.

.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Jotta menis kun Strömsössä

Eilinen ei mennyt ihan putkeen. Tai oikeastaan viimenen viikko ei ole mennyt ihan putkeen. Mun kuusi päivää kestäneen kuumeen ja halvaannuttavan kurkkukivun jälkeen sairastui Meuska. Pimuska kuumeili muutaman päivän ja sai riesakseen kauhean yskän. Tämähän ei tietenkään menoa haitannut, tommoset pikkuviat lähtee aina nostamalla riehumistason leveliä vaikkapa kolmellasadalla pykälällä. Koska Meuska on maailman siistein isosisko, niin se tartutti pöpön myös Enskaan. Eilinen oli huisin hauska päivä, kun yritin viihdyttää nollaunien jälkeen kahta lasta, yhtä enemmän ja toista vähemmän räkäistä. Päiväunet oli molempien mielestä totaalisen nounou, yskimistä harjoteltiin ihan kuorossa ja kaikilla alkoi pää levitä näiden liian tutuksi käyneiden neljän seinän sisään aika vauhdilla. Eiliselle oli tietenkin vielä kaikkea kivaa sovittuna, jotka luonnollisesti jouduttiin perumaan. Onneksi ihanat ihmiset meidän elämästä eivät katoa, vaikka välillä sairastellaankin.

Ilta meni yllättävän kivuttomasti, vaikka Enska oli pysynyt hereillä jo historiallisen kauan. Fiksuna äiskänä tumppasin likan kylpyyn illasta melko pitkäksi aikaa, sillä se on vakimesta missä toi pikkuakkeli pysyy tyytyväisenä. Lämmin kylpy myös irrotti limaa ihan mukavasti. Poppakonstitkaan ei kuitenkaan auttanut, kun aloin vähän huolestuneena kuuntelemaan pahenevan kuuloista yskää ennen nukkumaanmenoa. Enska meni kyllä kiltisti nukkumaan, mutta heräsi kahden minuutin unien jälkeen kumeaan yskään ja siihen ettei happi meinannut enää kulkea ollenkaan. Eihän siinä auttanut kun lähteä viemään pikkuakkaa Lastenklinikan päivystykseen yötä vasten.

Me ollaan oltu siitä onnekkaassa asemassa, että meidän lapset on pysyneet koko hurjan pitkän elämänsä kovinkin terveinä. Ekat kuumeet Meuska on sairastanut vasta tänä syksynä (eiku mitä tää ihme välikausi on, talvea/syksyä/kevättä/whatever). Näin ollen toi käynti tuolla Lastenklinikan päivystyksessä oli meille ensimmäinen laatuaan. Odottelin järkyttävää ruuhkaa, kiireisiä hoitajia ja välinpitämättömiä lääkäreitä, jotka kirjoittelee antibioottireseptejä liukuhihnalta. Kuinka ihanan väärässä mä olinkaan! Meidät otti ensimmäisenä vastaan mielettömän ihana hoitaja, joka ohjasi meidät eteenpäin. Päästiin lääkärille HETI, ehdin riisua ulkovaatteet kun lääkäri tuli jo meitä hakemaan. Lekuri määräsi meidän samantien hoitsulle lääkitsettäväksi, toi hoitajakin oli aivan mielettömän upea, empaattinen, lapsirakas ja ehdottomasti juuri oikeassa ammatissa! Vaikka koko hommaan lääkkeiden vaikutusta odotellessa ja kontroilloidessa menikin useampi tunti, niin siltikään me ei jouduttu odottamaan minuuttiakaan ylimääräistä, Enska sai parasta mahdollista hoitoa ja äiskä rauhallisen ja hyvän mielen. On muuten nastaa kun kotona on vauva, jolla ei lähde ääntä ollenkaan, onhan toi nyt aika säälittävä pötkäle!

Päivystyksen kanssa samoista tiloista lähti kyltit lasten syöpä- ja muille osastoille. Mietin niitä vanhempia, jotka joutuu niitä tiloja oman lapsensa kanssa käyttämään. Miten siihen oman lapsen vakavaan sairauteen osaisi suhtautua, miten sitä pelkoa ja kauhua pystyy käsittelemään? Mä väänsin tippaa jo melkein pelkästään siitä, kun Enska rääkyi pää punaisena hengitettävää lääkettä saadessaan. Tiedän kyllä sen, että sitä jaksaa silloin kun pakko, mutta silti noita käytäviä en toivoisi yhdenkään vanhemman, saatika lapsen, joutuvan kävelemään. Tuolla tuli mieleen tämä paljon puhuttu uusi Lastensairaala, johon joudutaan keräämään varoja kansalaisilta. Tietty tää ele on mahtava, toi lastensairaalaprokkis on oikeesti yhdistänyt ihmisiä, saanut päälle kunnon "yes we can"- fiiliksen, että kyllä tää homma hoidetaan ja saadaan pakettiin. Siltikin mä kuitenkin mietin niin, että eikö meillä Suomessa pitäisi löytyä rahat uuteen lastensairaalaan ihan tuolta valtion pussista, ettei tarttis lähteä kerjäämään niitä euroja tuolta kadulta? En mä tiedä, tietenkin niitä rahanreikiä tässä maassa löytyisi vähän joka kolkasta, mutta siltikin mun mielestä ihmisten (ja varsinkin lasten) terveydenhuollon kuuluisi olla prioriteettilistalla aika korkealla. On toki nastaa että eduskuntataloa peruskorjataan jollain 225 miljoonalla eurolla, mutta rahoja uuteen lastensairaalaan ei löydy kokonaisuudessaan valtion kukkarosta. Jokaisen vanhemman (ja varmasti muidenkin) mielessä välkkyisi se uusi ja upea lastensairaala, jossa kaikkien meidän lapset saisivat tarvittaessa oikeesti maailman parasta hoitoa ilman, että mietitään hoidetaanko pieniä syöpäpotilaita homeen kyllästyttämillä osastoilla. Toivoisin myös että jatkossakin muutkin yhtä skeptiset vanhemmat kuin minä, voisivat yötä vasten päivystykseen kävellessä kokea yhtä suuren positiivisen yllätyksen kuin minäkin eilen. Jos se vaatii multa muutaman euron lahjoituksen, niin olkoon sitten niin.




Ei kommentteja: