niin Meuska, ala tulla nyt, nyt mennään, nyt kiireesti, nyt töppöstä toisen eteen, Meuska NYT mennään, alahan nyt jo tulla"... Meuskasta paljon hauskempaa on jäädä tutkimaan pihalle tippuneita lehtiä, käpyjä, ihastella juuri puhjenneita kukkasia, hiplata vastaleikattua ruohoa, haistella heinänkorsia ja maistella vähän hiekkaa. Aikuisen näkökannastahan toi on haahuilua, turhaa toimintaa joka vie liikaa meidän aikuisten aikaa. Aikuisten mielestä on nyt äkkiä mentävä kukkien ihailun ja hiekkakakkujen teon sijaan kotiin, tehosyötettävä mukulat ja tuupattava ne rutiinien mukaan päikkäreille. Mutta koska meistä aikuisista on tullut näin hemmetin feikkikiireisiä? Milloin meiltä katosi taito ihastella ruohonkorsia, ihmetellä taivaalla lipuvia pilviä, kuunnella kevään ensimmäisten lokkien kirkunaa, tuoksutella ensimmäisiä pakkaspäiviä ja kokeilla miten se ruoho kutittelee varpaita? Se taito katoaa jotenkin pikkuhiljaa kun sitä tulee aikuiseksi. Onneksi peli ei ole menetetty, siitä feikkikiireydestäkin onneksi voi opetella pois. Vaikka pikkuhiljaa, askel askeleelta. Aion opetella tota taitoa tästä lähin itsekin, sillä en jaksa enää kuunnella omaa jankuttavaa hoputtamistani. Jos Meuska haluaa ihmetellä meidän rapun rappusia ja valokatkaisinta, niin sitten ihmetellään. Jos matkalla autolta kotiin tekee mieli keinua muutama minuutti, niin sitten keinutaan. Aikanaan kun alkaa päivähoito, eskari, koulu ja harrastukset, niin meidän perheessä tätä kiirettä saadaan selättää aivan tosissaan. Vielä ei ole niiden aika, joten yritetään nauttia tästä kiireettömyydestä ja hissukseen olosta, onhan tää ainutlaatuista aikaa niin mun kuin lastenkin elämässä, eikä sitä sen mentyä enää takaisin saa.

Joten mennään- mies, relaa säkin. It feels good!


1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä pointti! :)