.

.

torstai 16. tammikuuta 2014

Synneistä suurin

Vaikka kaikki aina haukkuu Turkua, niin mulla oli siellä oikein rattoisaa ja mukavaa. Duunitkin tuntui aivan lomalta, en siis valita! Akut latautuneina oli nastaa palata myös kotiin, varsinkin kun Meuska veteli illanratoksi uhmakilarit, raivosi niin paljon että oksensi ja Enskan mielestä koko ilta oli muuten vaan skeidaa, joten sitä juhlistettiin kitisemällä kaksi ja puoli tuntia ja tekemällä totaalistoppi kaikelle nestemäiselle ravinnolle. Pekkis oli kuitenkin pistänyt eilen hösseliksi ja kaivanut pitkästä aikaa mun suklaakeittokirjan naftaliinista, joten himassa odotti muutama melkoisen herkullinen suklaamuffinssi. Ja kyllä, mieheni osaa tehdä ruokaa ja hieman jopa leipoa! Kokkaustaidot meidän tavatessa olivat tyyppiä "osaan-lämmittää-pizzan" ja "laitetaanko-tää-lohifile-uuniin-nahkapuoli-ylös-vai-alaspäin", mutta vuosien koulimisen jälkeen tosta onkin sukeutunut aika passelin hyvä ruoanlaittaja! On oikeesti aika jees, että mun poissaollessa himassa tarjoillaan jotain muutakin kun pelkkiä kalapuikkoja ja valmisperunamuussia.

Meillä ruoka on ollut aina suuri osa elämää. Mun äiti on ollut aina taivaallisen hyvä kokki, eikä mulle ja velimiehelle kelvannutkaan mikä tahansa pöperö, me kun opittiin melkosen nopeesti ymmärtämään hyvän päälle. Muutamaan otteeseen mutsi yritti päästä helpolla ja teki meille uunissa ranskalaisia ja nakkeja. Ne jäi suurten valitusten kera syömättä, joten kokeilut jäi kahteen kertaan. Tästä viisastuneena kaupan skeidaranskalaiset ja nakit jäi kauppaan ja me saatiin nauttia mutsin pöperöistä masut pinkeinä. Kaiken sen syömisen jälkeen oon aika usein miettinytkin, että mikä ihme on mennyt vikaan, ettei meidän koko perhe oikeesti ollut tuhottoman lihava? Joku viiden litran lohikeittokattila katosi about 27 minuutissa ja ämpärillisen kaalilaatikkoa sai kevyesti tuhottua muutamassa tunnissa. Olikohan mutsista koskaan turhauttavaa yrittää tehdä ruokaa kahdeksi päiväksi, kun se kuitenkin oli viikon suurin vitsi? Ikävä kyllä oon alkanut huomata meidän perheessä samoja piirteitä, vaikka Meuska on vasta reilu parivuotias ja Enska ihan mitätön rääpäle. Tai sitten me ollaan vaan Pekkiksen kanssa niin kovia syömään, että safkaa saa jatkossakin tehdä melko isolla kauhalla.

Oon aina miettinyt tätä ruokahommaa niin, että koska ihmisen on kuitenkin syötävä päivittäin, niin minkä takia sitä viittis syödä jotain ihan kauheeta sontaa? Noi eineslihapullat ja nugetit, roiskeläppäpizzoista puhumattakaan, on pahinta mitä mä tiedän. Joku peruslihapullien teko kun ei oikeesti vie 10 minsaa kauempaa, itse kun en laske sen uunissaoloajan vievän juurikaan minun aikaani, se uunihan tekee hommat ihan itsekseen. Vähän sama kun sanois pyykinpesun olevan jotenkin kovin rankkaa puuhaa, vaikka oikeestaan siinä koko hommassa ei tartte muuta kun tunkea likaset kledjut koneeseen ja painaa nappia. Ja kyllä, kyllähän meilläkin joskus syödään kalapuikkoja ja tilataan pizzaa ja se on ihan fine, älkää siis käsittäkö mua väärin! Mutta en mä kykenis sitä huttua vetelemään kitusista alas joka päivä, tai saatika syöttää sitä mun muksuille. Hyvästä safkasta tulee hyvä olo. Ja oikeesti kunnon kotisafka on ainakin meidän perheessä melko terveellistäkin, ehkä se on se salaisuus että voi syödä ja paljon, eikä juurikaan housut paljon kiristele.

Kuitenkin jokaisella kunnon kotimutsilla täytyy olla joku pahe ja synti. Suklaa on mun.. Rakastan suklaata. Tummaa suklaata, maitosuklaata, pähkinäsuklaata, mariannesuklaata, vadelmasuklaata, täytesuklaata, suklaakonvehteja, taloussuklaata, kermatoffeesuklaata, suklaalevyjä, ranskalaisia pastilleja, varsinkin amerikan pastilleja... Suklaa kaikessa muodossa uppoaa meikäläiseen, ainoa mikä tökkii hieman on valkosuklaa. Toisaalta sehän ei teknisesti edes ole suklaata, joten annettakoon se mulle anteeksi. Enhän mäkään voi olla täydellinen!




Ei kommentteja: