.

.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Kymppi, puolikas vai sohva, siinäpä vasta pulma!

Vaikka aina saa lukea vaikka minkälaista marinaa sosiaalista mediaa ja varsinkin Facebookia kohtaan, niin mä oon kyllä niin vallattoman kiitollinen tolle naamakirjalle että morjens! Niinkun Äitiys yhdistää tekstissäni aiemmin kirjotin, niin ainakin mun ja lasten elämänlaatua Facebook on parantanut roimasti. Ja kyllä, olen juuri jonkun muun mielestä niin säälittävä, että netin ja Facebookin kautta olen liittynyt muutamiin äitiryhmiin. Mutta ennen kun kukaan alkaa naureskelemaan partaansa asiaan liittyen, niin kandee lukea ensin tosiaan toi aikasempi blogiteksti, niin sitten ei ehkä naurata enää niin paljon.

 Mähän joskus aiemmin kirjotin myös treenaamisen kunnollisesta alottamisesta ja herkkujen vähentämisestä. Mässääminen varsinkin oli lähtenyt vähän lapasesta, vaikka minkämoista namiskaa ja sokolaatia tuli nappailtua päivittäin. No nyt kun joulu on ohi ja joulunamit lähestulkoon tuhottu (oikeesti en viitsi edes kertoa miten paljon niitä on vielä jäljellä), niin herkuttelu oikeesti muuten on kuin onkin vähentynyt! Ja joo, vaikka niitä suklaita on jäljellä vielä aika paljon (myös muuten niitä meidän mammaporukan pikkujoulujen aikaisia), niin niiden tuhoamistahti on nykyään pelottavan hidas. Tällä menolla meillä puputetaan viimeiset namit joskus huhtikuun paikkeilla. Ruokavalio muuten on aikalailla sama, semmosta perus himasafkaa, onneksi melko terveellisestä päästä. Treenaaminen sen sijaan on takunnut pahemmin. Kuusi reilu viikon kestävää kunnon kuumetautia puoleen vuoteen himmaa tota liikunnaniloa melkosesti. On oikeesti sanoinkuvaamattoman ärsyttävää kun oot just saanut viikon pumpattua kunnolla, niin seuraavana päivänä makaat himassa 39,5 asteen kuumeessa, podet sitä kuus päivää ja sen jälkeen joudut odottamaan vielä useamman päivän tervehtymistä jonkun sydänlihastulehduksen pelossa. Sitten sitä ehtiikin taas treenailla just vajaa pari viikkoa ja taas sama homma alusta. Joten kyllä, hieman tuppaa jo kismittämään tää saakelin sairastaminen! Mutta nyt mä päätin että kiintiön ollessa nyt täynnä, en enää sairastele seuraavaan kuuteen vuoteen, niin voin taas kunnolla keskittyä treenaamiseen ja paremman olon tavoitteluun!

Yksi suuri osa sitä hyvää oloa itseni kohdalla on toi ulkona oleminen. Meuskan vauva-aikana tuli vedettyä semmosta pikavaunukävelyä ympäri Helsinkiä, että Valentin Kononen olis kalvennut mun rinnalla! Parhaimmillaan vedeltiin 20 kilsan lenkkejä. Toi on semmonen asia mitä kaipaan eniten ajasta ainoastaan yhden lapsen kanssa! Tekisin samaa Enskan kanssa, mutta tosiaan Meuska ei oikein jaksa enää rattaissa turhanpanttina istuskella. Näin ollen mun entiset ihanat päivähikilenkit on vaihtunut hiekkalaatikon reunalla seisoskeluun. Mutta koska en pääse enää kauheesti vaunuttelemaan, niin oon alkanut tietenkin lenkkeilemään itsekseni iltasin. Koska motivaatio kuitenkin on ollut joskus hukassa, niin toikin toteutus on ollut vähän niin ja näin. Onhan se oikeesti vähän masentavaa katella ulos illalla puol yhdeksän aikaan, todeta että siellä tihuttaa vettä jälleen, keli on kurja ja sohva mukavan pehmeä. Näin ollen noi illat usein tuli silti jäätyä sohvalle. Onneksi mun elämään saapui pelastaja, jälleen Facebookin muodossa!! Joku saman asian kanssa painiskeleva ihana äitiolento oli kirjoittanut meidän asuinalueen äitisivustolle ja etsi itselleen lenkkiseuraa. Tartuin tarjoukseen oitis, enkä tosiaan ollut ainoa! Yhtäkkiä meitä oli kasassa kunnon kööri ja kaikki intopiukeena tulossa messiin! Oli aivan mahtavaa lähteä illalla lenkille ihmisten kanssa, joista en tuntenut ainuttakaan. Hassusti sitä kuitenkin alkaa lenkkien lomassa tutustua, nyt tuntuu että ei aika enää riitä iltasin, kun olis niin nastaa käydä vaan joka ilta lenksulla. Onneksi lenkkiseuraa näyttää löytyvän myös aamuille, niinkuin tänään. Mutta tää on ehkä paras juttu ikinä, tulee porhallettua ihan huomaamatta hyvässä seurassa höpötellen. Tavoitteeksi voisi ensimmäiseksi ottaa vaikka sen kuulun Naisten kympin. Oikeasti omassa pienessä mielessäni tavoitteena olisi puolimaraton. Oon aina ollut melko laiska lenkkeilijä, vaikka koskaan huonokuntoinen en olekaan ollut. Saa nähdä kuinka akan käy, löydänkö itseni Naisten Kympiltä, vai mahdollisesti jopa sieltä puolikkaalta? Vai jämähdänkö kuitenkin kuukauden päästä jälleen sohvan nurkkaan iilimadon lailla? Toisaalta kukaan muu kun minä ei sitä urheilun jälkeistä hyvää fiilistä voi mulle antaa, joten kai se on kirmattava jälleen aropupun lailla lenkkipolkuja keskiviikkoiltana. Puolimaraton, here i come! Niin ja kiitos Facebook!





Ei kommentteja: