.

.

torstai 30. tammikuuta 2014

Luopumisen tuska

Kyl tää vanhemmuus on joskus oikein kunnon soutamista ja huopaamista (kuten monesta mun aikaisemmasta postauksesta saattaa jotenkin kevyesti rivien välistä lukeakin). Me nimittäin kun ei varmastikaan olla ainoa talous, jonka kaapeissa, nurkissa, sängyn alla, lipaston laatikoissa, kellarikomeossa ja naulakoissa rönsyilee liikaa tavaraa. Ja nyt siis ei puhuta mistään muutamasta kassillisesta, vaan oikeesti semmosesta tavarapaljoudesta, että sillä sisustais kevyesti tollasen kohtuullisen rivarikolmion ja vaatettais sen kolmion nelihenkisen perheen ja vaikka sen niiden kultasennoutajankin siihen hatuiks. Kun joutuu joskus käymään vaatehuoneessa, niin joutuu nostelemaan epämääräisen sisällön omaavia kasseja pois tieltä, loikkimaan autokaukalon yli ja tähystämään tosissaan lattialta semmosta neljän neliösentin kokosta tyhjää spottia, johon voi laskea kolme varvasta matkalla seuraavan tyhjän läntin luo. Ja lasten saapuminen talouteen ei muuten helpota tota tavarapaljoutta. Vaikka raskausaikana sitä on sellanen hyvää ajava tarkoitus ettei kauheesti romua hamstrata, niin pian sitä huomaa löytävänsä vaikka millasta pikkusta nyssäkkää vähän joka kulmasta. "No jos nyt muutaman bodyn tosta" tai "eihän nää 13 vauvakirjaa nyt paljoa tilaa vie" ajatukset aika nopeesti ajavat talouden kuin talouden kaaosmaiseen tavarahelvettiin.

Mä jo Meuskan aikana hekumoin ajatuksesta koska saisin alkaa luovuttamaan tavaraa eteenpäin. Oi sitä autuutta, miten ihanaa oliskaan viedä jollekin kolme isoa Ikean kassillista meidän muksulle jo pieniksi jääneitä vaatteita ja saada ne pois tuolta nurkista pöyrimästä? Autuutta, ihan tosiaan! Meuskan jälkeen kuitenkin säästettiin kaikki vaatteet ja tarvikkeet, koska toiveissa meillä oli toinen mukula. Onneksi tuli säästettyä, sillä on ollut äärimmäisen helppoa vaatettaa Enska, kaupoissa ja kirppareilla ei oo tarttenut ravata ollenkaan kun kaikki kuteet ja kamat on voinut kaivaa suoraan tuolta kaapeista. Jos Enska oliskin ollut mallia poikavauva, niin se olis varmaan mun laiskuuden takia pukeutunut siltikin Meuskan entisiin kuteisiin, eihän se nyt oo niin justiinsa.

Nyt me kuitenkin siis ollaan päästy siihen vaiheeseen, että meillä alkaa olla tota pientä tavaraa ja rompetta aika lailla. Velimies tulee huomenna hakemaan osansa seuraavalle käyttäjälle, mutta siltikin tota jää vielä tuhoton määrä. Munhan pitäisi nyt olla innoissaan, eiks joo? Mutta miksi mä siltikin jotenkin haikeena mietin ja kattelen tota vaatetaivasta, enkä ehkä sittenkään haluis luopua siitä? Enhän mä nyt tota määrää kamaa voi säilyttää jollekin mahdollisille tuleville lapsenlapsillekaan! Muutenkin osa noista kamoista vois olla reilun parinkymmenen vuoden päästä jo auttamattomasta out of fashion, vaikka eihän muksujen kuteet niinkään muotia seuraa, mut tiedättehän te nyt... Muutamat rakkaat (siis minulle rakkaat) ja tärkeät (siis mulle tärkeät) vaatteet oon laittanut jemmaan, luoja ties minkä takia! Pahinta näyttää olevan noiden joidenkin isompien tarvikkeiden realisointi. Miten mä raaskin mahdollisesti luopua meidän leikkimatosta? Tai sitteristä!? Tossa leikkimatollahan noi molemmat on leikkineet niin vietävästi. Molemmat on rakastaneet sitä helisevää haikalaa ja pelänneet sitä äänekästä apinaa. Puklujakin siitä on saanut muutaman kerran pyyhkiä. Ja sitterissäkin on molemmat opetelleet syömään, katelleet meidän muiden touhuja ja nukkuneetkin sillon ja tällön. On tää yhtä hemmetin luopumisen tuskaa, ihan kun mä antaisin tai myisin mun lasten lapsuudenmuistot seuraavalle, siltä musta tuntuu. Ja miten siitä jostain tietystä vaatteesta tai tavarasta on voinutkaan tulla mulle niin tärkeä? Likittyykö joku body vaikka johonkin tiettyyn kivaan muistoon, vaikka sitä en just nyt muistaiskaan? Siltikin mä oon kylmästi päättänyt nyt realisoida noi meidän kamat eteenpäin, oli mikä oli. Pekkis on innokkaasti jo hankkiutumassa kamasta eroon, mut eihän noi miehet vaan tajuu. Niinhän se Anne ja Ellukin jo tuumas: "mut ei toi Vesa tajuu". Ehkä mä vaan kyynelten kera luovutan noi kamat eteenpäin ja salaa niiskutan jossain nurkassa, jotta Pekkis ei ymmärrä mun seonneen lopullisesti. Mut noi muutamat mekot mä kyllä säästän.. Niin ja noi bodyt.. Ja ton lelun. Ja Meuskan ekat kirjat. Ja purulelut. Ja...


1 kommentti:

Sanna Koo kirjoitti...

Ja TUTIT! Herraisä, tutit on PAKKO SÄÄSTÄÄ! (Luojan kiitos tää toka painos ei niitä syö, Joonan vanhat on siis oikeesti tuolla kaapissa, koska vielä jonain päivänä mä askartelen niistä jotain söpöä muistosälää... yeah right, mä niin nään MUT itseni ASKARTELEMASSA!)